Esipuhe Knut Hamsunin teokseen ”Ruohottuneilla poluilla”

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on esipuhe Knut Hamsunin teoksen ”Ruohottuneilla poluilla” (Paa gjengrodde stier, 1949) suomenkieliseen laitokseen. Kirja ilmestyy Olli Virtasen kääntämänä ja Kiukaan julkaisemana 15.11.2022. ”Ruohottuneilla poluilla” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta, ja aiemmin Sarastuksessa on ilmestynyt kirjaan sisältyvä Knut Hamsunin puheenvuoro maanpetosoikeudenkäynnissä.)

–

Knut Hamsun oli ehkä tunnetuin akselivaltoja toisessa maailmansodassa tukenut eurooppalainen kirjailija, muttei suinkaan ainoa. Moni muukin sai kärsiä puolenvalinnastaan. Tiedämme vankilassa istuneen Louis-Ferdinand Célinen, mielisairaalaan suljetun Ezra Poundin, teloitetun Robert Brasillachin, itsemurhaan päätyneen Pierre Drieu la Rochellen… Siinä, että osa kirjailijoista teki tällaisen ideologisen valinnan ja jopa tuki oman maansa miehityshallintoa, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Natsismi ja kommunismi olivat suuria joukkoliikkeitä, joita kannattivat miljoonat ihmiset hyvin kirjavista syistä. Mutta yksilötasolla Hamsunin tapaus on erityisen kiinnostava niin hänen persoonansa, kirjailijakuvansa kuin asemansakin takia.

Vuonna 1920 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen Hamsun oli kotimaassaan kansallissankarin asemassa. 1910-luvun romaaneissaan hän ei ollut pelkästään tallentanut Norjan maaseudun jokapäiväistä elämää, vaan tuonut kirjallisuuden kieleen paikalliset murteet ja koko kansanomaisen puhetavan runsauden. Mutta Hamsunin vaikutus ulottui kauas ulkomaillekin; häntä ihailivat lukuisat kirjailijat, jotka ovat sittemmin jääneet historiaan lajinsa uudistajina. Isaac Bashevis Singer (joka käänsi Hamsunin Viktorian jiddišiksi) jopa väitti, että koko 1900-luvun kirjallisuuden modernismi sai alkunsa Hamsunista.

Moderni kirjailija Hamsun oli ennen kaikkea siksi, että hän pyrki kuvaamaan sisäistä todellisuutta ulkoisen sijaan. Nuori Hamsun julisti tehtäväkseen kuvata ihmismielen mutkikkuutta, ”veren kuiskausta ja luuytimen valitusta”. Kapina realismia ja naturalismia vastaan tuotti sellaiset varhaistuotannon täysosumat kuten Nälkä, Mysteerioita ja Pan. Myöhemmissä romaaneissaan, erityisesti Maan siunauksessa, Hamsun ulotti subjektiivisen menetelmänsä laajempaan mittakaavaan, ihmisyhteisöjen ja elämänpiirien tasolle.

Antimodernin Hamsunista puolestaan teki hänen asettumisensa teollista yhteiskuntaa, kapitalistista ja urbaania elämänmuotoa vastaan. Hän asetti yksilön ja pienyhteisön massoja vastaan, paikallisen ja kansallisen globaalia vastaan. Kirjailijana hän ei kuitenkaan ollut taisteleva patriootti tai lempeä kotiseutunostalgikko. Norjan kansaa ja talonpoikaiselämää kuvatessaan Hamsun kiinnittää päähuomionsa marginaalisiin ihmisiin: maankiertäjiin, juoppoihin, eksentrikkoihin, hylkiöihin. Tällaisista hahmoista hän löytää elämänvoimaa, johon kaiken standardisoimaan pyrkivä nykyaika ei ulotu. Hamsunin ihailemassa norjalaisuudessa ja pohjoismaisuudessa on jotain arkaaista ja alkukantaista. Yhteiskunta lakeineen, asetuksineen ja instituutioineen ei hallitse sitä kokonaan.

Hamsunin tuotannon luonteenomaisin piirre on panteistinen elämäntunne, joka ulottuu kaikkeen elolliseen ja oikeastaan elottomaankin. Kasvit, eläimet, sääilmiöt, maiseman muodot eivät Hamsunilla ole pelkkää miljöötä tai koriste-elementtejä, vaan ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ihmisen käyttäytymisen, tunteiden ja ajatusten kanssa. Elämäntunne on pohjimmiltaan amoraalinen: lempeimmät ja julmimmat teot ovat yhden ja saman todellisuuden ilmentymiä. Hamsunin kieli itsessään on vastavoima sekä kristilliselle puritaanisuudelle että modernille rationalismille, jotka tarkastelevat kaikkea hyvän ja pahan, hyödyllisen ja hyödyttömän dikotomioiden läpi. Hänelle vastakohtaisuudet ovat maailman kudosta, eikä mitään inhimillistä tai epäinhimillistä voi yksiselitteisesti tuomita tai edes jäännöksettömästi määritellä.

Talonpoikaisanarkisti ja luonnonmystikko Hamsunin poliittinen aktiivisuus alkoi melko myöhäisessä vaiheessa. Alkaessaan kirjoittaa kansallissosialistista Saksaa sympatisoivia artikkeleita ja tukea julkisesti Vidkun Quislingin natsimielistä Nasjonal Samling -puoluetta 1930-luvun alkuvuosina, hän oli jo julkaissut valtaosan tuotannostaan. Sitä ennen, vuonna 1929, Neuvostoliiton tiede- ja taideakatemia oli tarjonnut Hamsunille kunniajäsenyyttä, josta hän oli kieltäytynyt vedoten siihen, että hän ei ollut tiedemies tai kirjailija vaan talonpoika. Kansainvälinen vasemmisto oli muutenkin kosiskellut Hamsunia tämän romaaneista ilmenevän vähäosaisiin kohdistuvan myötätunnon takia. Neuvostoliiton Norjan-suurlähettiläs Aleksandra Kollontai oli sanonut häntä edistyksellisten ihanteiden symboliksi ja Maksim Gorki oli suositellut häntä neuvostokirjailijoiden esikuvaksi. Vasemmistoon vetosi sekin, että Yhdysvalloissa nuorena neljä vuotta asunut ja työskennellyt Hamsun oli kuvannut amerikkalaista kapitalismia myrkyllisesti. Hän piti Amerikkaa karkean materialistisena ”miljonäärien tasavaltana”, jossa kaikki yhteiskuntaelämän osa-alueet vaaleista taiteeseen perustuivat rahan haalimiselle. Britanniaa hän piti vastaavanlaisen plutokratian eurooppalaisena saarekkeena.

Saksan kansallissosialismin puolelle asettuminen oli tietyssä mielessä johdonmukainen valinta. Hamsunin sukupolven norjalaiset kirjailijat olivat pitäneet Saksaa keskeisenä etappina matkalla maailmanmaineeseen, ja Hamsunin teokset olivat saaneet Saksassa ylistävän vastaanoton. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana Hamsun oli tuntenut sympatiaa Saksaa kohtaan ja oleskellut uransa aikana lyhyitä jaksoja maassa. Moni kansallissosialistien johtohahmo, erityisesti Joseph Goebbels ja Alfred Rosenberg, piti Hamsunia verrattomana ”pohjoisen sielun” erittelijänä. Kirjailija näki talonpoikaishyveitä korostavan Saksan terveenä vastavoimana Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton edustamalle teolliselle kulttuurille.

Hamsunin käsitykset rotuasioista ja kansanterveydestä menivät paljolti yksiin kansallissosialismin kanssa. Yhdysvalloissa asuessaan häntä oli inhottanut ”afrikkalaisten puoliapinoiden” läsnäolo, ja hän luonnehti maata ”mulattien hevossiittolaksi”. Hän piti juutalaisten joukkomuuttoa pois Euroopasta välttämättömänä valkoisen rodun puhtauden kannalta. Hamsunista oli mieletöntä, että terve lapsi saatettiin hylätä samalla kun vammaisten, rikollisten ja mielenvikaisten elämää pitkitettiin, ja hän kannatti eugeniikkaa elinkelpoisen aineksen elinolojen parantamiseksi.

Tällaiset näkemykset eivät Hamsunin elinaikana olleet mitenkään tavattomia, ja niitä kannattivat myös monet liberaaleina tai vasemmistolaisina tunnetut mielipidevaikuttajat. Demokraattisissa pohjoismaissa tehtiin pakkosterilointeja rotuhygieenisistä syistä, ja jotkut eurooppalaiset sosialistipoliitikot perustelivat kolonialisminvastaisuuttaan sillä, että sen myötä sivistysmaat saisivat riesakseen primitiivisten kansojen edustajia.

Erikoisempaa on se, että Hamsun tuki kansallissosialistista Saksaa vielä sen miehitettyä hänen kotimaansa. Opportunisti hän ei suinkaan ollut: miehityksen viimeisinä päivinä vuonna 1945 hän kirjoitti Norjan suurimpaan sanomalehteen Aftenposteniin ylistävän muistokirjoituksen Hitleristä, vaikka varmasti tiesi että yhteistyömiesten osasta ei tulisi helppo vanhan hallinnon palatessa. Muistokirjoituksessa luki:

En ole kyllin arvokas puhumaan ääneen Adolf Hitleristä. Hänen elämänsä ja työnsä eivät kutsu ketään tunteilemaan. Hän oli ihmiskunnan sotilas, oikeuden profeetta kaikille kansoille. Hän oli korkeimman luokan uudistaja. Hänen kohtalonsa oli toimia ennalta näkemättömän raakuuden aikakautena, jonka uhriksi hän lopulta itse joutui. Näin nähköön jokainen länsieurooppalainen hänet. Me hänen läheiset kannattajansa painamme päämme kuullessamme hänen kuolinsanomansa.

Miksi siis norjalainen patriootti, joka oli kotimaassaan saavuttanut kansallisen instituution aseman, ryhtyi toimintaan jota missä tahansa pidettäisiin maanpetoksellisena? Mitä ilmeisimmin hän otti tosissaan Saksan lupaukset uudesta eurooppalaisesta järjestyksestä, jossa ”germaanisella” Norjalla olisi merkittävä rooli. Hän piti Vidkun Quislingia vilpittömänä isänmaan miehenä, joka kuninkaan ja hallituksen paettua astui täyttämään valtatyhjiön ja palauttamaan rauhan. Hamsun ei käsittänyt tai halunnut myöntää, että Hitlerillä ei ollut aikomustakaan antaa Norjalle itsenäistä asemaa ja että todellista valtaa maassa käytti saksalainen valtakunnankomissaari Josef Terboven.

On väitetty, että todellisuudesta vieraantunutta Hamsunia käytettiin hyväksi. Saksan hyökätessä Norjaan kirjailija oli yli 80-vuotias ja hänen näkönsä ja kuulonsa olivat alkaneet rappeutua nopeasti. Hän vietti melkein kaiken aikansa kotipiirissä eikä hänellä ollut selkeää käsitystä siitä, mitä Norjassa miehitysaikana tapahtui. Quislingin ja Terbovenin oli helppo käyttää vanhaa nobelistia propaganda-aseena ja saada häneltä natsi-ideologiaa myötäileviä kirjoituksia lehtiin. Kirjailija Per Olov Enquistin mukaan yksi Hamsunin hyödyntäjistä oli hänen vaimonsa Marie Hamsun, joka hänkin oli alkanut tukea Quislingin puoluetta 30-luvulla. Marien näyttelijänura oli katkennut avioliiton myötä, ja miehensä siivellä hän pääsi nyt loistamaan kansallissosialismin parrasvaloissa. Sodan aikana hän teki tiheään tahtiin esitelmöintimatkoja Saksaan ja esiintyi siellä kuuluisan puolisonsa äänitorvena.

