SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Antifa uskontona, osa 1: Kivenheitto

OLIVER ZIMSKI   (suomentanut Olli Virtanen)

Tammikuu 1989: juoksen muiden mukana vasemmiston suuressa protestimielenosoituksessa, joka vastustaa äärioikeistolaisena pitämämme republikaanipuolueen nousua Berliinin osavaltioparlamenttiin. Mielenosoitus muuttuu kuten tuohon aikaan melkein aina – väkivaltaiseksi, koska naamioituneista vasemmistoautonomeista koostuva ”musta blokki” sekoittautuu rauhanomaisten mielenosoittajien joukkoon kivittääkseen heidän suojistaan näyteikkunoita ja hyökätäkseen ”kyttiä” vastaan. Ensimmäisten kivien lentäessä kongressikeskuksen edessä puhkeaa kaaos: mielenosoittajat säntäilevät sinne tänne, poliisien rintama lähestyy meitä, ja autonomit lähettävät työmaaparakkirivin taakse suojautuneina katukivikuuron niin vihollisten kuin ystävienkin niskaan.

Yksi kivistä osuu juostessani minua jalkaan. Kaksi mielenosoittajatoveria auttaa minut pois etulinjasta, autonomien ”ensihoitajat” leikkaavat verestä märät farkkuni auki. Polven alla irvistää ilkeän näköinen haava.

Tuota sinun pitää näyttää sairaalassa!”, he sanovat. ”Kytän paskiaiset!”

Ei, se oli oman väen heittämä kivi!”

Pettymys paistaa heidän kasvoistaan, ja heidän kiinnostuksensa lopahtaa salamannopeasti. Päivystyksessä kohtaan muita mielenosoittajia, jotka ovat saaneet Antifan kivistä päähänsä tai kasvoihinsa. Vasemmistolaisessa Tageszeitung-lehdessä kirjoitetaan seuraavana päivänä kuitenkin vain ”poliisin väkivallasta” ja ”mielivaltaisesti pidätetyistä”. ”Oikeistoa” vastustettaessa tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Koska kivi on kuorinut ihon sääriluun päältä, vietän seuraavat kaksi viikkoa sairaalassa, ja minulla on runsaasti aikaa pohtia asioita.

Lähdinkö kadulle todella vastustamaan republikaaneja, joiden ohjelmaa en lainkaan tunne? Ei, todellisuudessa on täysin yhdentekevää, osoitammeko mieltä Ronald Reagania, väestönlaskentaa, ydinvoimaa tai asevarustelua vastaan tai Nicaraguan puolesta. Minua vetää puoleensa yhteisöllisyyden huuma ja kieroutunut mielekkyyden etsintä. Tahdon koko omahyväisen ”järjestelmän” romahtavan, koska olen tehnyt siitä – asioita kapeakatseisesti itsekseni pohtien – syntipukin omille epäonnistumisilleni. Monilla tuntemillani on samanlaisia ajatuksia. Ihailemme autonomeja, jotka uskaltavat käyttää väkivaltaa ”järjestelmää” vastaan. Valitettavasti tämä väkivalta on nyt kapsahtanut omaan nilkkaani.

Senkin inhottava natsisika!”

Hyppy vuoden 2018 helmikuuhun: olen aikeissa osallistua erään tuttavani kanssa naistenmarssille, jossa vastustetaan laittomien maahanmuuttajien tekemiä, alati lisääntyviä päällekarkauksia. Teen tämän puhtaasta mielenkiinnosta marssin järjestäjää Leyla Bilgeä kohtaan. Hän on nuori, kurdi, kääntynyt kristinuskoon, edustaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta, eli ui ilmeisestikin aina vastavirtaan. Tulemme kuitenkin liian myöhään kokouspaikalle Berliinin Kreuzbergiin. Ehdimme juuri näkemään marssijoiden loittonevan kaukana suuren poliisisaattueen suojissa joka puolelta raivokkaiden vastamielenosoittajien ympäröiminä. Sen sijaan joudumme suoraan alkamassa olevan, ”oikeistoa” vastustavan protestitapahtuman keskelle.

Kävelemme hiuksensa hennalla värjänneiden opettajien, talibanpartaisten hipsteriopiskelijoiden ja lukuisien tavisten seassa. Mehringplatzin alikulun luona tien tukkii neljä mustaan uniformuun pukeutunutta miestä. He ovat kaikki noin 190-senttisiä ja heillä on identtiset vaatteet, jopa pipossa oleva tunnus on sama. Luulen aluksi heidän kuuluvan poliisin valmiusjoukkoihin.

Mihinkäs te olette menossa?”, kysyy heidän johtajansa.

No, naistenmarssiin!”, vastaan.

Senkin inhottava natsisika!”, hän huutaa ja yrittää potkaista minua.

Onneksi vähän matkan päästä on tulossa joukko kypäräpäisiä poliiseja, ja nuo neljä SS-miesten tavoin pukeutunutta ja käyttäytyvää tyyppiä ottavat hatkat. Nyt olemme kuitenkin paljastaneet todellisen karvamme ja meidät ympäröivät ne samat ihmiset, joiden joukossa vielä äsken kävelimme.

He muuttuvat silmänräpäyksessä mölyäväksi väkijoukoksi, heidän kasvonsa vääristyvät vihasta ja suunsa avautuvat ammolleen: ”Natsit ulos, natsit ulos!” Vastaukseni Antifa-johtajan kysymykseen on riittänyt tekemään meistä sekunnin murto-osassa spitaalisia, saattamaan meidät takaisin keskiaikaiselle markkinapaikalle täynnä inkvisition kannattajia: kerettiläiset roviolle, polttakaa ne!

Vuoropuhelusta ei ole toivoakaan. Päätämme puistellen raivaamme itsellemme tien tästä villiintyneiden, omahyväisyydestään ja kuvitellusta ”vastarinnasta” juopuneiden pikkusielujen noidankattilasta. Tämän jälkeenkään emme saa käsitystä naistenmarssin kulusta, sillä kaikki mahdolliset kulkutiet ovat hyvin järjestäytyneiden kiljukaularyhmien tukkimia: ”Ei natsipropagandalle!”

Ajattelu kielletty

Mikä on muuttunut niiden 29 vuoden aikana, jotka erottavat nämä kaksi näkymää toisistaan? Ensi sijassa minä itse, todennäköisesti useiden muiden yksittäisten tavoin, olen kypsynyt. Oleskeluni sairaalassa ja äkillinen joutuminen miellyttävän yhteisöilluusion ulkopuolelle olivat tuolloin ensimmäinen askel vasemmistovaiheestani yli pääsemisessä. Sitä edesauttoivat myös lisääntyvä vastuu yksityis- ja ammattielämässä, omien virhearviointien uudelleentarkastelu ja muuttunut maailmankuva. Mitä itsenäisemmäksi tulin, sitä enemmän ymmärsin ihmisen itsestään vastuussa olevaksi yksilöksi, en yhteiskunnan uhriksi.

Antifan jäsenet sen sijaan edustavat yhä samaa ihmistyyppiä: he tuntevat yhä samaa vihaa valtiota ja ”järjestelmää” kohtaan, jonka avustuksilla he pääasiassa elävät. He ovat kuin hemmoteltuja, aggressiivisia kakaroita, jotka vierittävät vanhempiensa niskoille syyn siihen, etteivät itse saa aikaan mitään, mutta tukkivat sitten huutaen korvansa, kun näiltä menee hermot: ”No muuta sitten vihdoin omillesi ja tienaa oma elantosi!”

Heidän kykynsä kriittiseen ajatteluun on surkastunut heidän katkerassa taistelussaan todellisuutta vastaan. Vain ne, jotka ovat tulleet täysin sokeiksi oman ajattelunsa skitsofreniaa hipoville ristiriidoille,

voivat uskoa puolustavansa demokratiaa ja mielipiteenvapautta tukkiessaan samaan aikaan toista mieltä olevien suut;

käyvät joukolla yksittäisten ihmisten kimppuun vakuuttuneina osoittavansa näin urheutta ja kansalaisrohkeutta;

heittelevät poliiseja kivillä ja tekeytyvät sitten saman tien täysin viattomiksi näiden kaivaessa pamppunsa esiin: ”Me olemme rauhan asialla, entä te sitten!”

Nykyisten saksalaisten antifasistien opillinen perusta, joka käy ilmi lentolehtisistä, internetjulistuksista ja iskulauseista, on langanohut ja palvelee vain yhtä päämäärää: oman väkivallanhimon valehtelemista pelkäksi reaktioksi kapitalistisen järjestelmän väitettyä ”rakenteellista väkivaltaa” vastaan. Tätä tarkoitusta varten muunnellaan jatkuvasti kahta iskulausetta: ”Ei natsipropagandalle!”, mikä tarkoittaa: ”Se, joka on kanssamme eri mieltä, on natsi”. Nykyään natsileima lyödään jokaiseen, joka uskaltaa arvostella EU:n Eurooppa-politiikkaa, Merkelin hallitsematonta siirtolaistulvaa, Länsi-Euroopan kiihtyvää islamisoitumista tai oikeuslaitoksen tehottomuutta laittomien maahanmuuttajien rikosten selvittämisessä. Tästä on enää pieni askel toiseen iskulauseeseen: ”Natseja turpiin!” Natsithan ovat lainsuojattomia, heillä ei ole sananvapautta eikä oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen. Vastustajan dehumanisointi käy fyysisen väkivallan käytön edellä.

Vasemmistoradikaalilla Indymedia-sivulla kirjoitettiin vähän aikaa sitten näin:

Saksassa hallitsevat yritysväki, yhtiökokoukset ja johtokunnat. Kaikkien puolueiden poliitikot ovat liittopäivillä heidän juoksupoikiaan. […] Näin katujen fasisteille, rasisteille ja uusnatseille luodaan yhä enemmän hedelmällistä kasvualustaa. […] Saksan valtio ei ole kykenevä eikä halukas suojelemaan täällä asuvia ihmisiä. […] Siksi meidän täytyy itse suojella itseämme. […] Laukaus kaasupistoolilla natsin päähän tai sydämeen on heti tappava, ei tarvitse nähdä vaivaa hankkiakseen laillisesti tai laittomasti oikeaa pistoolia.

Vasemmistopopulistisia valeuutisia ja vihapuhetta – tällä tasolla Antifa keskustelee. Tällaisten tekstien hioutumattomaan kirjoittajakuntaan ja kohdeyleisöön vetoaminen, jotteivät he turvautuisi väkivaltaan vaan keskusteluun, kaikuu kuuroille korville, sillä tässä ei ole missään määrin kyse – pääasiassa muutenkin olemattomista – asia-argumenteista, vaan uskonkappaleista.

Antifan opetuslapset tunnustavat hyvin yksioikoista uskontoa. Avokätinen hyvinvointivaltio, jossa ja jonka varoilla he elävät, on heille pahuuden tyyssija. Heidän kaipaamansa vallankumous, jonka nimissä heidän uskonveljensä tappoivat 1900-luvulla miljoonia ihmisiä, edustaa utopistista paratiisia. Paholaisen rooli on varattu ”fasisteille”. ”Fasismi” on tosin näille uskovaisille sama asia kuin ”kapitalismi”, ja oikeiden natsien kanssa sillä on vain vähän tekemistä.

Oliver Zimski on saksalainen sosiaalityöntekijä, kirjailija ja kääntäjä. Hänen tuorein teoksensa on rikosromaani ”Wiosna – tödlicher Frühling” (2015). Hän kirjoittaa Die Achse des guten -verkkojulkaisuun.

Tietoja

This entry was posted on marraskuu 21, 2018 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: