Luurankoja demokraattisen vasemmiston kellareissa

MIKA KERÄNEN

–

Ruotsin taannoisissa valtiopäivävaaleissa, joiden tuloksesta syntynyttä sotkuista vyyhteä yhä selvitellään, oli useampi kuin yksi voittaja, mutta meitä kiinnostaa tässä yhteydessä erityisesti kaksi ryhmää: ”oikealla” ääniosuuttaan kasvatti tuntuvasti Ruotsidemokraatit (jatkossa SD) ja ”vasemmalla” laidalla teki saman Vänsterpartiet, eli kommunistien seuraajapuolue ja meikäläisen Vasemmistoliiton lähin vastine Pohjanlahden takana. Vasemmiston kannatuksen kasvu on yleisesti tulkittu reaktioksi SD:n ennakoituun vaalivoittoon; ruotsalaisen äänestäjäkunnan tietty osa on siis pitänyt Vänster-puoluetta jonkinlaisena SD:n absoluuttisena antipodina, jota kannatti äänestää, jos tahtoi pyrkiä jarruttamaan tuon ”natsistisen” puolueen nousua. Myös Pohjanlahden tällä puolen meikäläiset vasemmistolaiset pitävät itseään ihmisoikeuksien ja ihmisarvon vahvimpana linnakkeena sekä ”rasismin” ja ”muukalaisvihan” luotettavimpana vastavoimana. Näin asian sanoitti puheenjohtaja Paavo Arhinmäki melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten availlessaan omaa presidentinvaalikampanjaansa:

Maailman ihmisten keskinäinen solidaarisuus on ainoa keino selvitä maapallonlaajuisista ongelmista, kuten ilmaston lämpeneminen, aavikoituminen, sodat tai köyhyys. Vasemmistolaisuus on ihanne siitä, että emme erittele ihmisiä meihin ja muihin, parempiin ja huonompiin, autettaviin ja oman onnensa nojaan jätettäviin.

[–]

Valitettavasti moniarvoinen ja avoin Suomi ovat uhattuina. Suomalaisessa yhteiskunnassa tuntuu yhä vahvemmin nousevan viha erilaisia vähemmistöjä kohtaan. Tämä kehitys tarvitsee vastavoiman. Haluan, että kun vaalikeskusteluissa puhutaan Suomen ja maailman tulevaisuudesta, puhutaan myös meidän
vasemmistolaisista ihanteistamme.

[–]

Viikko sitten julkistettiin mielipidetutkimus, joka kertoi, millaisia piirteitä suomalaisesta yhteiskunnasta nyt nousee esiin. Tutkimuksen mukaan 14 prosenttia suomalaisista tunnistaa itsessään rasistisia piirteitä. Lisäksi miltei kolmasosa suomalaisista uskoo, että ’joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa’.

Suomalaisessa politiikassa esitetään maahanmuuttajista, seksuaalivähemmistöistä, taiteesta, pohjoismaisesta sosialidemokratiasta ja journalisteista sellaisia kannanottoja, jotka menevät kaiken sopivaisuuden rajojen yli. Kyse on siitä, että suomalaisessa politiikassa on voimia, jotka ovat valmiita kiistämään toisten ihmisarvon. [Linkki koko puheeseen löytyy tämän jutun lopusta.]

Lienee selvää, miltä suunnalta noita ”toisten ihmisarvon kiistäviä” pimeyden voimia Arhinmäen mielestä erityisesti löytyy…

Se sen sijaan ei ole lainkaan selvää, että ”vasemmistolaisilla ihanteilla” olisi aina ymmärretty sisäistettyä vastuuta koko maailmasta ja varsinkaan tuosta merkillisestä fiktiosta nimeltä ”ihmiskunta”. Sekä omahyväisyyttä tihkuva Arhinmäki että hänen, mikäli mahdollista, vieläkin omahyväisemmät ruotsalaiset aatetoverinsa vaikuttavat olevan vilpittömän tietämättömiä erinäisistä luurangoista oman ideologiansa kellareissa. Ja nyt emme puhu Leninin, Stalinin, Maon tai Pol Potin regiimien tuottamista ruumiskasoista sen paremmin kuin muistakaan viimeistään Kommunismin musta kirja -teoksen kaikille tutuiksi tekemistä vasemmistolaisen totalitarismin rikoksista; ei, nyt ovat käsittelyssä ”demokraattisen sosialismin” ja länsimaisen vasemmiston varhaishistorian tietyt kauneusvirheet, joista ei kyllä nykyään paljon huudella sikäli kuin niistä ollaan edes tietoisia.

