SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Valloitusten loppu

STEVE SAILER (suomentanut Timo Hännikäinen)

Ukrainan yllättävän koillishyökkäyksen menestys ilmentää valloittajien perustavanlaatuista ongelmaa: kun on kyse Ukrainan maa-alueen anastamisesta ja sen hallussa pitämisestä, tavallisen venäläisen sydän ei vain ole siinä mukana.

Ja miksi olisikaan? Loppujen lopuksi, toisin kuin Patrick Swayzen esittämä sissi Punainen vaara -elokuvassa, venäläisparka ei ole omalla maaperällään.

Yleinen trendi näyttää olevan, että nykymies ei ole yhtä innokas valloittaja kuin esi-isänsä. Miehet taistelevat edelleen urheasti kotimaittensa tai hyväksi katsomansa asian puolesta, mutteivät ole järin innokkaita nostamaan lippuaan naapurin peltojen ylle.

Valtaosan kuluneesta vuosisadasta olen väittänyt, että valloitussotien aika alkaa olla ohi. Miksi? Viime sukupolvien aikana vieraiden maiden sotilaallisen alistamisen hinta on yleensä ollut tuottoa suurempi.

Niinpä oletin, että Vladimir Putinin kylmäverinen rationaalisuus estäisi häntä aloittamasta täysimittaista sotaa. Helmikuun 24. päivänä 2022 tunsin sitten itseni aika hölmöksi.

Mutta nyt näyttää siltä, etteivät kaikki venäläiset sotilaat olekaan tajunneet maiden anastamisen palanneen muotiin.

Tuhat vuotta sitten vaikkapa Vilhelm Valloittaja normanniliittolaisineen hyötyi huomattavasti Englannin valtaamisesta. Hän otti anglosaksilordien maan ja maaorjat. Tänään, vielä kaikkien vuosisatojen jälkeenkin, hänestä polveutuvat englantilaiset joilla on normannisukunimet, edustavat yleensä ylempää yhteiskuntaluokkaa kuin ne, joilla on englantilaiset sukunimet.

Keskiaikaisen käsityksen mukaan jonkun piti hallita talonpoikia, joten miksei sitten minun? Tämä johti jatkuviin sotiin, mutta ne olivat yleensä mittakaavaltaan rajallisia, koska ne käytiin pikemminkin ylimysten kuin kansojen välillä. Esimerkiksi Englannin 1400-luvun ruusujen sota, johon tv-sarjat Game of Thrones ja House of the Dragon perustuvat, oli tuhoisa aateliston muttei niinkään tavallisen kansan kannalta.

Keskiajan eurooppalainen aristokratia polveutui pimeiden vuosisatojen ”kiertelevistä rosvoista” (taloustieteilijä Mancur Olsonin termiä käyttääkseni). Mutta feodalismin vakiinnuttua vaeltavat sotaherrat muuttuivat vähemmän hävitysvimmaisiksi ”liikkumattomiksi rosvoiksi”, vakiintuneiksi aristokraateiksi jotka halusivat jättää maat vauraina jälkeläisilleen.

Mitä vauraammaksi Eurooppa muuttui, sitä enemmän sillä oli varaa aseistautua ja ruokkia suurempia asevoimia. Mutta niin kätevä kuin iso armeija olikin, millä sen saisi motivoitua taistelemaan?

Niinpä nationalistiset ja demokraattiset ajatukset alkoivat syrjäyttää feodaalihengen, joka korosti dynastioita alueiden sijaan.

Esimerkiksi satavuotisen sodan aikaan Jeanne d’Arc ei innostunut Englannin kuninkaan sukutaustaan perustuvasta vaatimuksesta päästä Ranskan valtaistuimelle, vaan vaati englantilaisia hyökkääjiä palaamaan saarelleen ja jättämään Ranskan ranskalaisille.

Lisäksi konservatiivisissa asevoimissa alettiin yhä laajemmin paheksua maan riistämistä maanomistajilta (varsinkin siitä lähtien, kun sosialistit alkoivat vaatia pakkolunastuksia). Esimerkiksi normannivalloitusten aikaisten laajamittaisten varkauksien jälkeen omistusoikeutta kunnioitettiin Englannissa yleisesti, poikkeuksena Henrik VIII:n toteuttama katolisen kirkon omaisuuden takavarikointi.

(Irlannissa englantilaiset ja skotit eivät tietenkään toimineet yhtä kunniallisesti. 1600-luvun Englannin kahden sisällissodan voittajat menivät Irlantiin tukahduttamaan kapinoita ja usein ottivat haltuunsa kapinallisten maatilat.)

Samaan aikaan teollistuminen tarkoitti, että sotimista ei voinut enää jatkaa. Yhdysvaltain sisällissota alkoi Napoleonin sotien tapaan 1-3 vuorokautta kestäneillä sankarillisilla taisteluilla. Mutta sen viimeiseen vuoteen tultaessa se oli pitkälti muuttunut loputtomaksi asemasodaksi.

Vuoden 1900 tienoilla tarkkanäköiset analyytikot, kuten puolalainen sijoitaja Jan Gotlib Bloch teoksessaan The Future of War ja brittiläinen journalisti Norman Angell teoksessaan The Great Illusion, väittivät että sodassa ei enää ollut taloudellisessa mielessä järkeä. Angell kirjoitti:

Jos luotto- ja kauppasopimuksiin kajotaan haltuunotoilla, luotosta riippuvainen vauraus heikkenee, ja sen romahtaessa romahtaa myös haltuunottaja. Jotta valloitus ei olisi itsetuhoinen, vihollisen omaisuutta tulee kunnioittaa, missä tapauksessa siitä tulee taloudellisesti hyödytön. Näin ollen valloitetun alueen vauraus pysyy alueen väestön hallussa. Kun saksa liitti itseensä Elsassin, yksikään saksalainen ei ottanut sotasaaliiksi markankaan arvosta elsassilaista omaisuutta… Nykyaikaisen kansakunnan vaurautta alueliitokset eivät lisää sen enempää kuin Hertfordin liittäminen Lontooseen lisäisi lontoolaisten vaurautta.

(Suuremman alueen täydellinen taloudellinen hyödyttömyys pätee luultavasti vain vapaan kaupan oloissa, kuten 1800-luvun brittiläisessä imperiumissa.)

Tietenkään nämä kirjat eivät estäneet ensimmäisen maailmansodan syttymistä vuonna 1914. Mutta se osoittautui katastrofiksi melkein kaikille osanottajille, aivan kuten oli ennustettu.

Kun Lenin kaappasi vallan Venäjällä vuonna 1917, hän lähetti Trotskin neuvottelemaan rauhansopimuksen Saksan ja Itävallan kanssa, ja keskeinen neuvottelukysymys oli Ukrainan kohtalo. Ajan nationalistisen hengen mukaisesti keskusvallat eivät vaatineet Ukrainan liittämistä itseensä, vaan vaativat sille itsenäisyyttä ja uskoivat samalla saavansa siitä taloudellisen siirtomaan, jonka talous olisi niille alisteinen. He eivät vaatineet ukrainalaisen omaisuuden pakkoluovutusta, ja päätyivät itse asiassa tukemaan Ukrainan maanomistajien puolueen vallankaappausta sosialisteja ja uudistajia vastaan.

Kuinka paljon tavalliset saksalaiset olisivat hyötyneet nukkehallituksesta Ukrainassa, on yhä historiallinen arvoitus. Näennäisen itsenäinen Ukraina olisi tuskin hyödyttänyt suuresti saksalaisia. Tiedetään, että 1980-luvun Neuvostoliitossa Venäjän neuvostotasavalta subventoi Ukrainan neuvostotasavaltaa alihinnoitellulla öljyllä ja kaasulla. Samoin Neuvostoliitto pönkitti nykyään vaurasta Puolaa taloudellisesti, jotta Varsovan liitto pysyisi koossa.

Huolimatta Saksan suurmenestyksestä Brest-Litovskissa talvella 1918, ympärysvallat pysäyttivät saksalaiset Pariisin edustalla keväällä. Syksyyn mennessä oli selvää, että Yhdysvaltain mukanaolo sodassa johtaisi väistämättä Saksan tappioon vuonna 1919, joten Saksan yleisesikunta heitti pyyhkeen kehään 11. marraskuuta 1918.

Maailmansodan jälkeen murtunut korpraali Adolf Hitler keksi Angellin logiikan kiertämällä suoraviivaisemman keinon hyötyä Itä-Euroopan valloittamisesta. Toisin kuin keisarillinen Saksa, natsi-Saksa ei antaisi Ukrainalle itsenäisyyttä vaan ryöstäisi sen maat saksalaisille maanviljelijöille ja orjuuttaisi, karkottaisi tai nälkiinnyttäisi hengiltä sen slaavilaisen väestön.

Hitler ei koskaan tuntunut tajuavan, että hänen malthusilainen maailmankatsomuksensa oli vanhentunut juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa Haber-Bosch-menetelmän ja helposti valmistettavan typpilannoitteen myötä. Saksalaiset eivät oikeasti tarvinneet lisää elintilaa ruokkiakseen kasvavan väestönsä, koska maatalouden tuottavuus hehtaaria kohden kasvoi niin nopeasti.

Ja tämä, paremmin kuin mikään muu seikka, saattaa selittää heikentyneen ruokahalumme valloituksiin: emme ole enää nälkäisiä.

Kirjaimellisesti.

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 15.2.2017.

Tietoja

This entry was posted on 19 syyskuun, 2022 by in Historia and tagged , , , , , , , .
%d bloggaajaa tykkää tästä: