Antifa uskontona, osa 2: Sielunkumppanit

OLIVER ZIMSKI   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Saksan kommunistisen puolueen vuonna 1923 perustamalla Antifaschistische Aktion -liikkeellä oli kaksi tehtävää: aseellisen kansannousun valmisteleminen saksalaisen neuvostotasavallan luomiseksi ja poliittisen vastustajan väkivaltainen pelottelu. Sen rooli kommunistiselle puolueelle oli siis samankaltainen kuin SA-järjestön kansallissosialisteille, eivätkä sen päävastustajana suinkaan olleet natsit, vaan sosiaalidemokraattien ”sosiaalifasistit”. Antifan ja SA-joukkojen kuristusotteeseen murskautui Weimarin tasavallan demokraattinen järjestys.

Jokaisen, joka nykyään tahtoo valjastaa Antifan ”taisteluun oikeistoa vastaan”, tulee olla tietoinen tästä hengenheimolaisuudesta. Koska Antifan tavoitteena on valtion vakauden yleinen heikentäminen, sen hyökkäys kohdistuu yhteiskunnan kaikkiin vielä koskemattomiin tukipilareihin: poliisiin, armeijaan, rautateihin, porvaripuolueiden edustajiin ja ennen kaikkea työssäkäyvään ja verotuloja luovaan keskiluokkaan. ”Natsit” ovat vain tervetullut veruke.

Taipumus väkivaltaan ja tuhon kylvämiseen, kyvyttömyys itsetutkiskeluun ja itsekritiikkiin, ainainen uhrin roolissa piehtarointi, maailman jakaminen mustavalkoisesti hyvään ja pahaan – kukapa ei huomaisi tässä oitis yhteneväisyyksiä erään toisen, itseään ”rauhanuskonnoksi” nimittävän uskonnon fundamentalistiseen tulkintaan? Tämä sielunsukulaisuus selittää antifasistien islamismia kohtaan tunteman myötämielisyyden. Niinpä he kyllä kivittävät jatkossakin sen pubin ikkunat, jossa pari kansallismielisiä äänestävää papparaista tapaa istua iltaansa, mutta suunnattomasti vaikutusvaltaisempia islamistisen vihan ja suvaitsemattomuuden sikiämispesäkkeitä vastaan emme tule kuulemaan heiltä poikkipuolisen sanan pihaustakaan.

Yhtymäkohtia riittää. Militantti Antifa kylvää vasemmistolaisten liikkeiden joukossa kauhua yhtä esteettömästi kuin islamistit muslimien konservatiivisessa ummassa. ”Ylivoimainen enemmistö” on molemmissa tapauksissa rauhanomainen, mutta molemmissa tapauksissa se luo myös hedelmällisen maaperän ääriliikkeille, ja raja näiden kahden välillä on veteen piirretty viiva. Koska hierarkiat ja tunnustetut auktoriteetit puuttuvat, onnistuvat juuri radikaalit lyömään itsensä läpi molemmissa ympäristöissä, osittain siksi, että massat salaa ihailevat heitä, osittain pelon ja uhkailun takia.

–

Vallanpitäjien verikoira

–

Viime vuosina väkivaltaisesta äärivasemmistolaisuudesta on tullut salonkikelpoista. Mutta miten Antifa on onnistunut muuttumaan vasemman laidan lainsuojattomasta paapotuksi ja verovaroin rahoitetuksi vallanpitäjien verikoiraksi, joka aina toisinajattelevien esittäessä mielipiteitään ilmestyy paikalle aiheuttamaan epäjärjestystä ja väkivaltaa jonkinlaisena vasemmiston ”pyhänä vihana”? Ensi sijassa se saa kiittää tästä Angela Merkeliä itseään, joka valtansa säilyttääkseen ja imagoaan parantaakseen omaksui vuonna 2015 vasemmistoradikaalin ”no border, no nation” -ideologian – viileästä teknokraatista tuli maailmamme kaikkien pakolaisten huolehtivainen äiti. Siitä saakka Antifan sydämenasiaa, Saksan kansanyhteisön ja sen kantavien rakenteiden järjestelmällistä heikentämistä, on johdettu politiikan huipulta.

Antifan hyödyllisiä idiootteja ovat myös poliitikot, jotka hairahtuvat omaksumaan 73 vuotta sitten päättyneen kansallissosialismin ajan vastarintataistelijoiden roolin. He painottavat ehdottomasti ottaneensa oppia historiasta, mutta heidän lapsenomainen, hyödytön pyrkimyksensä saattaa loppuun tämä taistelu, joka heidän vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan jäi kesken, saa heidät heittämään roskiin kaikki totalitaarisen 1900-luvun opit.

Saksan kommunistisen puolueen organisoima Antifa-kongressi Berliinissä vuonna 1932.

Vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia ei uhannut ainoastaan oikeisto, vaan myös vasemmisto. Saksan maaperällä ei vallinnut pelkästään kaksitoista vuotta kestänyt kansallissosialistinen järjestelmä, vaan myös 40 vuoden ajan kommunistinen diktatuuri, jonka loppu sitä paitsi on paljon lähempänä menneisyydessä. Itä-Saksaa johtanut sosialistipuolue istuu nykyään – nimeään vaihtaneena – Saksan parlamentissa, jossa se on mukana tekopyhässä ”taistelussa oikeistoa vastaan” läpinäkyvin motiivein. Ja sosiaalidemokraattien ja kristillisdemokraattien keskeiset hahmot toimivat sen rikostovereina.

Sosiaalidemokraattinen ulkoministeri Heiko Maas on kerskaillut lähteneensä politiikkaan ”Auschwitzin takia” ja alentunut mainostamaan Antifaa lähellä olevaa ”Feine Sahne Fischfilet” -rähinäbändiä yhdessä sosiaalidemokraattisen presidentti Frank-Walter Steinmeierin kanssa. Sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Martin Schulz totesi vuonna 2017 Hampurin tuhoisien vasemmistomellakoiden jälkeen, että ”vasemmistolaisuus ja väkivallan käyttö sulkevat toisensa pois”. Sosiaalidemokraattien puoluejohtoon kuuluva Ralf Stegner väitti saman tapahtuman yhteydessä, etteivät väkivaltaiset mellakoijat kerta kaikkiaan voineet olla ”vasemmistolaisia”. Tällaiset lausunnot osoittavat, että myös sosiaalidemokraattien johtohahmot ovat sisäistäneet Antifan alkukantaisen oikeisto-paha-vasemmisto-hyvä -maailmankuvan ja sen uskonnollisen luonteen, kun taas omat paheet ja pimeät puolet vaietaan kuoliaiksi.

–

Antifan retoriikka kukoistaa mediassa

–

Oitis virkaanastumisensa jälkeen vuonna 2013 sosiaalidemokraattinen perheministeri Manuela Schwesig moninkertaisti oikeistoradikalismin torjumiseen tähtäävien ohjelmien rahoituksen, kun taas jo valmiiksi niukat vasemmistoradikalismin ja ääri-islamilaisuuden torjuntaan suunnatut varat hän supisti symboliseen minimiin.

Entisen Stasi-ilmiantajan johtamasta, rasismin ja äärioikeistolaisuuden vastaiseen työhön keskittyvästä Amadeu Antonio -säätiöstä tuli valtion massiivisen tuen avulla keskeinen tekijä ”taistelussa äärioikeistoa vastaan”; todellisuudessa tämän taistelun kohteena kylläkin ovat kaikki Merkelin katastrofaalisen maahanmuuttopolitiikan kriitikot.

Samaan aikaan niiden toimittajien ja mielipidevaikuttajien määrä, jotka omaksuvat mediassa Antifan retoriikan tai levittävät Antifan näkemyksiä, on kasvanut räjähdysmäisesti. Esimerkiksi Spiegel-lehti kirjoitti vuoden 2017 parlamenttivaalien jälkeen, että ”12,6 prosenttia natseja” (tällä viitataan Vaihtoehto Saksalle -puolueen kannatusprosenttiin) saa nyt vastaansa ”87,4 prosenttia antifasisteja”, ja totesi lopuksi: ”Antifalle jää nyrkkipyykkiä”. Ja oikeiston vastustajien dominoimassa Tagesspiegel-lehdessä kirjoitettiin jo kauan sitten: ”Kiitos, rakas Antifa!”

–

Taiteen tappajat

–

Pahinta ei ole se, että ”kansalaisyhteiskunnan” tärkeimmät instituutiot – ammattiliitot, hyväntekeväisyysjärjestöt, kirkot – seuraavat tätä trendiä lammasmaisesti, koska ne ovat riippuvaisia avoimien rajojen politiikan tarjoamista lihapadoista. Pahinta ei ole sekään, että Merkelin saarnaama ”poliittinen vaihtoehdottomuus” ja osittain vapaaehtoisesti syntyneet, osittain ryhmäpaineen luomat yhden totuuden politiikka ja media ovat houkutelleet esiin lukemattomia opportunisteja ja pettureita. Heidän joka tuutista tulvivat kannanottonsa ”muukalaisvihaa” ja ”rasismia” vastaan kuulostavat yhä puisevammilta ja ontommilta, yhä useammat näkevät heidän valheittensa läpi.

Anteeksiantamatonta sen sijaan on, että niin monet taiteilijat, etenkin muusikot, mielistelevät vallanpitäjiä, sillä näin tehdessään he antavat taiteelle kuoliniskun. ”Katson ympärilleni ja näen vain raunioita”, lauloi Fehlfarben-yhtye, jonka kappaleita soitettiin 80-luvulla jokaisessa mielenosoituksessa, ”ehkä se johtuu siitä, että minulta puuttuu jotakin”. Se oli korutonta ja rehellistä. Ja kaikista vasemmiston pyrkimyksistä kuului läpi se, mikä vasta tekee kaikesta taiteesta luovaa, mikä erottamattomasti kuuluu ihmisenä olemiseen: itsensä kriittinen tarkastelu ja tietoisuus omista ristiriidoista.

Nykyään Antifa-mieliset bändit sen sijaan antautuvat kuvottaviin – aidon fasistisiin – väkivaltafantasioihin, ja tekevät sen vielä surkean kömpelöillä sanoituksilla. Tästä he saavat suitsutusta politiikan merkkihenkilöiltä ja valtamedialta. Wannabe-anarkisteille satelee ”tykkäyksiä” valtionjohdolta – voiko nolommaksi enää mennä? Kummallekaan osapuolelle? ”Tämä ei ole Jim Beamia!” sanoo mainoksen mies asettaessaan viskilasinsa takaisin baaritiskille. Antifaa lähellä olevista vallanpitäjien hoviorkestereista voi samalla lailla todeta: ”Tämä ei ole punk-musiikkia!”

Antifa vuonna 2018: identtiset vaatteet, identtiset mielipiteet, identtinen käytös. Pihalla maailman menosta, koska yhä monimutkaisemmaksi muuttuva, oikeisto-vasemmisto-jaottelun rajat rikkova todellisuus ylittää heidän käsityskykynsä. Millaisia ihmisiä he ovatkaan: niin nuoria ja ajattelussaan jo niin kritiikittömiä, laumasieluisuudessaan kauhistuttavan helposti manipuloitavia. Vanha ivahuuto, jolla heidän edeltäjänsä aikanaan pilkkasivat ”kyttiä”, istuu nyt heihin itseensä: ”En ole mitään, en osaa mitään, antakaa minulle uniformu!” Kalliit merkkivaatteetkin käyvät – pääasia, että väri on musta.

–

Oliver Zimski on saksalainen sosiaalityöntekijä, kirjailija ja kääntäjä. Hänen tuorein teoksensa on rikosromaani ”Wiosna – tödlicher Frühling” (2015). Hän kirjoittaa Die Achse des guten -verkkojulkaisuun. Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.