SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Leo Strauss, maahanmuutto ja Israel

PAUL GOTTFRIED   (suomentanut Heikki Luoto)

Kirjani Leo Strauss and the Conservative Movement in America lukeneille saattaa tulla mieleen kysymys, onko Leo Strauss seuraajineen vaikuttanut ”konservatiivisen” liikkeen maahanmuuttokantaan.

Tätä kysymystä on käsiteltävä epäsuoraan, koska tietääkseni Strauss tai hänen paremmin tunnetut oppilaansa eivät ole erityisesti kirjoittaneet maahanmuutosta. Kuitenkin heidän näkemyksensä angloamerikkalaisesta demokratiasta ja ylistävä kuvauksensa modernista Amerikasta tukevat Wall Street Journalin ja muiden uuskonservatiivien äänenkannattajien maahanmuuttomyönteistä asennetta.

Straussin oppilailla ei ole pelkästään lämmin ammatillinen suhde Wall Street Journalin kaltaisin puolueellisiin lähteisiin, vaan lisäksi he retoriikassaan painottavat Yhdysvaltojen olevan kansakunnan ehdotelma” [propositional nation]. Amerikkalaisia yhdistävinä tekijöinä pidetään ihmisoikeusideologiaa sekä velvollisuutta tehdä maailmasta yhdenmukaisen demokraattinen.

Nämä ajatukset tai muotoilut eivät suoraan johdu Straussista, joka oli varmasti vähemmän propagandistinen kuin ajankohtaisia asioita kommentoivat ihailijansa. Mutta jo vuonna 1949 Straussin Walgreen-luentokursseilla, jotka julkaistiin vuonna 1953 nimellä Natural Right and History, on huomattavissa eräitä myöhemmässä straussilaisessa politiikassa toistuvia teemoja – erityisesti viittaukset Yhdysvaltain tasavallan luonnonoikeudelliseen perustaan ja sinnikäs pyrkimys erottaa tuo perusta sekä etnisyydestä että tietyistä uskonnollisista periaatteista.

Strauss moitti amerikkalaisten unohtaneen tai laiminlyöneen yhteiskuntansa moraalisen perustan, jonka hän katsoi perustuneen henkilökohtaisiin oikeuksiin, ei mihinkään tiettyjen tunnustettujen yleismaailmallisten väittämien ulkopuolelle jäävään kollektiiviseen identiteettiin.

Poliittisissa lausunnoissaan Strauss asettui myös kannoille, jotka sopivat täydellisesti hänen pääosin juutalaisille ja intohimoisen sionistisille seuraajilleen.

Tunnetuin on National Review’ssa (5. tammikuuta 1956) julkaistu Straussin kirje, jossa hän kritisoi lehden avustajien vaatimusta kohdella israelilaisia ja palestiinalaisia tasapuolisemmin. Vaikka Strauss puolusti universaaleja oikeuksia konservatiivisen Amerikan perintönä, hän kuitenkin tuon periaatteen vastaisesti ylisti juutalaisen nationalismin ”konservatiivista tehtävää”. Juutalaisen kansallisvaltion olemassaolo auttoi ”estämään arvokkaiden periytyneiden eroavaisuuksien ’edistyksellistä’ tasoittamista”, ja se tarjosi mahtavan esimerkin juutalaisista, jotka harjoittavat ”sankarillista askeettisuutta, jota raamatullisen antiikin läheisyys tukee”.

Tässä on vähintäänkin epäsuorasti nähtävissä myöhemmin laajalti hyväksytty kaksoisstandardi, jossa Israelilla on oikeus olla etninen valtio, kun taas Yhdysvaltojen ja Euroopan tulee olla universaaleja valtioita, jotka tunnustavat maailmanlaajuisten oikeuksien oppia.

Tämän kaksoisstandardin on ehkä kaikkein selvimmin ilmaissut George W. Bushin neuvonantaja ja tiukka uuskonservatiivi Douglas Feith, joka hyväksyi rakkaan juutalaisen kotimaansa etnisen luonteen, mutta vaati avoimuutta ja joustavuutta Yhdysvaltojen kaltaisilta länsimaisilta demokratioilta. Artikkelissaan A Tragedy of Errors [The Nation, 23. helmikuuta 2004] Michael Lind kirjoittaa:

Toisin kuin Brooks, Douglas Feith ei valehtele Israelin nationalismin luonteesta. Juuri ennen kuin Feithistä tuli Pentagonin kolmanneksi vaikutusvaltaisin virkamies, hän piti vuonna 1997 Jerusalemissa puheen otsikolla ’Pohdintoja liberalismista, demokratiasta ja sionismista’ [PDF]. Feith tuomitsi ’ne israelilaiset’, jotka ’vaativat, että Yhdysvaltain tapaan myöskään Israel ei saisi olla etninen valtio – juutalaisvaltio – vaan enneminkin ’kansalaisten valtio’. Feith väitti, että ”maailmassa on paikkansa ei-etnisille ja etnisille valtioille.” Toisin kuin Brooksin, Feithin opissa annetaan Likud-myönteisten uuskonservatiivien ajaa etnistä identiteettiä vailla olevaa universalismia Yhdysvaltoihin ja ’veri ja maa’ -nationalismia Israeliin.

Länsimaiset kristilliset ”liberaalit demokratiat” sekä niistä erottuva juutalaisvaltio toimivat oikeutuksena molemmille kannoille. Kummallakin on velvollisuus suojella identiteettiään, mutta lisäksi USA:lla on globaali tehtävä levittää omaa oppiaan.

Myöhemmin Allan Bloom, Straussin tähtioppilas Chicagon yliopistossa, selitti suuriin myyntilukuihin yltäneessä ”konservatiivisessa” klassikossaan The Closing of the American Mind(sivu 153):

Politiikasta puhuessamme me amerikkalaiset tarkoitamme, että vapauden ja tasa-arvon periaatteemme sekä niihin perustuvat oikeudet ovat rationaalisia ja kaikkialla sovellettavissa. Toinen maailmansota oli oikeastaan koulutusprojekti, jonka tarkoituksena oli pakottaa nuo periaatteet haluttomille.

Tuonaikaisen Amerikan poliittista agendaa vahvisti merkittävästi myös kahden muun Straussin oppilaan, Michael Zuckertin ja Thomas Panglein, tuotanto. Amerikan perustamista koskevissa tutkimuksissaan nämä poliittiset ajattelijat vahvistavat Yhdysvaltojen sopimusperusteisen, maallistuneen ja atomistisen alkuperän poliittisena kansakuntana. Tämä näkemys, olipa se miten kyseenalainen tahansa, sopii täydellisesti pyrkimykseen muuttaa Yhdysvallat maailmanlaajuiseksi modernisaatiota edistäväksi mahdiksi, joka on armeliaan vapaa pysyvistä etnisistä juurista.

Straussilaisten ja uuskonservatiivien intressit olivat siinä määrin yhteneväiset, että minun oli kirjaani valmistellessa helppo osoittaa näiden ryhmien väliset yhteydet. Podhoretzeista ja Kristoleista alkaen lähes kaikki merkittävät uuskonservatiivit pitävät Straussia jonkinlaisena innoittajanaan. Lisäksi viimeisten neljänkymmenen vuoden ajan uuskonservatiiviset julkaisut ovat olleet täynnä straussilaisten kirjoituksia.

Uuskonservatiiveilla miehitetyn komitean ansiosta straussilaisten sankari Harvey Mansfield sai National Endowment for the Humanities -virastolta vuonna 2007 Jefferson Day -dosentuurin. Tämän seurauksena Bill Kristol ja Weekly Standard -lehti lyttäsivät julkisesti poliittisen suosikkiajattelijansa. Kristol ei ole pelkästään määritellyt itseään straussilaiseksi, vaan Harvardissa hänet yhdistettiin erottamattomasti straussilaiseen guruunsa. Jos näiden kahden välillä on joitakin ideologisia eroja, en ole vielä niitä löytänyt.

Intressien yhteneväisyydestä huolimatta on huomioitava muutama seikka. Straussilaiset ovat sidoksissa uuskonservatiiveihin samalla tavalla kuin 1900-luvun alun saksalaiset rotuteoreetikot olivat sidoksissa natseihin tai kuten varhaiset venäläiset vallankumoukselliset olivat sidoksissa Leniniin ja Staliniin. He tasoittivat ideologisesti tietä, mutteivät olleet aktivisteja, jotka veivät tietyn ajatusrakennelman historialliseen voittoon. On vaikea kuvitella, että straussilaiset olisivat itse kasvaneet poliittiseksi voimatekijäksi ilman tukea muilta, jotka olivat parempia houkuttelemaan rahoittajia ja luomaan mediaverkoston.

Lisäksi straussilaisten äly ja harkinta rapautuvat selvästi, mitä kauemmas siirrytään heidän ensimmäisestä sukupolvestaan, johon kuuluivat Strauss ja hänen yhteistyökumppaninsa Chicagossa, Joseph Cropsey ja Jakob Klein, kohti nykyisen toisen tai kolmannen sukupolven jäljittelijöitä. Straussilaisista on tullut aiempaa poliittisia – varsinkin heidän linnakkeissaan Claremont-instituutissa ja Hillsdale Collegessa. Molempia instituutteja hallitsevat Straussin oppilaan Harry Jaffan seuraajat.

Kummassakin instituutissa ulkopolitiikasta on tullut tärkein intressi. Straussilaisten edistämät Lincolnin ja Churchillin kultit on suunniteltu tukemaan ihmisoikeusoppiin perustuvaa aggressiivista internationalismia.

Uuskonservatiivien arvomaailman on kiteyttänyt yhteen lauseeseen Steve Sailer: invade the world/ invite the world.” (valtaa maailma / kutsu maailma). Mutta en ole varma, olisiko Strauss itse pitänyt oppilaidensa tai näiden oppilaiden poliittista aktivismia pelkästään myönteisenä asiana. Heidän propagandapyrkimystensä täydellinen mauttomuus olisi saattanut inhottaa häntä.

Vielä yksi täsmennys: ainakin yksi Jaffan opetuslapsi, Thomas West, on suostunut hillitysti kritisoimaan liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa, jota useimmat uuskonservatiivit kannattavat.

Kirjassaan Vindicating the Fathers (2000) West sanoo, että vaikka Amerikan perustajat pyrkivätkin luomaan valistuksen periaatteiden mukaisen valtion, he eivät pitäneet mahdollisena amerikkalaistaa liian monta ihmistä kerralla. Westin mukaan jopa ehdotelmallisten valtioiden vastaanottokyvyssä on rajansa. Hän varoitti suosimasta kohtuuttoman suurta maahanmuuttoa.

Hermeneutiikassa tätä kutsutaan ”immanentiksi kritiikiksi”. West kyseenalaistaa kollegoidensa käsitykset astumatta teoreettisen kehyksen ulkopuolelle.

Myös tämä kuuluu straussilaiseen käytäntöön: kehystää kaikentyyppinen politiikka fraaseilla, jotka puhuvat Amerikasta universaaliin uskontunnustukseen nojaavana valtiona. Näin tehdään tarjous, joka kaikkien kunnon ihmisten pitäisi kaikkialla maailmassa innokkaasti hyväksyä… elleivät he sitten ole aidon, orgaanisen ja usein väärinymmärretyn amerikkalaisen isänmaan ystäviä.

Paul Gottfried on amerikanjuutalainen historioitsija ja paleokonservatiivinen filosofi. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu hänen kirjoituksensa ”Kuinka vasemmisto voitti kylmän sodan” ja ”Vihaavatko uuskonservatiivit eurooppalaisia?” Oheinen kirjoitus on alkujaan ilmestynyt vuonna 2012.

%d bloggers like this: