Vapaaehtoiset (katkelma)

CAROLUS LÖFROOS (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Teksti on katkelma Carolus Löfroosin kirjasta ”Vapaaehtoiset. Sotamme Ukrainassa 2014-2015”. Kirja ilmestyy Kiukaan julkaisemana elo-syyskuun vaihteessa ja on ennakkotilattavissa kustantajan verkkokaupasta. Suomalais-ruotsalainen Carolus Löfroos osallistui vapaaehtoisena Itä-Ukrainassa käytyyn sotaan Azov-pataljoonan (nyk. rykmentti) riveissä 2014-15. Muistelmateoksessaan hän kuvaa omaa sotaretkeään, Ukrainan puolesta taistelleita ulkomaalaisvapaaehtoisia ja Ukrainan oloja sodan alkuvuosina. Katkelma on kirjan yhdeksännestä luvusta, jossa kuvataan kunto- ja ampumaharjoituksia Azovin tukikohdassa Urzufissa Asovanmeren rannikolla.

–

Heräsin puhelimen herätyssoittoon aivan uupuneena. Kello oli 8:30 aamulla ja ryhmittymiseen oli aikaa puoli tuntia. Muistin hämärästi, kuinka olin oksentanut vessanpönttöön huoneessamme niin äänekkäästi, että naapurit olivat koputtaneet ohutta seinää protestiksi. Toivoin sen olevan vain painajaista ja mielikuvitusta. ”Pidit helvetinmoista meteliä viime yönä”, sanoi Barzuk vahvistaen että se olikin totta.

Tavallaan minusta tuntui edelleen hyvältä. Aivan kuin kaikki uuden tilanteen aiheuttama stressi ja hermostuneisuus olisivat hukkuneet ja sitten kirjaimellisesti poistuneet ruumiistani juoman myötä. Minua hävetti, että olin ollut niin humalassa että olin oksentanut, mutta muuten olin henkisesti loistovireessä.

Pataljoona ryhmittyi aamulaskentaan ajotien viereen kauniiden pääporttien eteen. Tukikohdassa oli paljon sotilaita, mutta oli selvää että pataljoona oli korkeintaan puolivahvuudessa. Varakomentaja Gratch viittoili tuskin ryhmän kokoisen joukkueemme kokoon.

Pataljoonan komentaja huusi jotain ukrainaksi ja kaikki miehet rivissä löivät kantapäänsä yhteen. Tietämättä miksi seisoimme asennossa, jäljittelin muita kuin kuka tahansa sotilas. Komentaja huusi uudelleen ja miehet veivät nyrkkiin puristetun käden rinnalleen sydämen kohdalle. Jatkoin jäljittelyä, ja komentaja huusi säkeen runosta tai laulusta, pataljoona vastasi, sen jälkeen seurasi uusi säe ja taas uusi.

Katsoin ympärilleni, eikä kukaan muista ulkomaalaisista laulanut mukana, joten pysyttelin itsekin vaiti ja kuuntelin. En ymmärtänyt laulusta mitään, mutta se kuulosti väkevältä ja kohtalokkaalta. Pataljoonan yhteisessä äänessä oli energiaa, joka todella kaikui vaikka avoimella kentällä ei ollut edes muureja. Miehiä oli vain puolen pataljoonan verran, mutta he kuulostivat kokonaiselta prikaatilta. Mietin yökerhossa tapaamaani nuorta miestä, joka oli väittänyt ettei opintojensa ja perheensä takia voinut lähteä sotimaan. Hän oli saanut minut pitämään ukrainalaisia kelvottomana väkenä, jotka ansaitsivatkin hävitä. Azovilaisten laulu teki päinvastaisen vaikutuksen.

”Ukraina! Ukraina! Ukraina!”

Laulun ja laskennan jälkeen pataljoona hajaantui aamiaiselle.

”Se oli ukrainalaisen nationalistin rukous, jos et tiennyt”, Kreikkalainen kertoi ennen kuin ehdin kysyä. ”Se on melkoisen rajua runoutta.”

Useimmiten päivät kuluivat tähän tapaan. En ollut ainoa jolta puuttui kivääri, ja koska Mike ei ollut paikalla johtamassa, joukkue lähinnä vetelehti. Aika kului oluthyökkäyksissä iltaisin ja yhteislauluissa aamuisin.

Långströmin italialaista ystävää sanottiin Juriksi. Hän oli entinen laskuvarjojääkäri ja ehdotti, että käyttäisimme vapaan ajan kuntoharjoituksiin. Crossfit oli erityisen lähellä hänen sydäntään ja hän tarjoutui järjestämään harjoituksia muulle joukkueelle.

Tukeva suomalainen oli paitsi reserviläinen, myös entinen muukalaislegioonalainen. Hän kieltäytyi välittömästi kutsusta kuntoharjoituksiin. ”En ole tehnyt sellainen ennen. Jos haluan juosta ja muuta, menen takaisin legioonaan.” Kun hän kääntyi ja poistui, oli selvää että hän pysyisi päätöksessään. Kukaan ei voisi muuttaa hänen mieltään, eikä maksaisi vaivaa yrittää.

Me muut vaihdoimme univormumme voimisteluasuun, jotta Juri pääsisi rääkkäämään meitä fyysisesti. Kun olimme lämmitelleet juoksemalla muutaman kierroksen pihamaalla ja ajotiellä, suuntasimme entisen presidentin umpinaiselle tenniskentälle. Ryhmä asettui riviin. Juri näytti ja kertoi, millaisen aloittelijoiden crossfit-harjoituksen hän pitäisi. Useimmille meistä se ei kuitenkaan näyttänyt kovin helpolta, ja mietin millainen normaalitahtinen harjoitus mahtaisi olla. Hoikka italialainen joutui varmaankin aloittamaan mielestään liian helpolta tasolta, mutta jopa ryhmämme parhaiten treenatut jäsenet joutuivat ponnistelemaan pysyäkseen mukana.

Kreikkalainen katsoi minua hikipisaroiden tippuessa hänen otsaltaan. ”Vittu! Tämä on täyttä homostelua”, hän huohotti, ja vastasin hänelle myötätuntoisesti. Muutkin olivat samaa mieltä touhun homomaisuudesta. Juri huomioi pian valituksemme ja alkoi viittoilla käsillään.

”Seis, seis! No niin, lopettakaa”, hän huusi ja soi meille kaivatun tauon. Hän osoitteli ja elehti kuin tyypillinen italialainen. ”Ystävät! Ystävät!” hän aloitti ja vaikeni hetkeksi pinnistelemään heikon englannintaitonsa kanssa. ”Minun treeni, se ei ole… homotreeniä!”

Juri vaikeni taas ja pähkäili hetken muodostaakseen seuraavan lauseen samalla kun me tasasimme hengitystämme. Hetken kuluttua hän jatkoi.

”Minun treenini on hyyyyvin miehekäs! Minä eeeen ole homoseksuaali! Minä raaaakastan pillua!”

Meidän oli vaikea pidätellä nauruamme. Jurin fyysiseen kyvykkyyteen yhdistyi täydellinen kyvyttömyys ymmärtää sarkasmia.

Päivät kuluivat. Eräänä päivänä tulin sisäänkäynnistä parakkimme pihaan lounaan jälkeen. Siellä istuivat Långström ja Juri, molemmilla oli AK-74 kädessä. Aseet oli pääosin purettu ja niiden vieressä oli vesisanko, saippua ja tiskiharja.

”Emme voineet odottaa pidempään”, Långström selitti. He olivat jättäneet Miken kapteenittoman laivan ja kääntyneet Båtsmanin joukkueen puoleen saadakseen aseet. Kiväärit näyttivät hyvältä, niiden kauniisti raidoitetut punaruskeat kahvat olivat kerroksittain lakattua puuta. Sisäosat puolestaan olivat paljon käytettyjä ja likaisia. Mutta se ei juuri haitannut ulkomaalaisvapaaehtoisia sankoineen ja harjoineen. Koska aseöljy oli vähissä, vesi ja saippua kelpasivat saastan puhdistamiseen neuvostoaseista.

Oli ollut puhetta, että voisimme lähteä ampumaradalle, joka oli vähän matkan päässä Urzufista, kunhan maksaisimme bensat omasta pussistamme. Katsoin kateellisena Långströmin ja Jurin uusia aseita ja harkitsin itsekin siirtymistä Båtsmaniin. Mike, johon olin edelleen yhteydessä, ilmaisi kuitenkin selvin sanoin että Båtsman oli kusipää ja esittäjä, johon minun ei pitäisi missään olosuhteissa luottaa. Hän ja Tor tulisivat joka tapauksessa pian paikalle, jolloin saisin oman PKM:n ja voisin lisäksi alkaa harjoitella muilla raskaammilla aseilla.

”Silmäni on edelleen paskana, voit lainata minun rynkkyäni jos haluat”, Barzuk sanoi. Sekin oli AK-74, väriltään vihreä ja varustettu muovisella etutukilla. Etutukin alla oli pistoolinkahva ja kaasuputken päällä punapistetähtäin. Kivääri oli kevyt ja mukava pidellä kun kuivaharjoittelin huoneessa, mutta rakenteeltaan vähän karkeatekoinen. ”Kivääri kuuluu oikeasti Homerille, joten älä riko sitä”, hän sanoi, ja lupasin olla varovainen.

Kun harjoittelin lippaan vaihtamista ja yleistä käsittelyä, kivääri tuntui aivan päinvastaiselta kuin pitkä, painava ja tarkasti hiottu Ak 4B, jota olin käyttänyt usean vuoden ajan kodinturvajoukoissa. Toisaalta kaikki osat olivat pitkälti samanlaiset kuin RK 62:ssa ja RK 95 TP:ssä, joita olin käyttänyt Suomessa aiemmin. Neuvostoase tuntui paljon vähemmän vankalta kuin suomalainen, mutta toisaalta se ei painanut juuri mitään. Minun ei tarvinnut harjoitella paljoakaan ennen kuin asepalveluksen aikainen lihasmuisti kytkeytyi takaisin päälle. Sain aseen mukana vain yhden 30 patruunan lippaan, mutta olin tyytyväinen kun minulla oli vihdoin jotain muutakin kuin kääntöveitseni.

Tor palasi tukikohtaan yksin. Hän oli lopulta kyllästynyt odottamaan Mikeä, joka oli tavalliseen tapaansa vain yhden päivän ja hoidettavan asian päässä rintamalle paluusta.

”Minulta kupattiin helvetisti käteistä ja Mike pyysi jatkuvasti lainaamaan hänellekin. Alkoi tuntua että olin joku sosiaalitoimisto.”

Mieskohtainen päiväkiintiömme oli 30 patruunaa, ja koska olimme olleet tyhjän panttina pitkään, ammuksia oli säästynyt. Menin Mikolan kanssa keskusvarastolle ja haimme sieltä kaksi puulaatikollista 30 patruunan paperipakkauksia – ruskeassa paperissa oli päällä vihreä raita. Avasin yhden ja tutkin sisältöä. Patruunoiden kaliiperi oli 5.45×39 ja ne oli tarkoitettu AK-74:ään. Vihreät teräshylsyt ja kupariluodit, joiden kärjet oli maalattu vihreiksi. Tajusin että ne eivät olleet tavallisia kokovaippaluoteja, mutta en ollut tarpeeksi perillä neuvostoammuksista tietääkseni niistä muuta.

”Ne ovat kaikki valojuovia”, Mikola selitti. ”Jostain syystä niitä on valtavasti ylimääräisiä 5,45-kaliiperisina, ja käytämme niitä harjoitusammuntaan Polygonissa.”

Aloimme ahtautua ajoneuvoon, joka veisi meidät ampumaradalle, tai ”Polygoniin”, kuten sitä kutsuttiin. Auto oli pieni minibussi, joka oli maastokuvioitu eri värisillä spraymaaleilla. Se oli kamalan näköinen, mutta söi sopivan säästeliäästi bensiiniä kuljetustarkoituksiin. Matka kestäisi noin puoli tuntia, ellemme juuttuisi mutaan.

”Eikös tuo ole Homerin rynkky?” Tor kysyi vilkaistuaan asettani. Hän nauroi ja sanoi, että juuri tuolla aseella Homer oli ampunut vahingossa kaveriaan kaulaan.

”Minä kuljin ensimmäisenä. En edelleenkään tajua, miten hän onnistui ampumaan takanani kulkenutta tyyppiä. Minuunhan siinä olisi pitänyt osua.”

Barzuk puuttui keskusteluun. ”Tiesittekö, että ne kaksi kuuluivat Venäjällä kilpaileviin huligaanijengeihin? Se laukaus saattoi olla jotain ihan muuta kuin vahinko.” Tor näytti yllättyneeltä, mutta myönsi että Homer oli ollut omituisen rauhallinen välikohtauksen jälkeen.

”Oli miten oli, tietty välinpitämättömyys elämää ja kuolemaa kohtaan on yleinen piirre venäläisissä”, hän sanoi hetken mietittyään. ”He eivät ole sentimentaalista kansaa.” Keskustelu oli alkanut osoittaa huonoa makua, joten Tor ohjasi sen nopeasti takaisin alkuperäiselle raiteelleen ja jatkoi kertomusta siitä mitä laukauksen jälkeen oli tapahtunut.

”Kun saimme osuman saaneen tyypin evakuoitua sieltä, hän vuosi verta kuin pistetty sika! Istuin takapenkillä ja hänen päänsä oli sylissäni. Olin varma että hän kuolisi. Veri vain suihkusi kullini ja jalkojeni päälle ja edelleen penkille, johon se muodosti ison lammikon. Ensin se tuntui mukavan lämpimältä, mutta veri kylmeni nopeasti.” Tor nauroi ääneen. ”Hyytynyt veri vain loiskui perseeni alla kun ajoimme lujaa niillä hirveässä kunnossa olevilla teillä!”

Eräs ukrainalainen käveli ohi ja vilkaisi meihin kun valmistauduimme nousemaan autoon.

”Jos menee lähelle Manguš ja teitä päin ammutaan, ei vastaa tuleen”, hän sanoi. Barzuk, joka oli juuri ollut valmiina lähtemään, hämmentyi. ”Mitä? Miksi?”

”Koska nuori Kansalliskaarti. Tykkävät pilailla.”

”Tarkoitatko, että konekiväärituleen joutuminen on hauskaa?”

Nuori ukrainalainen katsoi ranskalaista kuin vajaaälyistä ja vastasi: ”Kyllä, se on.”

Ukrainalainen oli hetken hiljaa ennen kuin lisäsi: ”Yleensä he ampuu ohi.”

–

Carolus Löfroos on Ruotsissa asuva Ukrainan sodan veteraani. Hänen kirjansa ”Vapaaehtoiset. Sotamme Ukrainassa 2014-2015” ilmestyy Kiukaalta elo-syyskuun taitteessa.