Tietyt yksityiskohdat eivät kuitenkaan sovi kuvaan todellisuudesta vieraantuneesta kirjailijasta, joka valjastettiin propagandakoneiston palvelukseen. Miehitysaikana Hamsun myös auttoi vastarintatoiminnasta vangittuja norjalaisia hyödyntämällä sitä arvovaltaa, joka hänellä oli saksalaisten keskuudessa. Hänen armonanomuksensa pelastivat joitakin henkiä. Tavatessaan Hitlerin Saksan-vierailullaan vuonna 1943 Hamsun arvosteli miehityshallinnon menetelmiä ja vetosi Hitlerin norjalaisille antamiin lupauksiin. Tulkki jätti kääntämättä tulenarat kohdat Hamsunin puheista, ja kommunikaatio Führerin kanssa jäi pintapuoliseksi. Kun Hamsunilta Norjan radion haastattelussa kysyttiin, oliko hän tavannut matkallaan Hitlerin, hän vastasi: ”Tiedättehän, tapasin niin paljon ihmisiä. En voi muistaa.” Ironista ja monimielistä vastausta pidettiin myöhemmin osoituksena Hamsunin vanhuudenhöperyydestä, mutta oikeasti kirjailija pidättäytyi kasvattamasta omaa mainettaan tapaamisella.

Hamsun yritti miehitysaikana omaksua kaksoisroolin. Hän halusi tukea Saksaa ja Hitlerin julkilausuttuja ajatuksia uudesta Euroopasta, mutta samalla myös auttaa omaa kansaansa ja lievittää sen ahdinkoa. Hän uskoi tehneensä vain sen, mitä isänmaanystävän siinä tilanteessa täytyi. Traagista oli, ettei hän tajunnut kuinka mahdotonta kaksilla rattailla oli sodan olosuhteissa ajaa. Hamsunin valintoihin vaikutti hänen ehdoton periaatteellisuutensa. Hän kieltäytyi kääntämästä takkiaan siinäkään vaiheessa, kun Saksan tappio oli väistämätön. Pojalleen Torelle hän oli luonnehtinut tapaamaansa Hitleriä ”käsityöläiskisälliksi”, mutta kirjoitti silti diktaattorista kunnioittavan muistokirjoituksen. Kieltäytymisessä katumuksesta oli myös uhmakasta halua ryvettää itsensä, astua paarian asemaan. Hamsun oli kuin Mysteerioita-romaaninsa keskushenkilö, taitavana viulunsoittajana tunnettu Nagel, joka soittaa yleisönsä edessä tahallaan epävireisesti.

Miehityksen jälkeisessä Norjassa Hamsunin tapaus oli erityisen kiusallinen. Häntä ei välittömästi vangittu ja pantu oikeuden eteen, vaan suljettiin arestiin Landvikin vanhainkotiin siksi aikaa, että viranomaiset keksisivät mitä hänelle pitäisi tehdä. Lokakuussa 1945 Hamsun lähetettiin Oslon psykiatriselle klinikalle mielentilatutkimukseen, luultavasti siinä toivossa että hänet voitaisiin julistaa seniiliksi ja siten syyntakeettomaksi. Tämä ei onnistunut, nobelisti oli fyysisestä raihnaisuudestaan huolimatta täysissä sielun voimissa. Oikeuteen Hamsun päätyi vasta joulukuussa 1947 ja piti siellä huolellisesti laaditun puolustuspuheenvuoron. Hän välttyi vankeustuomiolta ikänsä takia, mutta hänelle annettu 425 000 kruunun sakko tarkoitti puille paljaille joutumista. Kärsimään joutui koko Hamsunin perhe: vaimo Marie ja norjalaisessa SS-osastossa palvellut poika Arild saivat vankeutta, toinen poika Tore sakkoja.

Hamsun ei kuitenkaan suistunut kurjuuteen. Hänen takavarikoitu maatilansa saatiin lainojen ja perintöjärjestelyiden avulla takaisin, ja hän asettui sinne asumaan. Kirjailijana hän oli ollut vaiti kymmenen vuotta; viimeinen romaani Rengas sulkeutuu oli ilmestynyt vuonna 1936, sen jälkeen häneltä oli ilmestynyt vain lehtiartikkelivalikoima vuonna 1939. Hamsun oli 1930-luvulla katsonut saaneensa kirjallisen elämäntyönsä valmiiksi. Arestissa ja mielentilatutkimuksessa ollessaan hän oli kuitenkin tarttunut jälleen kynään ja tallentanut mietteitään ja havaintojaan päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin. Niiden pohjalta syntyi Ruohottuneilla poluilla, joka ilmestyi vuonna 1949. Kirjasta tuli välitön myyntimenestys ja julkisen kiistan aihe Norjassa.

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos sopii hyvin nykyään muodissa olevaan lajien risteyttämiseen. Se ei ole romaani, muttei tavanomainen muistelmateoskaan. Ruohottuneilla poluilla on hybridi, jossa on faktaa, fiktiota, päiväkirjaa, polemiikkia… Teokseen on muun aineksen ohella sisällytetty sellaisenaan Hamsunin oikeudenkäynnissä pitämä puolustuspuheenvuoro sekä Norjan valtakunnansyyttäjälle osoitettu kirje, jossa arvostellaan mielentilatutkimuksessa käytettyjä menetelmiä ja varsinkin tutkimusta suorittavaa psykiatri Gabriel Langfeldtiä. Nämä osuudet tuovat kokonaisuuteen pamfletin piirteitä.

Valtaosa kirjasta koostuu lyhyehköistä katkelmista, joissa Hamsun kuvaa oleskeluaan vanhainkodissa, Grimstadin sairaalassa ja Oslon psykiatrisella klinikalla. Vanhuksen mieli vaeltaa arkisista yksityiskohdista menneisyyden tapahtumiin ja ihmisiin, välillä mielikuvitus loihtii fiktiivisiä episodeja. Eräässä kohtaa Hamsun lainaa sellaisenaan monen sivun pätkän kertomusta, jonka hänen kävelyretkellä tapaamansa Martin-niminen mies on antanut luettavaksi. Martin on todennäköisesti viimeinen Hamsunin luoma henkilöhahmo, yksi monista myyttisistä vaeltajista, jotka ovat tuttuja hänen romaaneistaan. Luonnon eläväinen läsnäolo, absurdi huumori ja tarkkanäköiset henkilökuvat ovat kaikki piirteitä, jotka yhdistävät teoksen aiempaan tuotantoon, vaikka aiemmin Hamsun ei ollut kirjoittanut itsestään yhtä suoraviivaisesti ja perusteellisesti.

Ennen kaikkea Ruohottuneilla poluilla on tilinteko. Se on luultavasti tarkoitettu viimeiseksi voimannäytteeksi, 90-vuotiaan kirjailijan todistukseksi siitä, ettei hän ollut menettänyt järkeään eikä luomisvoimaansa. Tekstiä leimaa ylpeä suru, tietoisuus monivaiheisen elämän tulosta päätepisteeseensä, joka on sekä katkera että huojentava. Paljonko tuo elämä ikuisuuden puntarissa painaa, sen kysymyksen Hamsun jättää vastauksetta:

Bjørnson oli selvillä omasta katoavaisuudestaan: aika sen vie! Onko meillä muilla siihen jotakin sanomista? Omalta osaltani istun kirjoittelemassa palaneesta puuhuvilasta ja ajattelen tästä tapauksesta omia ajatuksiani. Lähimmällä pihalla juoksentelee edestakaisin pieni koira, näen sen ärhentelevän minulle, mutten anna sen häiritä. Mieleni on rauhaisa ja kirkas ja omatuntoni puhdas. Saan kirjeitä, joissa sanotaan, että teoksiani tullaan lukemaan aikojen loppuun saakka, myös saksalaismiehityksen vastustajat ylpeilevät minulla. Olkoon tämän ystävällisyyden laita sitten miten hyvänsä. Mutta kovin harvat asiat ovat kestäviä, aika vie ne mennessään, aika vie kaiken ja kaikki. Minulta se vie vähän nimeä, ehkä maalauksen tai rintakuvan, ratsastajapatsasta minulle nyt tuskin olisi pystytettykään.

Hamsunin kieli on vanhenevan, haurastuvan mielen kuva. Romaanien hallittu kerronnallinen rakenne hajoaa, yhtenäisen juonen polut ruohottuvat asteittain näennäisen yhteenliittymättömistä viittauksista ja anekdooteista. Syntyy vaikutelma ajatuksissaan harhailevasta vanhuksesta, joka on tietoinen ettei oikeastaan enää kuulu maailmaan joss elää. Mutta tämä hajoamisprosessikin on luontoa, luonnollista. Kaikkiallinen elämäntunne, pakanallisten luonnonuskontojen ydin, on läsnä yhtä rikkumattomana kuin aina ennenkin. Niinpä kirjan viimeiset sanat – ja samalla viimeiset Hamsunin painettavaksi kirjoittamat – ovat toteavuudessaan dramaattiset mutteivät tuskaiset: ”Juhannus 1948. Korkein oikeus on tänään antanut tuomionsa, ja lopetan kirjoittamisen.”

Knut Hamsun kuoli nukkuessaan 19.2.1952, kolme vuotta viimeisen kirjansa ilmestymisen jälkeen. Hän eli viimeiset vuotensa erakkona maatilallaan, mutta perhesuhteet pysyivät läheisinä. Hän teki sovinnon vaimonsa kanssa, jolle oli suuttunut verisesti tämän luovutettua intiimejä tietoja heidän avioelämästään psykiatrille Hamsunin mielentilatutkimuksen aikana. Marie Hamsun palasi asumaan miehensä luo keväällä 1950.

Hamsunin maine pysyi kiistanalaisena Norjassa vuosikymmenet, ja objektiivisemmat arviot hänestä olivat mahdollisia vain ulkomailla. Tanskalainen Thorkild Hansen julkaisi vuonna 1978 kirjan Processen mot Hamsun, joka arvosteli ankarasti kirjailijan oikeuskäsittelyssä ilmenneitä väärinkäytöksiä. Teos aiheutti rajun kiistan Norjassa ja innoitti ruotsalaista Per Olov Enquistia kirjoittamaan käsikirjoituksen elokuvaan Hamsun, jonka Jan Troell ohjasi vuonna 1996. Kansainvälisesti hyvän vastaanoton saaneessa elokuvassa Hamsunia esitti Max von Sydow. Myös amerikkalaisen Robert Fergusonin elämäkerta Enigma: The Life of Knut Hamsun (1987) lisäsi Hamsun-kiinnostusta eri puolilla maailmaa.

Syntymänsä 150-vuotispäivänä vuonna 2009 Hamsun sai viimein yleisen synninpäästön kotimaassaan. Hamsun-aiheisia seminaareja ja näyttelyitä järjestettiin, hänen kunniakseen julkaistiin postimerkki ja useita katuja ja julkisia rakennuksia nimettiin hänen mukaansa. Vuonna 2017 Norjan kirjailijoiden ja kääntäjien yhdistys valitsi Ruohottuneilla poluilla parhaaksi toisen maailmansodan jälkeen ilmestyneeksi ei-fiktiiviseksi teokseksi. Kuten Hamsun oli kirjassa arvellut, ratsastajapatsasta hänelle ei pystytetty, mutta pohjoisnorjalaisessa Hamarøyn kunnassa, jossa hän eli kolmivuotiaasta kaksitoistavuotiaaksi, on nykyään hänen pronssinen rintakuvansa.

–

Knut Hamsunin ”Ruohottuneilla poluilla” ilmestyy 15.11. ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Kirjallisuutta:

Enquist, Per Olov: Hamsun. Elokuvakertomus. Suomentanut Antero Tiusanen, Gummerus 1997.

Ferguson, Robert: Enigma. The Life of Knut Hamsun. Farrar Straus Giroux 1987.

Kunnas, Tarmo: Knut Hamsun – Modernisti ja anarkisti. Minerva 2005.

–

–