Meluisa antirasismi ja muu kaikenlaisen ”syrjinnän” vastaisuus ovat länsimaisen vasemmiston keskuudessa huomattavasti tuoreempi ilmiö kuin moni aatteen nykyinen kannattaja ehkä olisi valmis uskomaankaan. Toki vasemmistopuolueet ovat jo vuosisata sitten saattaneet suoltaa ilmoille ”imperialismin” ja ”kolonialismin” vastaisia muodollisia julkilausumia, mutta linja ei tässäkään suhteessa ole ollut mitenkään yhtenäinen eikä missään tapauksessa aina nykyisin tuntemamme poliittisen korrektiuden mukainen. Fin de sièclen Ranskan vasemmiston kanta tuolloin ajankohtaiseen siirtomaakysymykseen oli varsin moniselitteinen. Oli niitä, jotka kannattivat Ranskan siirtomaapolitiikkaa koska katsoivat sen kaikesta huolimatta levittävän Edistyksen valoa pimeisiin maanosiin. Toisaalta kaikkien kolonialismin vastustajienkaan perustelut eivät nykynäkökulmasta oikein kestä lähempää tarkastelua; vuosisadan vaihteessa vaikutusvaltainen sosialistipoliitikko ja lehtimies Maurice Allard (1860-1942) inhosi kolonialismia mm. siitä syystä, että sen myötä Ranskan riesaksi päätyisi massoittain ”primitiivisiä ja irvokkaita mustia” (Noirs primitifs et grotesques)…

Kaiken kaikkiaan onkin ilmeistä, että 2000-luvun postmodernin ja urbaanin hipsterivasemmiston ihanteiden pitäminen jonkinlaisina vasemmiston ajattomina ja universaaleina normeina on paha erehdys.

–

***

–

Jack London (oik. John Griffith Chaney, 1876-1916) on yksi harvoista todellisista sosialisteista Amerikan Yhdysvaltain yhteiskuntahistoriassa. Tämä lehtimies ja kirjailija lienee ainakin nimenä tuttu useimmille suomalaisillekin. Itse tutustuin Londonin kirjoihin jo varhain. Peruskouluikäisenä ahmin hänen seikkailuhenkisiä erämaakirjojaan, mutta hieman kypsempänä lukioikäisenä lumouduin erityisesti Londonin avoimen vasemmistolaisista tendenssiromaaneista. Luokkataistelukertomus Rautakorko (The Iron Heel, 1908) ja varsinkin päähenkilönsä, amerikkalaisen proletaariheeroksen nimeä kantava romaani Martin Eden (1909) tekivät minuun syvän vaikutuksen. (Kyllä, olin alle parikymppisenä varsin tiedostava nuori ja vahvasti vasemmalle kallellaan; nuoruus ja hulluus…)

Jack London (1876-1916)

Jack Londonin sosialismi oli omintakeista, etten sanoisi idiosynkraattista, jo siksikin, että Yhdysvalloissa syntyneenä ja kasvaneena hänellä oli nuoruudessaan vähänlaisesti sosialismin suuntaan ohjaavia vaikutteita ympäristössään, sillä siinä määrin harvinainen ilmiö järjestäytynyt työväenliike USA:ssa fin de sièclen vuosina oli. Enimmäkseen itseoppineena älykkönä hän toki kykeni omaksumaan aatteen perusasiat kirjoista. Mutta teorioita tärkeämpiä olivat Londonin omat katkerat kokemukset yhteiskunnan pohjakerrosten tuntumassa. 1800- ja 1900-lukujen vaihde oli monopolikapitalismin kulta-aikaa kaikkialla maailmassa, ja Yhdysvalloissa nuo vuosikymmenet muistetaan erityisesti ns. trustien eli suurten monopoliyritysten tai yritysryppäiden kaikille yhteiskunnan tasoille tunkeutuvasta hirmuvallasta. London näki kahlitsemattoman amerikkalaisen plutokratian yhteiskunnan heikoimmille jäsenille aiheuttamat kärsimykset, ja vähemmästäkin sitä luonnostaan oikeudentuntoinen nuorimies radikalisoituu. London omaksui sosialistisen maailmankatsomuksen. (Ks. jutun lopusta linkki Londonin esseeseen ”How I Became a Socialist”.)

Mutta Londonin sosialismissa oli hienoinen catch, joka voisi olla omiaan johtamaan monen nykyisen hum. kand. -tasoisen vasemmistolaisen märkäkorvan närkästyneenä kiistämään koko Londonin sosialismin. London näet oli paitsi sosialisti myös valkoisen ylivallan kannattaja (white supremacist). Ja tämä ”valkoinen ylivalta”, se onkin jännä juttu; olenhan vähintään välillisesti itsekin altistunut tälle jälleen pintaan nousseelle kauhistuttavalle ideologiselle spitaalille. Minä nimittäin osallistuin viime keväänä ravintola Kaisaniemessä järjestettyyn etnonationalistiseen Awakening-konferenssiin, jossa kuulimme lähinnä angloamerikkalaisen Alt right -liikkeen muutamia tähtipuhujia, sellaisia kuin Greg Johnson ja Jared Taylor. Erityisesti näitä herroja on luonnehdittu valkoisen ylivallan kannattajiksi. Mutta tässä tapauksessa nimitys on harhaanjohtava, sillä he (ainakaan Taylor, Johnsonista en ole aivan varma) eivät tavoittele yhteiskuntaa, jossa muunrotuiset olisivat valkoisille alisteisessa asemassa, vaan ainoastaan jälkimmäisten mahdollisuutta vetäytyä erilleen omiin yhteisöihinsä, jotka sulkevat muut ulkopuolelle. Riippumatta siitä, kuinka realistinen tämä tavoite nykytilanteessa on, kyseessä ei siis ole valkoinen ”suprematismi” vaan valkoinen separatismi, ja sehän on – oli utopiaa tai ei – täysin legitiimi päämäärä; myönnän itsekin näkeväni päiväunia tästä sinänsä kaukaisesta mahdollisuudesta.

Myös Jack Londonin tapauksessa valkoinen ylivalta on jossain määrin moniselitteinen käsite. Hän ei välttämättä olisi tunnistanut itsessään rotukiihkoilijaa (eli bigottia), sillä tietoisella tasolla hänen suhtautumisessaan ”alempiin” rotuihin oli hyväntahtoisen holhoavia piirteitä. Aikansa lapsena hän kaikesta huolimatta oli lähes viattomalla tavalla vankkumaton rasisti. Itse asiassa yllättävän monet vanhan koulun sosialistit (vanhan koulun liberaaleista puhumattakaan) olivat. Ja jos hieman ajattelee, niin tässä ei ole mitään ihmettelemistä.

Varhaisessa sosialismissa termi ”edistys” saatettiin ymmärtää hieman toisin kuin nykyään, ja sitä tarkasteltiin usein tuolloin hyvin muodikkaan evolutionismin kehyksissä, siis osana Charles Darwinin 1800-luvun puolivälin paikkeilla tunnetuksi tekemää oppia eliölajien kehityksestä ja luonnonvalinnasta tuon kehityksen moottorina. Darvinismin ja sosiaalidarvinismin välinen ero oli paljon hämärämpi kuin nykyään, ja monet sosialistitkin omaksuivat miltei tiedostamattaan kantoja, joissa korostuivat vulgaaridarvinismin tapaan olemassaolon taistelu ja vahvimman eloonjääminen. Jack Londonin kohdalla tämä on harvinaisen selvää.

Kyllä: London tunsi syvää ja aitoa myötätuntoa armottoman kapitalismin kourissa kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, mutta tässä ”lähimmäinen” on syytä käsittää kirjaimellisemmin kuin nykyään on tavallista; Londonin syvimmän solidaarisuuden kohteena oli oma väki, siis erityisesti valkoihoiset amerikkalaiset ja hieman geneerisemmin anglosaksinen rotu kautta maailman. Näin valikoiva asenne ihmisyyteen epäilemättä saisi oman aikamme edistysväen haukkomaan henkeään. (No, toki London oli myös eläinaktivisti, itse asiassa yksi varhaisimmista eläinten oikeuksien puolesta puhujista, ja tässä suhteessa hän oli myös nykyvasemmistolaisille läheinen hahmo.)

Londonin valkoinen ylivalta -ajattelu ilmeni monin tavoin. Hän oli eräässä vaiheessa pakkomielteisen kiinnostunut ns. keltaisesta vaarasta, eli nousevan Aasian (erityisesti kai Kiinan) loputtomien ihmismassojen muodostamasta uhasta länsimaiselle sivilisaatiolle. Mielenkiintoisimpana pidän kuitenkin Londonin kompleksitonta ylpeyttä kuulumisestaan ihmiskunnan edistyneimpään eliittiin, valkoihoisiin anglosakseihin; tämä ihmiskunnan evoluution huippu oli Londonille suorastaan ”maan suola”, jota ilman koko ihmiskunta vajoaisi barbariaan. London avasi tätä teemaa hämmästyttävässä esseessään ”Salt of the Earth” (1902):

There are breeds and breeds of men, some stronger than others, some more efficient. The present world-era is a machine era and a commercial era. And in such an era, the best inventors, cheapest producers, and keenest traders, are the fittest breeds for survival, provided, certainly, that they are also possessed of commensurate organization and political genius. And in this connection, it is of interest to speculate upon which of the breeds is pre-eminently fittest to live in this our world in these first decades of the twentieth century. Which breed, from the evidence at hand, bids highest for the material wealth and resources of the globe? Which breed, for today and the immediate tomorrow, is it that may be called ‘The Salt of the Earth?’

Londonin vastaus viimeisen virkkeen retoriseen kysymykseen on itsestään selvä. (Linkki koko esseeseen löytyy tämän jutun lopusta.)

Aavistelen useamman kuin yhden lukijan tuntevan kiusausta pitää Londonia pelkkänä originellina oman tiensä kulkijana ja amerikkalaisena individualistina, jonka kotimaassa ”rakenteellinen” rasismi oli hyvin yleistä ja josta sosialistinen työväenliike vastaavasti lähes loisti poissaolollaan ja että siten myös Londonin rasistista versiota sosialismista olisi syytä käsitellä täysin epätyypillisenä tapauksena, jolla on pelkkää kuriositeettiarvoa. Aivan näin helposti asiaa ei kuitenkaan voi lakaista maton alle. Tämän osoittaakseni palaan takaisin maahan, josta tämän jutun aloitin, eli rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin. Siirrän tosin tarkasteluni painopistettä reilusti taaksepäin 1900-luvun alun vuosikymmeniin, jolloin Ruotsin järjestäytynyt työväenliike oli vahvassa nousussa ja jolloin myös kuuluisan kansankodin peruskivet laskettiin.

–

***

–

Vihervasemmistolaisen edistysväen järjestämissä ruotsidemokraattien vastaisissa mielenosoituksissa äskeisten valtiopäivävaalien alla saattoi nähdä mm. plakaatteja, joissa luki: ”Vi vill ha ett Sverige för alla!”, ja kyseisen mielenosoittajan vieressä ehkä seisoi toinen toveri, jonka kannattelema plakaatti puolestaan julisti itsestäänselvyytenä sitä, että SD:n voiton myötä Ruotsi palaisi ”30-luvulle”, tuolle myyttiselle pahuuden vuosikymmenelle, jolloin juuri päivänvalon nähnyttä kansankotia (”ett Sverige för alla”) uhkasivat ennen muuta ruotsidemokraattien edeltäjät, natsit. Todellisuus on kuitenkin hieman mutkikkaampi. Tarkastellaanpa tätä asiaa hieman lähemmin.

Oman aikamme ruotsalaisille (ja muillekin) vihervasemmistolaisille maailmanhalaajille saattaa tulla yllätyksenä se tosiasia, että vaikka kansankodin sosialistiset rakentajat vajaat sata vuotta sitten ymmärsivät tavoitteekseen luoda Ruotsi, jossa kaikilla olisi hyvä elää, niin he myös käyttivät sanaa ”kaikki” koko lailla toisin kuin nykyään on tapana: he ajattelivat siis kaikkia (etnisiä) ruotsalaisia näiden sosioekonomisesta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta, eivätkä heidän ymmärtämäänsä ruotsalaisuuteen suinkaan sisältyneet vaikkapa suomalaiset, lappalaiset, hottentotit, vinkuintiaanit tai burkinafasolaiset. Itse asiassa heidän ymmärtämäänsä ruotsalaisuuteen eivät välttämättä sisältyneet edes sellaiset kiistatta ruotsalaisista vanhemmista syntyneet ihmisyksilöt, jotka sattuivat olemaan vaikkapa skitsofreenikkoja, CP-vammaisia, perinnöllisiä alkoholisteja, seksuaalisesti holtittomia tai muuten vain silmiinpistävällä tavalla ”epäsosiaalisuuteen” taipuvaisia Adamin lapsia. Kaikki edellä mainitut ”inhimillisen moninaisuuden” muodothan ovat nykyisen vasemmiston erityisen hellän huolenpidon kohteita; näin muuttuu maailma, eivät ole sosialistitkaan niin kuin ennen…

Uppsalan rotubiologinen instituutti, nykyisin Uppsalan yliopiston lääketieteellisen genetiikan laitos.

Ruotsin perinteikkääseen yliopistokaupunki Uppsalaan perustettiin maailman ensimmäinen rotubiologinen instituutti vuonna 1921. Käsittääkseni aloitteellisimpia tässä hankkeessa olivat muut kuin vasemmistolaiset, mutta pian sosialidemokraatitkin tulivat innolla mukaan, ja lopulta juuri he olivat kaikkein kiivaimpia rotuhygienian ajajia maassa. Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen grand old man ja koko puolueen perustajajäsen Hjalmar Branting (1860-1925) oli yksi instituutin perustamista koskevan aloitteen allekirjoittajista. Siinä missä nykyvasemmisto ei hyväksy koko rodun käsitettä, 1920-luvun ruotsalaissosialistien uniinkaan ei olisi juolahtanut epäillä ihmisrotujen olemassaoloa; eikä siinä kaikki: hyvin monet vakaat sosialistit olivat vakuuttuneita siitä, että juuri ruotsalainen rotu kuului koko ihmiskunnan parhaaseen A-ryhmään. Arthur Engberg -niminen toveri kirjoitti päätoimittamassaan malmölaisessa Arbetet-lehdessä 12. maaliskuuta 1921 näin: ”Meillä on onni kuulua rotuun, joka on yhä melko pilaamaton, rotuun, joka on hyvin jalojen ja erittäin hyvien ominaisuuksien jatkaja”.

Muutamaa vuotta myöhemmin samaisessa Arbetet-aviisissa valistettiin ruotsalaista työkansaa tähän tapaan: ”Siinä on melkoisesti perää, että pohjoismainen rotu on arvokkaampi kuin negroidi – sen panos maailman kulttuuriin on kiistämättä suurempi – mutta neekerirotu on sopeutunut omiin luonnollisiin elinolosuhteisiinsa kuten pohjoismainen omiinsa.” Jos tietyt poliittisesti epäkorrektit sanankäänteet muotoiltaisiin hieman toisin, niin uskoisin useimpien normaalijärkisten nykyihmisten voivan yhtyä sanottuun varauksitta.

Massiivinen maahanmuutto eksoottisilta leveysasteilta ei vielä 20-luvulla juolahtanut juuri kenenkään mieleen, ja jos juolahtikin, se mahdollisuus ymmärrettiin terveen itsesäilytysvaiston ohjaamana juuri niin kuin se pitääkin ymmärtää, siis vaaraksi ruotsalaiselle kansalle ja hahmottuvalle kansankodille. Muuan kaukonäköinen radikaalisosialisti kyllä aavisteli tuonkin pahaenteisen vaihtoehdon kajastelevan jossain tulevaisuudessa. Tiedemies, kirjailija ja journalisti Bengt Lidforss varoitti (areena on edelleen Arbetet-lehti) ”ulkomaisesta roskaväestä”, jota Ruotsin kapitalistit ahneudessaan, halvan ja vähään tyytyvän työvoiman toivossa mahdollisesti joskus rahtaisivat Ruotsiin maan oman työväen vahingoksi. Tästä tulee jotenkin mieleen meilläkin nyt ajankohtainen keskustelu saatavuusharkinnasta…

Historioitsija Herman Lindqvistin mukaan ”nimenomaan sosialidemokraatit ja talonpojat [tarkoittanee nykyisen keskustapuolueen poliittista edeltäjää. M.K.] olivat se Ruotsin kansan osa, joka kannatti eniten rotuhygieenistä tutkimusta ja valtion toimia epäsuotavia aineksia vastaan.” Oli juuri valtion asia huolehtia siitä, että työväenluokka pysyisi rodullisesti puhtaana, terveenä sekä elinkelpoisena, ja tässä tehtävässä syntyvyyden kontrollointi oli avainasemassa: oli varmistettava, ettei ”ihmiskunnan pohjasakalle” synny liikaa lapsia. Pohjasakan määritelmä oli lavea. Pari kappaletta ylempänä annoin jo muutaman esimerkin tämän ihmiskategorian eri alalajeista. Lindqvistin lähteissä mainitaan lisäksi huonosti koulutetut teollisuustyöläiset (tarkoittanee ns. sekatyömiehiä), juutalaiset ja ”tattarit” (tarkoittanee lähinnä mustalaisia). Rotubiologisen instituutin perustamisen aikoihin alkoi sitten uuttera kallojen mittailu ja muu fyysiseen antropologiaan nojaava tutkimus, jonka tulokset yhdistettynä vaikkapa henkilön rikosrekisterin tai sairauskertomuksen kaltaiseen astetta abstraktimpaan dataan johtivat armottomaan, vuosikymmeniä jatkuneeseen sterilisointiprojektiin, jonka aiheuttamat haavat märkivät ruotsalaisessa yhteiskunnassa yhä.

Ruotsin sosialidemokraattinen eugeniikkaohjelma oli toki piirun verran inhimillisempää väestöpolitiikkaa kuin tuleva, aktiiviseen ”eutanasiaan” nojaava kansallissosialistinen sisarensa, mutta saman hengen lapsia ne molemmat olivat. Itse asiassa aktiivinen armomurha ei ollut Ruotsissakaan täysin poissuljettu optio. Sosialidemokraatti Alfred Petrén laati vuonna 1922 valtiopäiväaloitteen henkisesti jälkeenjääneiden pakkosterilisoinneista. Mutta samainen toveri Petrén piti samalla foorumilla, Ruotsin valtiopäivillä, myös puheen, jossa hän avoimesti paljasti, että viranomaisten työpöydillä oli jo valmiiksi kirjoitettu ohjelma vajaamielisten lasten ”lopettamisesta”. Tätä radikaalia askelta ei kuitenkaan otettu, vaan sen sijaan tyydyttiin sukukypsien tai sukukypsyyttä lähestyvien vajaamielisten sterilisointeihin, vain siitä syystä, että ajateltiin lasten vanhempien herkkiä tunteita; kas, juuri tässä ilmeni sosialistisen ruotsalaisen väestöpolitiikan syvä inhimillisyys. (Loogisesti voisi siis olettaa, että täysorvoiksi jääneitä vajaamielisiä lapsia ruotsalaiset sosialidemokraatit olisivat voineet ”lopettaa” yhtä iloisen ongelmattomasti kuin nykyään miltei kaikkialla edistyneissä länsimaissa lopetetaan syntymättömiä lapsia…)

–

***

–

Oman aikamme kansallismielisessä suomalaisessa blogosfäärissä melko aktiivinen, Sarastukseenkin silloin tällöin kirjoittava Jukka Aakula on useissa erittäin älykkäissä joskin poliittisesti mahdollisimman epäkorrekteissa kirjoituksissaan käsitellyt suuretta nimeltä ”väestönlaatu”. Voin kuvitella, että koko käsite laukaisee oman aikamme edistyksellisissä kansalaisissa intensiivisen pahoinvointireaktion.

Huoli väestönlaadusta ei kuitenkaan ole 30-luvun fasistien tai heidän nykyaikaisten seuraajiensa erityispiirre. Ruotsalaiset yhteiskuntatieteilijät, sosialidemokraatit ja kansankodin rakentajat Gunnar Myrdal (1898-1987) sekä puolisonsa Alva Myrdal (1902-86) perustivat koko elämäntyönsä pitkälti huolehtimiseen ruotsalaisen kansankodin väestönlaadusta. Vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassaan Kris i befolkningsfrågan Myrdalit ilmaisivat huolensa siitä, että Ruotsissa tuolloin voimassa ollut sterilisointilaki ei ollut riittävän radikaali tuottaakseen maahan ”parempaa ihmismateriaalia”. Sosiologeille yleiseen tapaan Myrdalit tuntuivat suorastaan välttelevän puhumasta ihmisyksilöistä, sen sijaan he suosivat jo mainitun ”ihmismateriaalin” lisäksi sellaisia käsitteitä kuin ”väestökanta” tai ”kansanmateriaali”. Myrdalien vaikutus ei liene ollut aivan vähäinen siihen, että sosialidemokraattinen pääministeri Per Albin Hansson (1885-1946) kiristi sterilisointilakeja entisestään vuonna 1941.

Gunnar ja Alva Myrdal.

Edistyksellisinä yhteiskuntatieteilijöinä Myrdalit tähtäsivät hyvin rasvatun koneen lailla toimivaan, ultramoderniin, ehdottoman tasa-arvoiseen mutta myös läpikotaisin kollektivisoituun yhteiskuntaan, jonka jäsenet olisivat timantinterveitä ja rikkeettömän onnellisia uuden edistyksellisen ajan uusia ihmisiä; ennen toista maailmansotaa tuon tulevan utopian asukit olivat usein myös pitkiä, vaaleita ja sinisilmäisiä pohjoisen rodun valioyksilöitä. Toisen maailmansodan jälkeen utopian tämä puoli sattuneesta syystä melko pian painui taka-alalle… Monista myrdalilaisen yhteiskuntakybernetiikan innoittamien kaavoitus- ja rakennussuunnitelmien arkkitehtonisista havainnekuvista tulee oudosti mieleen oman aikamme Pohjois-Korean näyteikkunapääkaupunki Pjongjang… Havainnekuvat ovat havainnekuvia, ja todellisuus on aina niitä rujompi. Nyky-Tukholman uuden keskustan Sergelin toreineen tuntevat kaikki. Mutta yhtä kaikki huomaamme, että sosialidemokraattisessakin yhteiskuntautopiassa voi aistia totalitarismin vienon tuoksahduksen. Eikä kyseessä välttämättä aina ole totalitarismin vasen siipi eli marxismi-leninismi (tai stalinismi, kuinka vain).

Nuori Gunnar Myrdal näet seurasi 30-luvulla erittäin kiinnostuneena kansallissosialismin nousua Ruotsin eteläisessä naapurimaassa. Hän piti hitleriläistä versioita sosialismista nuorekkaana aatteena ja katsoi tulevaisuuden kuuluvan sille; kuinka lähellä Myrdal oli täydellistä kääntymystä, on minulle epäselvää, mutta ilman epäilystä hän suhtautui natseihin eräässä vaiheessa varsin sympaattisesti. Sinänsä ei ole mikään uutinen, että moni äärivasemmistolainen on tuntenut natsismin kutsun ja myös vastannut siihen (toki myös päinvastainen liike on ollut yhtä yleistä); Suomessakin vuonna 1944 perustetussa kommunistien bulvaanijärjestössä SKDL:ssä tai sen tuntumassa vaikutti henkilöitä, jotka olivat vain muutamaa vuotta aikaisemmin flirttailleet kaikella antaumuksella sinänsä vähälukuisten suomalaisten natsien kanssa. Mutta kun Gunnar Myrdal ei ollut mikään äärivasemmistolainen vaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon uskova sosialidemokraatti. Näyttääkin vastaansanomattomalta, että edes sosialidemokratia ei tarjoa mitään automaattista rokotusta natsismin seireeninlauluja vastaan. Niin ikään on selvää, että kansallissosialismin ”sosialistinen” puoli ei ole likimainkaan niin instrumentaalinen ja toisarvoinen osa kyseisen liikkeen ideologiaa kuin nykyvasemmistolaiset mielellään uskoisivat.

Ketkä oman aikamme Ruotsissa todella ovat natsien perillisiä? Ruotsidemokraattien lähihistoriaan kuuluvaa uusnatsimenneisyyttä on turha yrittää lakaista maton alle, mutta minusta on kaikkea muuta kuin kiistatonta, että juuri he olisivat kansallissosialismin ensisijaisia manttelinperijöitä kolmen kruunun kuningaskunnassa.

–

Linkkejä ja kirjallisuutta:

https://sarastuslehti.com/2013/11/27/uusi-darwinistinen-vasemmisto-ja-hy…
http://www.vasemmisto.fi/puheet/puheita-2011/paavo-arhinmaeen-puhe-presi…
https://www.cairn.info/revue-mil-neuf-cent-2009-1-page-37.htm
https://sv.wikisource.org/wiki/Kris_i_befolkningsfr%C3%A5gan_folkupplaga
http://www.online-literature.com/london/3875/
https://thegrandarchive.wordpress.com/salt-of-the-earth/

Herman Lindqvist: Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen (Suom. Seppo Hyrkäs, WSOY 2003)

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015)

–

–

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.