SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Puheenvuoro oikeudenkäynnissä

KNUT HAMSUN (suomentanut Olli Virtanen)

Oheinen teksti sisältää kokonaisuudessaan norjalaisen kirjailijan ja Nobel-palkitun Knut Hamsunin (1859-1952) oikeudenkäynnissään vuonna 1947 pitämän puheenvuoron. Toisen maailmansodan aikana Hamsun oli tukenut saksalaismiehitystä ja saksalaisten nukkehallitsijaksi asettamaa Vidkun Quislingia. Tämän vuoksi hänet sodan päätyttyä pidätettiin ja määrättiin mielentilatutkimukseen siinä toivossa, että hänet voitaisiin julistaa vanhuudenhöperöksi tai mielisairaaksi. Hamsun todettiin kuitenkin mieleltään terveeksi, ja maanpetosoikeudenkäynti Norjan tunnetuinta kirjailijaa vastaan jouduttiin pitämään. Hamsun välttyi vankeustuomiolta, mutta joutui maksamaan 325 000 kruunun sakon. Puheenvuorossaan hän selvittää toimintaansa miehitysaikana ja aatteellisia motiivejaan. Hamsunista on aiemmin ilmestynyt Sarastuksessa M. A. Meretvuon artikkeli vuonna 2019. Puheenvuoro sisältyy Hamsunin omaelämäkerralliseen kirjaan ”Ruohottuneilla poluilla” (Paa gjengrodde Stier, 1949), joka ilmestyy suomeksi Kiukaalta marraskuussa.

***

”En tahdo tuhlata pitkään kunnianarvoisan oikeuden aikaa.

Minähän en suinkaan itse ole mainostanut lehdissä jo kauan, vuosien ajan, että nyt koko syntilistani käydään läpi. Siinä puuhassa oli mukana muuan korvaustoimiston virkamies, eräs asianajaja yhdessä erään lehtimiehen kanssa. Tämä, sivumennen sanoen, sopii minulle hyvin. Olen kaksi vuotta sitten valtakunnansyyttäjälle laatimassani pitkässä kirjeessä sanonut, että tahdon tehdä selkoa kaikista minua koskevista asioista. Nyt minulla on siihen tilaisuus, ja haluan tehdä voitavani sen puolesta, että syntilistani käydään moraalin näkökulmasta kunnolla läpi.

Olen nähnyt menneinä vuosina riittävästi sellaisia tapauksia, että syytetty on puolustanut itseään oikeuden edessä taitavasti ja palavasti oikeusavustajien ja asianajajien avulla, eikä siitä ole ollut mitään apua. Nokkeluudella ei tavallisesti ole ollut tuomioon juurikaan vaikutusta. Tuomio on määrätty lähinnä syyttäjien ja valtakunnansyyttäjän lausuntojen, niin kutsuttujen lausuntojen mukaan. Se on mystinen käsite, josta minä en ymmärrä mitään. En aio yrittää olla nokkela tässä ja nyt.

Minun pitää muuten pahoitella afasiaani, jonka vaikutuksesta sanani, se ilmaisu, joka minun pitää kullakin hetkellä valita, ylittää helposti ajatukseni, tai vaihtoehtoisesti alittaa sen.

Olen aikaisemmin vastannut kaikkiin kysymyksiin, sikäli kuin ymmärrän. Alussa Grimstadista tuli luokseni poliiseja, heillä oli mukanaan papereita, joita en muuten lukenut. Sitten oli vuorossa tutkintotuomari kaksi, kolme tai viisi vuotta sitten. Siitä on niin kauan, etten muista siitä mitään, mutta vastasin kysymyksiin. Seuraavaksi olin pitkään Oslossa laitokseen suljettuna. Siellä oli tarkoituksena selvittää, olinko mielisairas, tai ehkä oli lähinnä tarkoituksena selvittää, että olin mielisairas, ja sielläkin minun piti vastata kaikenlaisiin typeriin kysymyksiin. En voi siis tehdä asiaani selvemmäksi nyt kuin olen tehnyt koko ajan.

Ainoa, mistä minut tullaan tuomitsemaan – ja mikä tulee suistamaan minut maan pinnalle – ovat lehtiin kirjoittamani artikkelit. Mihinkään muuhun minua ei voi pitää vikapäänä. Tässä suhteessa tilini on hyvin yksinkertainen ja selkeä. En ole antanut ketään ilmi, en ole osallistunut kokouksiin, en ole sekaantunut edes mustan pörssin kauppaan. En ole antanut mitään saksalaisille rintamasotilaille tai kenellekään muulle kansallissosialistille, joiden joukkoon minun nyt väitetään kuuluneen. Ei siis ole mitään, mistä minua voisi syyttää. – En ole kuulunut kansallissosialistiseen puolueeseen. Olen yrittänyt ymmärtää, mistä kansallissosialismissa oikeastaan oli kysymys, olen yrittänyt hahmottaa sitä, mutta siitä ei tullut mitään. Voi kuitenkin hyvin olla, että olen silloin tällöin kirjoittanut jotakin kansallissosialistisessa hengessä. En osaa sanoa, koska en tiedä, millainen tuo henki on. Mutta voi hyvin olla, että olen kirjoittanut tuossa hengessä, että minuun toisin sanoen on tihkunut jotakin niistä lehdistä, joita luin. Joka tapauksessa kirjoittamani artikkelit ovat julkisesti kaikkien luettavissa. En yritä vähätellä niitä, tehdä niitä merkityksettömämmiksi kuin ne ovat, ne voivat silti olla täyttä hullutusta. Päinvastoin, vastaan niistä niin nyt kuin aikaisemminkin, kuten olen aina tehnyt.

Pyydän luvan saada korostaa sitä, että kirjoitin miehitetyssä, valloitetussa maassa, ja haluan tässä yhteydessä antaa muutamia hyvin lyhyitä tietoja itsestäni:

Knut Hamsun Saksan-vierailulla 1943.

Meille oli uskoteltu, että Norja saisi korkean, näkyvän aseman suurgermaanisessa maailmanyhteisössä, joka nyt oli tuloillaan ja johon me kaikki uskoimme, toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kaikki uskoivat siihen. Minä uskoin siihen, siksi kirjoitin sen mitä kirjoitin. Kirjoitin Norjasta, joka nyt saisi korkean aseman Euroopan germaanisten maiden joukossa. Sitä, että minun samalla piti jotakuinkin vastaavissa määrin kirjoittaa myös miehitysvallasta, ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. En tahtonut ottaa sitä riskiä, että joutuisin epäilyksenalaiseksi – mutta siihen tilanteeseen minä hyvin paradoksaalisesti kuitenkin jouduin. Olin talossani koko ajan saksalaisten upseerien ja miehistön ympäröimänä, vieläpä usein öisinkin, yömyöhäisestä aamuvarhaiseen, ja sain välillä sen vaikutelman, että minua piirittivät tarkkailijat, joiden tehtävänä oli valvoa minua ja taloudenpitoani. Sain suhteellisen korkea-arvoiselta saksalaistaholta kahdesti muistutuksen (kahdesti, ellen erehdy), etten ole saanut aikaan niin paljoa kuin tietyt nimeltä mainitut ruotsalaiset, ja samalla minulle huomautettiin, että Ruotsi oli neutraali valtio, mitä Norja taas ei ollut. Minuun ei siis oltu mitenkään varauksettoman tyytyväisiä. Minulta oli odotettu enemmän kuin minulta saatiin. Kun sitten näissä olosuhteissa jouduin kirjoittamaan, lienee ymmärrettävää, että minun tiettyyn rajaan saakka piti tasapainotella, koska olin se joka olin, koska minulla oli nimeä, minun piti tasapainotella oman maani ja sen toisen maan välillä. En sano tätä puolustuksekseni. En ylipäätään puolustele itseäni. Kerron tämän vain selitykseksi, kerron sen vain tiedoksi kunnianarvoisalle oikeudelle.

Eikä kukaan sanonut minulle, että kirjoitukseni olivat hullutuksia, ei kukaan koko maassa. Olin yksin huoneessani, täysin omillani. En kuullut, olin niin huonokuuloinen, ettei minun kanssani voinut olla tekemisissä. Alhaalta hakattiin kamiinan putkeen merkiksi siitä, että minun piti tulla alas hakemaan ruokani, sen äänen sentään kuulin. Menin alas, sain ruokaa ja tulin taas ylös omiin oloihini. Kuukausi kuukauden, vuosi vuoden perään, kaikki nämä vuodet elämäni oli tällaista. Enkä koskaan saanut pienintäkään vihjausta ulkomaailman suhtautumisesta. Enhän minä ollut mikään rintamakarkuri. Minulla oli maassamme melko tunnettu nimi. Luulin, että minulla oli ystäviä molemmissa norjalaisleireissä, niin quislingien kuin englantilaismielistenkin joukossa. Mutta koskaan en saanut pienintäkään vihjettä, yhtäkään hyvää neuvoa ympäristöstäni. Ympäristö pysytteli siitä tarkoin erossa. Ja harvoin jos koskaan oli sellaisia tilanteita, että joku perheestäni tai palkollisistani olisi voinut antaa minulle vähän tietoja tai apua. Kaikki yhteydenpitohan piti hoitaa kirjallisesti, ja se kävi liian vaivalloiseksi. Saatoin siis ainoastaan istua yksin huoneessani. Näissä olosuhteissa minun ei auttanut muu kuin luottaa kahteen lehteeni, Aftenposteniin ja Fritt Folkiin, eikä niissä sanottu, että se, mitä kirjoitin, oli hullutusta. Päinvastoin.

Eikä se, mitä kirjoitin, ollut hullutusta. Se ei ollut hullutusta silloin, kun kirjoitin sen. Se oli oikein, ja se, että kirjoitin sen, oli oikein.

Selitän asian. Miksi minä kirjoitin? Kirjoitin estääkseni sen, että Norjan nuoriso ja aikuisväki käyttäytyisivät hölmösti ja uhmakkaasti miehittäjiä kohtaan, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, siitä seuraisi vain heille itselleen tuho ja kuolema. Sen vuoksi kirjoitin, ja vaihtelin sanomaani monin eri tavoin.

Jotkut ilakoivat nyt kustannuksellani, koska kuvittelevat voittaneensa, voittaneensa pinnallisesti, päällisin puolin. Mutta heidän luonaan ei olekaan käynyt perheitä sylilapsia mukanaan itkemässä sitä, että heidän isänsä, poikansa ja veljensä viruivat vangittuina jossakin piikkilangalla ympäröidyssä leirissä ja olivat nyt – kuolemaantuomittuja. Juuri niin, kuolemaantuomittuja. Minullahan ei ollut sen asian suhteen mitään valtaa, mutta he tulivat kuitenkin luokseni. Minulla ei ollut pienintäkään valtaa, mutta ryhdyin sähköttämään. Käännyin Hitlerin ja Terbovenin puoleen. Käytin vieläpä vippaskonsteja saadakseni yhteyden muihinkin, esimeriksi Müller-nimiseen mieheen, jolla sanottiin olevan paljon vaikutusvaltaa kulissien takana. Jossakin täytyy olla arkisto, jossa kaikki sähkeeni ovat. Niitä oli paljon. Kirjoitin sähkeitä yötä päivää, koska aikaa oli vähän ja kyseessä oli maanmiesteni henki. Sain tilanhoitajani vaimon välittämään sähkeeni puhelimella, koska en itse pystynyt sitä tekemään. Ja näiden sähkeiden syytä siis oli, että saksalaiset alkoivat lopulta suhtautua minuun hieman epäluuloisesti. He pitivät minua jonkinlaisena välittäjänä, vähän epäluotettavana välittäjänä, jota oli parasta pitää silmällä. Hitler itse kieltäytyi lopulta ottamasta vetoomuksiani vastaan. Hän kyllästyi niihin. Hän kehotti minua kääntymään Terbovenin puoleen, mutta Terboven ei vastannut minulle. En tiedä, oliko sähkeistäni jotakin apua, enkä sitäkään, oliko lehtiin kirjoittamillani teksteillä maanmiehiini sellainen pelotevaikutus, joka minulla oli tarkoitus saada aikaan. Tämän, mahdollisesti turhan, sähketoimintani sijaan minun olisi ehkä ennemmin pitänyt piiloutua. Olisin voinut yrittää livahtaa Ruotsin puolelle, kuten niin monet tekivät. En olisi onnistunut piiloutumaan siellä. Minulla on siellä useita ystäviä, minun suuri ja mahtava kustantajani on siellä. Tai olisin voinut yrittää päästä Englantiin, kuten myös hyvin monet tekivät ja tulivat sitten takaisin sankareina, koska he olivat paenneet maastaan, hylänneet sen. En tehnyt mitään sen suuntaista, en liikahtanutkaan, se ei koskaan juolahtanut mieleeni. Ajattelin palvelevani maatani parhaiten pysymällä siellä, missä olin, ja harjoittamalla maanviljelystä parhaan kykyni mukaan tuona tiukkana aikana, kun kansakunnalla oli puutetta kaikesta. Muuten tahdoin käytellä kynääni sen Norjan puolesta, joka nyt saisi korkean aseman Euroopan germaanisten kansakuntien keskuudessa. Se ajatus puhutteli minua alusta alkaen, ja vielä enemmänkin, se innoitti minua, se valtasi minut. En usko, että pääsin siitä eroon koko aikana istuessani siellä yksinäisyydessäni. Mielestäni se oli suuri ajatus Norjan kannalta, ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli maallemme suuri ja kaunis aate, ehdottomasti taistelun ja vaivannäön arvoinen: Norja, itsenäinen ja loistava valtio Euroopan äärilaidalla! Olin hyvässä huudossa saksalaisten keskuudessa, olin hyvässä huudossa venäläisten keskuudessa, nämä kaksi mahtavaa kansaa pitivät kättään ylläni eivätkä loputtomiin tulisi hylkäämään vetoomuksiani.

Mutta se, mitä tein, meni pieleen. Se meni pieleen. Aloin pian epäröidä, ja vielä syvemmäksi epävarmuuteni muuttui, kun kuningas ja hänen hallituksensa lähtivät maasta vapaaehtoisesti ja luopuivat toimivallastaan täällä kotona. Se iski koko perustan altani. Jäin roikkumaan maan ja taivaan väliin. Ei ollut enää mitään vakaata, mistä olisin saanut pidettyä kiinni. Niinpä istuin huoneessani kirjoittaen, lähettäen sähkeitä ja pohtien asioita. Pohdiskelu oli olotilani tuona aikana. Pohdiskelin kaikkea mahdollista. Saatoin näin ollen muistuttaa itselleni, että joka ainoa suuri ja ylväs kulttuurinimi, joka meillä Norjassa on, oli ensin kulkenut germaanisen Saksan läpi, ennen kuin hänestä oli tullut tunnettu koko maailmassa. En ollut väärässä sitä pohtiessani. Mutta erehdyin siinä. Erehdyin siinäkin, vaikka se onkin historiamme, uuden historiamme ilmiselvin totuus.

Tämä ei kuitenkaan auttanut minua eteenpäin, ei, se ei auttanut minua eteenpäin. Se johti päinvastoin siihen, että kaikkien silmissä ja sydämissä menin pettämään sen Norjan, jota halusin auttaa kohoamaan. Että menin pettämään sen. No, olkoon niin. Olkoon niin, mistä kaikki maailman silmät ja sydämet nyt tahtovat minua syyttää. Se on minun tappioni, joka minun pitää kestää. Ja sadan vuoden kuluttua kaikki on unohdettu. Silloin on jopa tämä kunnianarvoisa oikeus unohdettu, kertakaikkisen unohdettu. Kaikkien meidän tänään paikalla olevien nimet ovat sadan vuoden päästä hävinneet maan päältä, eikä niitä enää muisteta eikä mainita. Kohtalomme on unohtunut.

Istuessani huoneessani kirjoittamassa parhaan kykyni mukaan ja sähköttämässä yötä päivää petin kuulemma maani. Olin kuulemma maanpetturi. Olkoon niin. Mutta minusta ei tuntunut siltä, eikä minusta tunnu siltä tänäkään päivänä. Olen sovussa itseni kanssa, omatuntoni on täysin puhdas.

Pidän yleistä mielipidettä varsin korkeassa arvossa. Pidän Norjan oikeuslaitosta vielä korkeammassa arvossa, mutten kuitenkaan niin korkeassa arvossa kuin omaa hyvän ja pahan, oikean ja väärän tajuani. Olen jo niin vanha, että olen ehtinyt omaksua itselleni moraalisen ohjenuoran, ja se on tämä.

Varsin pitkän elämäni aikana, kaikissa niissä maissa, joissa olen matkustanut, kaikkien kansojen parissa, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, olen aina ja alituisesti pitänyt kotimaan mielessäni. Ja olen aikeissa pitää kotimaani siellä vastakin odottaessani lopullista tuomiotani.

Nyt kiitän kunnianarvoisaa oikeutta.

Tahdoin tässä tilanteessa vain ilmaista nämä muutamat yksinkertaiset seikat, jotten koko ajan olisi yhtä mykkä kuin olen kuuro. Tätä ei ole tarkoitettu minkäänlaiseksi puolustukseksi minun osaltani. Jos se ehkä on kuulostanut sellaiselta, syynä on ollut ainoastaan puheenvuoroni aihe ja se, että minun on ollut pakko mainita joukko tosiasioita. Puheenvuoroani ei kuitenkaan ole tarkoitettu minkäänlaiseksi puolustukseksi, siksi en ole myöskään viitannut sanallakaan todistajiini, joita kyllä olisi muutamia. Enkä ole myöskään tahtonut mainita kaikkea muuta materiaaliani, jota minulla sitäkin on jonkin verran. Se saakoon jäädä. Se saa odottaa toiseen kertaan, ehkä parempiin aikoihin ja toiseen oikeuteen kuin tämä. Onhan päivä vielä huomennakin, ja minä voin odottaa. Aikaa minulla kyllä on. Olenko elossa vai kuollut, yhdentekevää, ja ennen kaikkea on yhdentekevää maailman kannalta, miten käy yksittäiselle ihmiselle, tässä tapauksessa minulle. Mutta minä voin odottaa. Ja niin minun kaiketi pitääkin.

Tietoja

This entry was posted on 20 syyskuun, 2022 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , .

Navigointi

%d bloggaajaa tykkää tästä: