Nälkä valtion miekkana

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Holodomor on ukrainan kieltä ja tarkoittaa ”nälkäkuolemaa” tai ”nälkään nääntymistä”. Historiankirjoituksessa sanalla tarkoitetaan Ukrainan maaseudulla vuosina 1932-33 maatalouden pakkokollektivoinnin seurauksena syntynyttä nälänhätää. Nälänhädän tarkkaa uhrilukua on mahdoton tietää tilastojen puutteen takia, ja tutkijoiden arviot vaihtelevat suuresti. Useimmat nykyarviot liikkuvat 2,4 ja 7,5 miljoonan välillä. Suurimpia lukuja ovat esittäneet nationalistiset ukrainalaishistorioitsijat, ja uhrimäärä vaihtelee myös sen mukaan, lasketaanko siihen kuolemat ukrainalaisten laajalti asuttamalla Kubanin alueella. Ennen neuvostoarkistojen avautumista jotkut tutkijat puhuivat jopa 10-12 miljoonasta kuolleesta, mutta tämä lienee liioittelua.

Joka tapauksessa kyseessä on holokaustin ja armenialaisten kansanmurhan ohella mittavin 1900-luvun Euroopassa tapahtunut joukkotuho. Siitä, oliko kyseessä kansanmurha, kiistellään edelleen. Kansanmurhaksi tapahtuman tunnustaa 14 maata, muiden muassa Viro, Kanada, Unkari, Latvia, Vatikaani ja Puola. Euroopan parlamentti, YK:n yleiskokous ja Yhdysvallat ovat luokitelleet holodomorin rikokseksi ihmiskuntaa vastaan tai stalinistisen hallinnon rikokseksi, mutteivät ole käyttäneet kansanmurhan käsitettä.

Holodomor on edelleen yksi lukuisista Ukrainan ja Venäjän välejä hiertävistä asioista. Putinin kaudella virallinen Venäjä on järjestelmällisesti kiistänyt, että joukkotuho olisi kohdistunut erityisesti ukrainalaisiin, ja pitää sitä ”neuvostokansalaisiin” yleisesti kohdistuneena. Ukrainan sodan alettua Sputnik Newsin kaltaiset mediat ovat julkaisseet myös selvästi jyrkempää materiaalia, jossa koko Holodomoria väitetään ”lännen propagandakoneiston” tai ”uusnatsien” keksimäksi sepitteeksi. Juuri käynnissä oleva Kertšinsalmen kriisi on nostanut Holodomorin jälleen pintaan. Äskettäin Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves väitti Twitter-tilillään, että Venäjä oli ajoittanut aggressionsa tieten tahtoen holodomorin muistopäiväksi eli marraskuun viimeiseksi lauantaiksi.

Holodomor on ajankohtainen siksikin, että liberaalin amerikkalaisen historioitsijan Anne Applebaumin teos Punainen nälkä (2017) ilmestyi äskettäin suomeksi. Kyseessä on ensimmäinen suomeksi käännetty teos Ukrainan nälänhädästä ja maaseutuun kohdistuneesta terrorista. Applebaumin kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea, mutta aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen brittihistorioitsija Robert Conquestin kirja The Harvest of Sorrow (1986). Se oli ilmestyessään ensimmäinen länsimainen yleisesitys sekä Ukrainan tapahtumista että maatalouden pakkokollektivoinnin aiheuttamista tuhoista ylipäätään. Se ilmestyi vain muutamaa vuotta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli tunnustanut holodomorin ylipäätään tapahtuneen. Taitavasti kirjoitettu, samanaikaisesti sekä kantaaottava että täsmällinen teos on ravisuttava lukukokemus, jota ei valitettavasti ole vieläkään suomennettu.

Nälkäkuolema on universaali kokemus, josta ovat historian saatossa joutuneet osallisiksi myös useimmat Euroopan kansat. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Conquestin mukaan nälkiintymisen kliininen kuva oireineen on selkeä: ruumis kuihtuu, iho muuttuu tuhkanharmaaksi, silmät pullistuvat, lihaskudos paisuu etenkin raajojen ja kasvojen alueella, pienikin liike aiheuttaa uupumusta, lopulta ihminen vajoaa puolitietoiseen tilaan kunnes sydän lakkaa lyömästä. Kuolema on hidas ja ennen sitä sorrutaan epätoivoisiin tekoihin. Conquestin lainaamat silminnäkijät kertovat kerjäämisestä, hevosenraatojen, lemmikkieläinten, toukkien ja hyönteisten syömisestä, ruohon ja vanhan nahan keittämisestä keitoksi, murhista ja kannibalismista. Kuolleisuus oli tuskin yhdelläkään kollektiivitilalla alle 10 %, jotkut kylät tyhjenivät kokonaan.

Miten näin pääsi käymään yhdellä Euroopan viljavimmista alueista ja vieläpä rauhan aikana? Taustalla oli mullistus, jonka maatalous kävi läpi neuvostovallan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Vuoden 1917 vallankumous oli johtanut kaikkialla Neuvosto-Venäjän hallitsemilla alueilla suurten maanomistajien pois ajamiseen ja heidän tilojensa valtaamiseen. Talonpojille näytti tarjoutuvan tilaisuus toteuttaa vuosisatainen unelmansa: itsenäinen viljely ilman suurmaanomistajien ja valtiovallan iestä. Kun yksityisyrittäjyyteen sallivasti suhtautuvaa NEP-politiikkaa alettiin 1920-luvun alussa toteuttaa, talonpojalla oli entistä enemmän syytä tyytyväisyyteen. Mutta neuvostovaltiota tilanne ei tyydyttänyt: kaoottisissa oloissa toteutunut maan uusjako oli pirstonut viljelysmaan pientiloiksi, joiden isännät olivat haluttomia myymään tuotteitaan valtiolle, ja kaupungeissa kärsittiin ruokapulasta.

Neuvostovalta päätti ratkaista ongelman yhdistämällä yksittäiset tilat suuriksi yhteistiloiksi, joihin talonpojat pakotettiin liittymään. Vuosina 1929-31 toteutettu kollektivointi oli äärimmäisen epäsuosittu toimenpide, johon talonpojat reagoivat teurastamalla karjansa mieluummin kuin antamalla sen valtiolle, ja välillä puhkesi myös väkivaltaisia kapinoita. Vastarintaan hallinto reagoi verottamalla itsenäisiä talonpoikia niin raskaasti, että heidän oli lopulta pakko liittyä kolhooseihin. Satoja tuhansia myös karkotettiin Siperiaan, vietiin pakkotyöleireille tai teloitettiin. Drastisista toimenpiteistä huolimatta ensimmäinen kollektivoinnin jälkeinen sato oli huono. Syyt olivat selvät: parhaat viljelijät oli karkotettu, työeläimiä puuttui, uusia maatalouskoneita ei osattu tai haluttu käyttää ja yhteistiloihin pakotetuilta puuttui työmotivaatio.

Stalin ei kuitenkaan purkanut kollektivointia tai lieventänyt sitä, vaan ryhtyi pakkolunastuksiin vajeen kattamiseksi. Viljakiintiöitä nostettiin, ja monet kollektiivitilat ylsivät tavoitteisiin vain luopumalla siemenviljastaan. Vuoden 1931 lopussa siemenviljan luovuttaminen määrättiin pakolliseksi, ja maaseudulle lähetettiin puolueaktiiveja, jotka etsivät kätkettyä viljaa ja tarpeen vaatiessa pakko-ottivat viljelijöiltä kaikki elintarvikkeet. Vilja, joka olisi tarvittu maalaisväestön ruokkimiseen, myytiin ulkomaille jotta saataisiin varoja teollistamishankkeisiin. Seurauksena oli tietenkin nälänhätä, joka koetteli monia Neuvostoliiton alueita, mutta rajuimmin Ukrainaa.

Ukrainalaisia lapsia nälänhädän aikana 1930-luvun alussa.

Yksi historioitsijoiden kiistakysymyksistä on se, oliko Ukrainan holodomor tahallaan aiheutettu. Yksiselitteistä vastausta on mahdoton antaa. Nälänhätä tuskin oli ennalta suunniteltu, mutta on perusteltua väittää, että sitä pahennettiin tietoisesti vuosina 1932-33. Nälkäisiä ei pelkästään jätetty oman onnensa nojaan, vaan heitä aktiivisesti estettiin helpottamasta tilaansa. Talonpojilta kiellettiin muutto kaupunkeihin, ja kaupunkien sairaaloita kiellettiin hoitamasta maaseudulta tulleita nälkää näkeviä. Myymättömien viljakuormien annettiin ennemmin mädäntyä kuin käytettiin ne hätäapuun. Itse nälänhädästä puhumista pidettiin neuvostovastaisena agitaationa. Historioitsija Timothy Snyderin mukaan hallinnon logiikka oli niin kieroa, että nälkiintyviä jopa syytettiin siitä, että he olivat sosialisminvastaisuudessaan ryhtyneet tahallaan nälkälakkoon ja antaneet perheittensäkin kuolla. Kaikesta tästä voidaan päätellä, että Stalin ehdoin tahdoin käytti nälkää aseena ukrainalaisia vastaan.

Ennen kaikkea Stalin tahtoi nujertaa ukrainalaisen kansallistunteen. Ukrainan nationalistinen liike oli ollut vahva jo tsaarin aikana, kansalaissodan vuosina maa oli ollut lyhyen aikaa itsenäinen ja sen länsiosat kuuluivat nyt Puolaan. Puolan hallitus tuki ukrainalaisten nationalistien maanalaista toimintaa Neuvostoliiton alueella. Koska Ukraina oli taloudellisesti tärkeä alue, Neuvostoliitto oli 20-luvulla noudattanut siellä niin sanottua juurruttamispolitiikkaa, joka korosti ukrainalaisten kansallisia erityispiirteitä ja pyrki luomaan vahvan virallisen aseman ukrainan kielelle. Ukraina määrättiin opetuskieleksi kaikille ukrainalaisenemmistöisille alueille, ja ukrainankielistä kirjallisuutta ja sanomalehtiä ilmestyi enemmän kuin koskaan. Kommunistipuolueen taka-ajatuksena oli voittaa kansallisesta identiteetistään ylpeät ukrainalaiset puolelleen, jotta maaseudun valvominen kävisi sille helpommaksi. Politiikka tuottikin tulosta, ja syntyi jonkinlainen yhteisymmärrys kommunistihallinnon ja kansallismielisesti ajattelevien välille.

Kansallisuuspolitiikassa tehtiin täyskäännös 30-lukua lähestyttäessä. Ukrainalaistamisen innokkaimpia toteuttajia alettiin erottaa viroistaan, Ukrainan tiedeakatemia puhdistettiin ja Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko pakotettiin lopettamaan toimintansa. Kansallismielisen älymystön puhdistukset kiihtyivät kollektivoinnin aikana ja saavuttivat lakipisteensä nälänhädän aikana. Robert Conquestin mielestä talonpoikiin kohdistetut sortotoimet olivat myös osa ukrainalaisen kansallisidentiteetin vastaista sotaa: kansallishengen pukivat sanoiksi kirjailijat, toimittajat ja tutkijat, mutta sitä olivat pitäneet yllä vuosisatojen ajan talonpoikaismassat.

Älymystön tuhoaminen oli tärkeää, ja se toteutettiin myöhemmin myös Puolassa ja Baltian maissa, mutta Ukrainassa Stalin uskoi pääsevänsä tavoitteeseensa vasta terrorin ulottuessa kansakuntaan kokonaisuudessaan. Nälkä paitsi veisi väestön kyvyn aktiiviseen vastarintaan, myös hävittäisi vuosisataisen kansankulttuurin, johon ukrainalaisten identiteetti oli ankkuroitunut. Yksi holodomorin irvokkaimmista yksityiskohdista oli Ukrainan perinteisten sokeiden runonlaulajien tuhoaminen: heidät kutsuttiin kansanperinnettä käsittelevään konferenssiin, vangittiin ja teloitettiin.

Nälänhädän viimein päätyttyä ulkomailta ostetun viljan ansiosta venäläistäminen oli vakiintunut neuvostohallituksen politiikaksi Ukrainassa. Tämä politiikka jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen saakka, ja varsinkin venäjän kielen pakkosyöttämisen jäljet näkyvät yhä. Vaikka ukraina on nykyisin maan ainoa virallinen kieli, noin 5,5 miljoonaa etnistä ukrainalaista puhuu äidinkielenään venäjää. Nykyistä Ukrainan sotaa voidaan pitää 1930-luvun tapahtumien jälkinäytöksenä: Venäjä pitää Ukrainan itäosien venäläisperäistä tai venäläistynyttä väestöä ominaan, Ukrainan hallitus taas tahtoo pitää kiinni kansallisesta yhtenäisyydestä.

Holokaustia on nykyään tapana pitää varoittavana esimerkkinä kiihkomielisen nationalismin vaaroista, ja sen käyttö politiikan välineenä on jo ylittänyt kaikki tolkulliset rajat. ”Holokaustikortti” vedetään esiin aina kun vaatimuksia maahanmuuton rajoittamisesta tai kansallisen kulttuurin vaalimisesta esiintyy. Tätä taustaa vasten holodomoria, suuren yleisön keskuudessa paljon vähemmän tunnettua joukkotuhoa, on erityisen kiinnostavaa tarkastella. Se oli ennen kaikkea hyökkäys nationalismia vastaan, yritys hävittää eräs kansallinen identiteetti keskitetyn monikansallisen valtion ja universalistisen ideologian tieltä. Neuvostovalta puhui avoimesti tarkoitusperistään: vuonna 1930 Proletarskaja Pravda kirjoitti, että kollektivoinnin päämääränä oli ”ukrainalaisen nationalismin sosiaalisen perustan tuhoaminen.”

Lisäksi holodomor tapahtui noin vuosikymmentä ennen natsien valloittamillaan alueilla toteuttamia sorto- ja hävitystoimia, ja natsit olivat selvästikin ottaneet siitä oppia pyrkiessään likvidoimaan miehitetyn Puolan älymystön ja yrittäessään nujertaa piiritetyn Leningradin nälällä. Holodomor ei jäänyt holokaustista jälkeen järjestelmällisyydessään ja kyynisyydessään, eikä paljon edes mittakaavassaan, vaikka sen toteutustapa ei ollutkaan teollinen eikä siinä pyritty kokonaisen kansan fyysiseen eliminoimiseen.

Koko 1900-luvun pimeän puolen historiassa holodomorilla on suuntaa-antava merkitys. Poliittinen filosofi Hannah Arendt on kuvannut Ukrainan nälänhätää paraatiesimerkkinä modernin atomisoituneen yhteiskunnan luomisesta: katastrofin oli tarkoitus hävittää kollektiiviset identiteetit, rikkoa perheet ja eristää ihmiset toisistaan. Vieraantunut, vain omasta henkiinjäämisestään kiinnostunut ihminen oli helpompi sulauttaa tiukan keskusjohtoiseen järjestelmään.

–

Kirjallisuutta:

Hannah Arendt: Totalitarismin synty (Vastapaino, 2013)

Robert Conquest: The Harvest of Sorrow (Arrow Books, 1986)

Johannes Remy: Ukrainan historia (Gaudeamus, 2015)

Timothy Snyder: Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä (Siltala, 2014)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.