SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kivi ei sammaloidu

TIMO HÄNNIKÄINEN

Historioitsija Teemu Keskisarja on viimeisimmissä teoksissaan ottanut kohteekseen läpikotaisin tutkitut Suomen historian ikonit. Vuonna 2016 ilmestyi C. G. E. Mannerheimin nuoruusvuosia tarkasteleva Hulttio, tänä syksynä ilmestyneen Saapasnahka-tornin aiheena on Aleksis Kivi, jota Keskisarja on sanonut pitävänsä Suomen historian tärkeimpänä henkilönä.

Keskisarja ei onneksi ole valinnut sitä populistista näkökulmaa, jossa julistaudutaan ”myyttien rikkojaksi” tai ”hyssyttelyn lopettajaksi”. Hän ei hyökkää aiempaa Kivi-tutkimusta vastaan, vaan täydentää sitä ja laatii sen pohjalta omaa kokonaisnäkemystään. Hänen vahvin valttinsa on esseistinen, kaunokirjallisesti orientoitunut tyyli, joka Saapasnahka-tornissa on saavuttanut tähänastisen huippunsa. Keskisarjan asiaproosa ei vieroksu puhekielisiä aineksia, ja oman lisänsä tuovat Kiven aikaiset, sittemmin suomen kirjakielestä karsiutuneet ilmaukset.

Erityisesti Keskisarjan tapa kirjoittaa sopii tähän aiheeseen. Keskisarja korostaa, että Kivi toi puhutun kielen Suomen kirjallisuuteen, esti sitä näivettymästä sivistyneistön steriiliksi salonkiluomukseksi. Tästä syystä Kivi elinaikanaan torjuttiin vihamielisesti, ja samasta syystä fennomaanimielinen kirjallisuusväki pyhitti hänet suurmieheksi vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Seitsemän veljestä nousi kulttikirjasta kansalliskirjallisuuden peruskiveksi, se oli ”sankarteos, joka rauhattomasti poukkoili maan päällä ja kuun viimeisellä reunalla”.

Saapasnahka-torni lähestyy kuitenkin aihettaan historioitsijan, ei kirjallisuudentutkijan näkökulmasta. Keskisarja tekee Kiven ja hänen aikansa lihaksi nykypäivän lukijalle. Ympäristön ja elinolojen kouriintuntuva kuvaus antaa osviittaa esimerkiksi siihen, miksi niin suuri osa suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista on tukevasti kiinni maalaisympäristössä ja miksi agraariset juonteet eivät maaseudun autioituessakaan ole kadonneet.

Vaikka Kivi opiskeli Helsingissä ja luki maailmankirjallisuuden klassikoita, hänestä tuli ensi sijassa suomalaisen maalaiselämän kuvaaja. 1800-luvun puolivälin Helsinki kun oli nykynäkökulmasta lähinnä tuppukylä. Tihein asutus keskittyi Kruununhaan ja Katajanokan alueelle, muut osat olivat käytännössä puolimaaseutua. Kaupunki oli juostavissa läpi noin varttitunnissa, öisin sudet ja muut villieläimet kuljeskelivat kaduilla kaasuvalojen loisteessa. Kovin kuohuvaa urbaania suurromaania näissä puitteissa olisi tuskin syntynyt, vaikka Kivi olisi kenties saattanutkin kuvata opiskeluaikojen kokemuksiaan jos olisi pysynyt kirjoittamiskykyisenä kauemmin.

Kiven aineellisten olojen ankeutta Keskisarja kuvaa asiallisesti, alleviivaamatta. Köyhyydestä ja velkakierteestä huolimatta Kivi oli selvästi paremmassa asemassa kuin ne talonpojat, jotka vuosina 1866-68 kuolivat nälkään tai nääntyivät hengiltä hätäaputöissä. Kivellä oli mesenaatteja ja pitkämielisiä velkojia, eikä hän elämänsä aikana tehnyt päivääkään ansiotöitä, mitä voidaan 1800-luvun Suomessa pitää melkoisena saavutuksena. Vaikka Kivi kirjoitti Seitsemää veljestä suurten nälkävuosien aikana, romaaniin ei lopulta tarttunut mitään ajankohdan kansallisesta ahdingosta, puhumattakaan että se olisi saanut vihaisen protestikirjan sävyjä. Suurteoksen henki on aurinkoinen, Suomen tulevaisuuteen uskova.

Kiven persoonan hallitsevimpiin piirteisiin kuului ihmisarkuus. Nolojen tilanteiden ja julkisen esiintymisen pelko ruokki kirjailijan juoppoutta. Kun hänen piti lukea katkelmia näytelmistään tai Seitsemästä veljeksestä pääosin tutuista koostuvalle yleisölle, hän otti niin tukevat rohkaisuryypyt, ettei luennasta lopulta tullut mitään. Kroonista ja kaiken läpäisevää alemmuudentuntoa Kivi lievitti kirjailijan identiteetillä, ja siksi pääteoksen saama murskakritiikki olikin hänelle kohtalokas isku. Hän ei rohjennut antaa takaisin vihamiehilleen, ja usko omiin lahjoihin oli sittenkin liian riippuvainen saadusta tunnustuksesta.

August Ahlqvistista Saapasnahka-torni antaa miehen jälkimainetta myötäilevän epämiellyttävän kuvan. Hän oli kielen ja ideologian puhtautta vaaliva puoluepukari, joka ”olisi repinyt virsikirjankin jos nuorfennot ja koskislaiset olisivat sitä levittäneet”. Vaikka Kiven asema ei ajan kulttuurielämässä ollut merkittävä, Ahlqvist hyökkäsi Seitsemää veljestä vastaan koko voimallaan ja auktoriteetillaan. Hän näki romaanin uhkana omille sivistyskansaihanteilleen ja teki taideteoksesta kielipoliittisen painin välikappaleen.

Yksimielistä ymmärrystä Kivi ei tosin saanut nuorfennomaanienkaan leiristä. Jo ennen Ahlqvistia oli oman teilauksensa julkaissut Agathon Meurman, jonka mielestä ”herra Kivi käyttää kirjapainoa poeettisena peräsuolenaan”. Meurmanin kritiikki oli hauskempi ja kekseliäämpi kuin Ahlqvistin tosikkomainen purkaus, mutta se jäi julkaisematta. Kritiikin kiertäminen Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa vaikutti kuitenkin luultavasti siihen, että Kiven ystävätkään eivät kovin ponnekkaasti nousseet puolustamaan Seitsemää veljestä sen jouduttua Ahlqvistin riepoteltavaksi.

Ensimmäinen suuri suomenkielinen romaani joutui siis oman aikansa fanaatikkojen ja puritaanien saaliiksi. Heidän kaltaisensa eivät suinkaan ole kirjallisuusmaailmasta kadonneet, vaikka Kivi on saanutkin ansaitsemansa arvon. Tämän päivän ahlqvisteja ovat ne, jotka lukevat kirjat jälkikolonialistisen, feministisen tai queer-teorian läpi ja antavat tuomionsa niiden hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta Edistyksellisen Opin kannalta. Ja heitä pelkääviä tai myötäileviä kyllä riittää.

Kiven viimeisistä vuosista mielisairaalassa ja kotihoidossa annettu kuva on niin karu kuin sopii odottaakin. Kivi joutuu reuhtovien ja kiljuvien hourujen keskelle ja haahuilee lopulta veljensä tiluksilla naapuruston lasten pilkattavana. Se, miksi kirjailija lopulta koki peruuttamattoman henkisen romahduksen, jää arvoitukseksi. Perinnöllisten tekijöiden vaikutuksesta on mahdoton saada luotettavaa tietoa, samoin mahdollisen syfilistartunnan roolista hulluuden laukaisijana. Luultavasti Kivelle vain kertyi niin paljon vastoinkäymisiä, että ne ylittivät yliherkän persoonan kestokyvyn.

Kiven toipumisen romahduksesta saattoi estää tuonaikainen mielisairaanhoito. Sen puutteellisuus ei johtunut sadismista tai hullujen halveksunnasta. Päteviä lääketieteellisiä keinoja vakavien mielisairauksien parantamiseksi ei yksinkertaisesti ollut, ja holtittomassa sekavuustilassa olevat yritettiin rauhoittaa morfiinia antamalla, oksennuttamalla, kylmissä vesialtaissa makuuttamalla ja sänkyyn sitomalla. Alipalkatuilla, hengenvaarallista työtä tekevillä hoitajilla ei riittänyt aikaa tai motivaatiota terapeuttisiin keskusteluihin. Nykyaikaisessa laitoksessa ja sopivalla psyykenlääkityksellä Kivi olisi todennäköisesti saatu palaamaan tolkkuihinsa, kenties jatkamaan kirjailijantyötäänkin.

Mutta kenties Kiven elämänkertomus vaati onnettoman lopun, kuten Keskisarja kirjansa lopussa toteaa. Suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen itsenäinen ääni ei traagisuutensa takia ole koskaan jähmettynyt pölyiseksi rintakuvaksi ja juhlapuheiden pakolliseksi rekvisiitaksi. Hänen kirjoituksiinsa siirtyi persoonan raaka voima, jonka vastustajat tunnistivat ja yrittivät taltuttaa, mutta heidän iskunsa synnyttivätkin kestävän legendan.

Kiven teokset ovat kestäneet virallisen suitsutuksen, pakkoluettamisen koululaisille ja akateemisen kampaamisen. Niistä on tullut osa kansallista itseymmärrystä. Tuon itseymmärryksen jatkuvuuteen Keskisarja tosin tuntuu suhtautuvan pessimistisesti: sen on peittämässä alleen ”englannin kielen ylivalta, kansainvälistymiskiima ja sarvipää mammona internet.” Joka tapauksessa hänen kirjansa on tuorein osoitus siitä, että Kivi ei sammaloidu niin kauan kuin on suomenkielistä kaunokirjallisuutta ja sen lukijoita.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala, 2018)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Tietoja

This entry was posted on marraskuu 20, 2018 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: