Leo Strauss ja konservatiivinen liike Amerikassa

PAUL GOTTFRIED   (suomentanut Heikki Luoto)

–

1900-luvun puolivälissä saksanjuutalaisella pakolaisella Leo Straussilla (1899-1973) oli tieteenalallaan ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa suurempi vaikutusvalta kuin kellään toisella poliittisella ajattelijalla. Hänen teoksensa antiikin ja modernin ajan ”filosofeista” – nimitys, jota hän käytti poliittisen elämän päämääriä pohdiskelevista – ovat jo vuosikymmeniä vaikuttaneet politiikan klassikkoteosten akateemiseen tutkimukseen. Olisi vaikeaa ohittaa Straussin näkemyksiä Platonin Valtiosta, Aristoteleen Politiikasta, Machiavellin Valtiollisista mietelmistä, Hobbesin Leviathanista, Locken Kaksi tutkielmaa hallinnosta -teoksesta, Hegelin Oikeusfilosofian pääpiirteistä, Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta tai Montesquieun Lakien hengestä. Ei tarvitse olla samaa mieltä (kuten en usein olekaan) hänen tulkinnoistaan tunnustaakseen Straussin ja hänen seuraajiensa vaikutuksen poliittisen ajattelun alueella. Nuorena miehenä 1960-luvulla minun olisi ollut vaikea kuvitella ensimmäisen luokan tai edes kakkosluokan yliopiston valtiotieteiden laitosta, jossa ei olisi ollut ketään straussilaista. Vaikka en ole juurikaan heidän suosiossaan, hakeuduin näiden intellektuellien yhteisten älyllisten intressien vuoksi.

Tämän esseen puitteissa korostan Straussin elämän ja työn kahta piirrettä. Ensinnäkin Straussin nousu kuuluisuuteen tapahtui kokonaan Yhdysvalloissa, jonne hän oli vuonna 1938 paennut Pariisin ja Englannin Cambridgen kautta. Uudessa kotimaassaan, ja etenkin Chicagon yliopistossa jossa hän opetti yli kaksikymmentä vuotta, hän saavutti mainetta josta oli jäänyt Saksassa kokonaan paitsi. Saksassa hän asui ja työskenteli lähes kokonaan juutalaisessa ympäristössä. Hänen teoksensa Maimonideesta ja Spinozasta ei saanut juurikaan tunnustusta. Itse asiassa Straussilla oli vaikeuksia löytää pätevää professoria valvomaan hänen väitöskirjatyötään (Habilitationsschrift), jonka loppuun saattaminen olisi antanut hänelle mahdollisuuden hankkia akateemista työtä. Strauss tunnettiin vahvoista sionistisista näkemyksistään pienissä, pääasiassa juutalaisissa piireissä, joiden ulkopuolella hän ei saavuttanut lupaavaa ammatillista profiilia. Yksi harvoista tunnetuista häntä avustaneista saksalaisista tutkijoista oli autoritaaris-konservatiivinen juristi Carl Schmitt (1887-1985). Strauss kirjoitti erinomaisen kommentaarin Schmittin teokseen Poliittisen käsite (Der Begriff des Politischen), jonka Schmitt oli liittänyt teoksensa toiseen painokseen vuonna 1932. Schmitt hankki nuorelle sosiaalisesti kömpelölle ihailijalleen Rockefeller-säätiön avustuksen Hobbes-projektiin, jonka avulla hän pääsi maasta juuri ennen natsien valtaantuloa.

Yhdysvalloissa Straussin nousu oli todella rakettimainen, ja hän todennäköisesti teki vaikutuksen vaikutusvaltaisiin akateemikoihin jo ennen vuotta 1949, jolloin häntä pyydettiin pitämään Chicagon yliopistossa arvostetut Walgreen-luennot, jotka julkaistiin Natural Rights and History -kirjana vuonna 1953. Lukuunottamatta Straussin ja hänen yhteistyökumppaninsa Joseph Cropseyn esseistä koottua History of Political Philosophya (1963), teosta josta on tehty useita versioita ja jota myydään myös espanjan- ja ranskankielisenä käännöksinä, mikään muu julkaisu ei tuonut Straussille niin paljon mainetta kuin Natural Right and History. Se sisältää suurimman osan aineistosta, jonka ansiosta Strauss sai asemansa moralistina ja aatehistorioitsijana. Strauss hyökkäsi relativismia ja historismia vastaan, piti niitä modernin ajan vitsauksina. Hän ylisti klassista rationalismia, jotka hän yhdisti Platoniin ja Aristoteleeseen. Hän korosti amerikkalaisen liberaalin demokratian kunnollista ja modernia luonnetta. Hänen luentojaan kuunnelleet pitivät häntä amerikkalaisen elämäntavan esitaistelijana, joka vastusti aikakauden totalitaarisia uhkia. Ensireaktioissa luentoihin ja kirjaan ei vielä tullut esiin myöhemmin ilmennyttä kritiikkiä, jonka mukaan Straussin luennoissa ihannoitiin antiikkia modernin demokraattisen elämäntavan kustannuksella.

Toiseksi, Straussin erityinen tapa tulkita tekstejä tuli entistä selvemmin esiin hänen pitkän Amerikan kautensa aikana ja ilmeni vielä näkyvämmin joillakin hänen kuuluisimmista oppilaistaan. Antiikin ja modernin ajan poliittiset ajattelijat eroavat suuresti toisistaan siinä, mitä he pitivät hyvänä hallintona. Korkeinta ihmisen moraalista ja henkistä täyttymystä tavoitelleet antiikin ajattelijat pyrkivät luonnostelemaan ”oikeudenmukaista” hallintoa, kun taas renessanssiajan tieteen nousuun liittyneen tietoteoreettisen materialismin myötä ajattelijat nojasivat hallinnon turvallisuuden ja fyysisen mukavuuden ideaaleihin. Huolimatta toisinaan alentuvasta suhtautumisestaan ”modernin hankkeeseen” Strauss ja erityisesti hänen oppilaansa ylistivät angloamerikkalaisen demokratian maltillisuutta, minkä he katsoivat John Locken ja hänen yhteiskuntasopimukseen perustuvan hallintomallinsa ansioksi. Straussilaisesta näkökulmasta katsottuna hyvä modernismi tulee voittamaan USA:n suurvalta-aseman myötä. Joka tapauksessa Straussin luennoissaan pidettiin tiettyjä modernismin muotoja, etenkin moraalitonta historismia ja antidemokraattista saksalaista ajattelua, paljon suurempina huolenaiheina kuin amerikkalaisen päivänpolitiikan tylsämielisyyttä.

Strauss ja hänen oppilaansa samaistivat filosofian rationalismiin, mikä heidän tulkintansa mukaan tarkoittaa sitä, että parhaat poliittiset ajattelijat jakavat heidän rationalistisen näkökulmansa. Tradition ja uskonnollisten kokemusten ei katsota vaikuttaneen poliittisen ajattelun ”filosofiseen” perustaan, vaikka menneiden aikakausien ajattelijat pitivät tarpeellisena osoittaa kunnioitusta ei-rationaalisille auktoriteeteille. Kirjoittajien oli turvauduttava myytteihin ja taikauskoon, jotta epäliberaalissa yhteiskunnassa elävät voisivat tukea heidän hankkeitaan. Kirjoittajat joutuivat piilottamaan todellisen tarkoituksensa sen aikaiseen kieleen. Lisäksi Straussin mukaan heidän tekstejään lähemmin tarkasteltaessa käy ilmeiseksi, etteivät he tosissaan tarkoita sitä, mitä he näyttävät sanovan. Kirjoittajat käyttivät ”salakirjoitusta” ilmaistakseen riittävän älykkäille sen, mitä he olosuhteiden vuoksi eivät voineet avoimesti ilmaista.

Tämä saattaa olla Straussin hermeneutiikan kiistanalaisin puoli: hän väittää tietävänsä mitä ajattelijat tarkoittivat mutta epäröivät julistaa avoimesti. Tämä herättää kysymyksen siitä, voidaanko ”tekijän tarkoitusperät” löytää tavalla, joka useimpien ei-straussilaisten tutkijoiden mukaan ei ole mahdollinen. Ongelmaa monimutkaistaa lisäksi se, että Strauss oppilaineen näyttää näkevän omia liberaaleja ja sekulaareja arvojaan ylistämiensä ”filosofien” teksteissä. Tämä yllyttää kysymään: eikö niiden joukossa, jotka protestanttisissa maissa kuuluivat kristillisiin lahkoihin tai hartaisiin katolisiin, tai jotka elivät hurskaina protestantteina katolisissa maissa, ollut salakirjoituksen harjoittajia? Miksi kaikki ”filosofit” näyttävät toistavan straussilaisten tulkitsijoidensa kulttuurista ajattelutapaa? Joillekin voi tulla yllätyksenä, että Strauss käsitteli puhtaasti heuristisina keinoina Platonin viittauksia sielun puhdistumiseen sekä olemuksemme ja ideoidemme jumalalliseen alkuperään. Tällaiset viittaukset olisivat siis tarkoitettu älyllisiksi harjoituksiksi tai luomaan myyttejä niille, jotka eivät kykene ymmärtämään rationaalisia filosofisia totuuksia. Tämä lähestymistapa osoittaa rajatonta luottamusta siihen, että rationalismi ja skeptisyys on ollut luonteenomaista kaikille todellisille filosofeille. Se heijastaa myös käsitystä, että inhimillisen tietämyksen aikasidonnaisuuden tunnustamalla antaa periksi relativismille ja historismille.

Voidaan myös kysyä, onko Strauss seuraajineen käsitellyt oikeudenmukaisesti sitä, minkä hän tuomitsee ”historismiksi” ja ”arvovapaaksi tutkimukseksi”. Joskus he näyttävät hienosäätävän määritelmiään tavalla, joka mahdollistaa olkiukkojen mätkimisen. Bulgarialainen filosofi Tzvetan Todorov on tässä erityisen hyödyllinen, koska hän on puolustaa Max Weberiä Straussia vastaan. Todorov tarkastelee Straussin Natural Right and Historyn väitteitä, joiden mukaan Weber piiloutui näennäistieteellisen julkisivun taakse välttääkseen omien moraalikäsitystensä paljastumisen. Straussin kanssa juuri tästä kysymyksestä peistä taittaneen taloustieteilijä Ludwig von Misesin tavoin Todorov korostaa tarvetta erottaa tosiasiat ja arvot toisistaan vakavan tutkimuksen edellytyksenä.

Vaihtoehtona olisi tuoda moraalinen kantansa esille kertomalla lukijalle mistä näkemyksistä on samaa tai eri mieltä, muutoin tutkimuksen hedelmät sekoittuvat jatkuvasti omien moraalinäkemysten kanssa. Strauss perustellusti huomauttaa, että Weber ei ollut johdonmukainen irtisanoutuessaan kulttuuriin sidotuista arvioista, mikä näkyy erityisesti hänen laaja-alaisessa maailmanuskontoja koskevassa tutkimuksessaan. Kuuluisa yhteiskuntateoreetikko selvästi sovitti kielensä sopimaan käsitykseensä, että länsimaiset uskomusjärjestelmät ovat ylivoimaisia verrattuna ”primitiivisten” kulttuurien ajatteluun. Mutta tämä epäjohdonmukaisuus ei Todorovin mukaan oikeuta vastakkaista näkemystä, jossa tosiasiat ja arvot olisivat samoja tai niin keskenään kietoutuneita, ettei niitä voisi erottaa toisistaan.

Tiedon ja moraaliarvostelmien erottamattomuus saavuttaa straussilaisilla usein sellaisen tason, että heidän poliittisten tekstien tutkimustansa on vaikea erottaa ideologisista tarkoitusperistä. Osa tätä ongelmaa on se, että otetaan jokin usein huomaamattomaksi jäävä kulttuurinen näkökulma, sovelletaan sitä kauan sitten kuolleeseen ajattelijaan ja näin muka paljastetaan tämän salaiset ajatukset. Tämä on seuraus historiallisen etäisyyden tunnustamatta jättämisestä, eikä tätä vikaa korjata leimaamalla tarpeelliset huomiot pahan ”historismin” ilmentymiksi. Straussin hermeneutiikan nykykäytännöissä on muitakin jatkuvia ongelmia, kuten esimerkiksi mielivaltaisia tai heikosti perusteltuja päätelmiä numeroyhdistelmien oletetuista merkityksistä, joita straussilaiset tulkitsijat keksivät yrittäessään selvittää tiettyjen tekstien sisältöä. Erityisesti tämä tapa näkyy Machiavellin Valtiollisia mietelmiä käsittelevissä selvityksissä tai muiden huolellisesti numeroitujen teosten straussilaisissa tutkimuksissa. Tämä Straussin oikku on muuttunut ärsyttäväksi tavaksi hänen seuraajillaan ja heidän seuraajillaan.

Tästä seuraa se, mikä saattaa olla äskettäin julkaistun monografiani kiistanalaisin väite. Minusta on käsittämätöntä, että joku kiinnostuisi Straussin hermeneutiikasta, etenkään hänen oppilaidensa harjoittamasta, olematta jo valmiiksi mukana tietyissä poliittisissa kuvioissa. Tämä on tietenkin eri asia kuin sanoisi, että on mahdotonta ihailla jotakin Straussin teosta (itse olen suuresti vaikuttunut hänen Schmittiä ja Hobbesia käsittelevistä varhaisista töistään sekä kokonaisista Natural Right and History -kirjan luvuista) hyväksymättä koko hänen hermeneuttista pakettiaan. On aivan mahdollista omaksua vain joitain osia tulkinnallisesta apparaatista. Mutta tarkoitan nyt halukkuutta omaksua ja puolustaa tämän hermeneutiikan kaikkia erottamattomia osia. Se vaatii erityistä mielenlaatua – tai niin ainakin väitän monografiassani. Useimmat tuntemani straussilaiset ovat juutalaisia ja pitävät holokaustin opetuksia erityisen tärkeinä. Nämä seikat eivät yksistään välttämättä käännytä straussilaiseksi, mutta yhdessä tiettyjen muiden piirteiden kanssa ne voivat johtaa tuohon suuntaan.

Mielestäni yksi yhdistävä piirre on usko, että vain hyvin aseistettu ”liberaali demokraattinen” voima voi suojella maailmaa ja etenkin Israelia siltä varomattomuudelta, joka johti Hitlerin valtaannousuun Euroopassa. Tämän mielipideklusterin käsityksiin kuuluu myös se, että moraalisista huolenaiheista erotettuna sivistys muuttuu nihilistiseksi. Vaikka uskonto on tarkoitettu mieleltään heikoille (moni katolinen straussilainen saattaa olla eri mieltä tästä), usko demokraattiseen patriotismiin auttaa meitä selviytymään nykyisistä kulttuurisodista muuttuvassa ja yleisesti paremmaksi kehittyvässä yhteiskunnassamme.

Straussilaisten joukossa on hartaita katolilaisia ja agnostisia juutalaisia. Kaiken kaikkiaan katoliset ihailijat näyttävät olevan vähemmän tarkkanäköisiä paketin sisällön suhteen kuin heidän juutalaiset aatetoverinsa. Useimmat heistä etsivät filosofista uskottavuutta vakaumukselleen ja kuvitelevat virheellisesti, että Strauss Natural Right and Historyssa puolusti keskiaikaista katolista luonnonoikeutta. (En ole koskaan ymmärtänyt, miten he ovat päätyneet tähän johtopäätökseen, sillä Straussin lausunnot tästä moraalikäsitteestä viittaavat voimakkaasti siihen, että hän katsoi sen perustuvan arkaaiseen aristoteliseen kosmologiaan.) Straussin katoliset seuraajat tuntuvat olevan mielissään siitä, että Strauss kritisoi ”relativisimia”, jonka myös paavi on äskettäin tuominnut. Valitettavasti on vaikea löytää filosofian tai politiikan maailmasta ketään, joka täyttäisi Straussin määritelmän relativistista. Lähes kaikki lukemani relativistit ovat selkeän epäjohdonmukaisia. He ovat haluttomia ”suhteellistamaan” omia arvojaan samalla tavalla kuin vastapuolensa arvoja. Lisäksi Natural Right and Historyn mainitsemat esimerkit relativismista ja historismista viittaavat pikemminkin metodologisiin valintoihin kuin kaikkien moraalinormien torjumiseen. On vaarallista päätellä asian olevan loppuun käsitelty sen perusteella, mitä Strauss sanoo Weberistä, Hans Kelsenistä ja muista Walgreen-luennoissa moittimistaan saksalaisista tutkijoista.

Juuri Straussin heikkoudet ovat mahdollistaneet monien hänen oppilaidensa muuttumisen nykyisen kaltaisiksi, eli tietyistä piirteistään tunnistettaviksi poliittisiksi journalisteiksi. Vaikka Strauss on saattanut jakaa joitakin heidän poliittisia kantojaan liberaalina internationalistina ja kiihkeänä sionistina, hän oli kuitenkin huomattavasti enemmän kuin vain tätä. Hän osasi muinaisia kieliä ja oli perehtynyt niin moneen politiikan klassikkoteokseen, että voi vain ihmetellä miten hänellä on ollut aikaa lukea niin paljon. Samoista asioista kiinnostuneena tunnen suurta ihailua Straussin hallitseman alueen laajuutta kohtaan. Ne, jotka ovat kieltäytyneet mainitsemasta saati lukemasta kirjaani, koska ajattelevat minun häpäisseen heidän sankarinsa, olisivat hämmästyneitä siitä kuinka vähän heidän ennakkoluuloiset käsityksensä vastaavat kirjani sisältöä. Vaikken yleensä arvosta hänen merkittävimpiä oppilaitaan, kirjaani sisältyy heidän mestarinsa ylistystä.

Mutta valitettavasti Straussin oppilaista on tullut iskulauseiden toistajia, joiden maine perustuu enemmän sotaisaan ulkopolitiikkaan kuin akateemiseen väittelyyn. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta he tuntuvat määrätietoisesti sivuuttavan saamansa tieteellisen kriitiikin, torjuvan syytökset toteamalla vain etteivät he ole fasisteja. Straussilaiset eivät tietenkään ole fasisteja, vaan pikemminkin toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikakautta kaipaavia liberaaleja demokraatteja. He ovat innostuneet vastustamaan ”antidemokraatteja”, jotka he aina rinnastavat Hitleriin. Omia päämääriään vastustavat he tyrmäävät ”relativisteina” tai vielä pahempina. Strauss vietti aikaansa muinaisten tekstien ja akateemisten tutkijoiden parissa, sellaisten kuin hänen elinikäinen ystävänsä, matemaatikko ja antiikin tutkija Jakob Klein. Se on eri asia kuin juosta poliittisesta tapahtumasta toiseen sekä kirjoittaa ja allekirjoittaa julistuksia, joilla tuetaan ”demokraattisia” ristiretkiä jotain Lähi-idän despoottia vastaan.

Päätän kirjani asettamalla vastakkain kaksi kohtausta, joissa straussilainen vakaumus on kehityksensä eri vaiheissa. Ensimmäisessä kohtauksessa Strauss, Klein ja muut Chicagon yliopiston kollegat keskustelevat Platonin kirjoittamasta numeroteoriaa käsittelevästä Menon-dialogista. Toisessa kohtauksessa straussilaiset poliittiset aktivistit 40 vuotta myöhemmin vaativat Yhdysvaltain hallitusta ottamaan kovan linjan Kiinaan, Venäjään, Syyriaan tai johonkin muuhun maahan, jonka katsovat vaaraksi demokraattiselle elämäntavalle tai Israelin turvallisuudelle. Vaikka straussilaisia on edelleen päätoimisina tutkijoinakin, jälkimmäinen kohtaus on nykyisin varmasti paljon tavallisempi kuin se oli viisikymmentä vuotta sitten.

–

Paul Gottfried on amerikanjuutalainen historioitsija ja paleokonservatiivinen filosofi. Hänen aiempi Leo Straussin ajattelua kriittisesti käsittelevä kirjoituksensa ”Leo Strauss, maahanmuutto ja Israel” ilmestyi Sarastuksessa aiemmin tänä vuonna. Oheinen kirjoitus on alkujaan ilmestynyt The Montreal Review -lehdessä toukokuussa 2012.