Liianhyvinvointivaltio

OLLI VIRTANEN

–

Muistan, kun käsittelimme yläasteen historiantunnilla Eugen Schaumania. Yksi jos toinenkin osoitti jonkinasteista epäuskoa Schaumanin motiiveja kohtaan; itsenäisyyden myönteisyyttä kukaan ei toki kyseenalaistanut, mutta itsensä surmaaminen isänmaan puolesta ei ajatuksena selvästikään ollut teinilaumassa helposti sulavaa laatua. Opettajamme – joka ei muutenkaan kuulunut ammattikuntansa kirkkaimpiin tähtiin – puolestaan arveli, että Schaumanin ajoi tekoonsa huomionhakuisuus, tai sitten mies oli yksinkertaisesti päästään vialla. Erityisempää ihailua, ainakaan ääneen lausuttua, urotyö ei herättänyt.

Schaumanin teon tuntevat kaikki. Sen sijaan monikaan ei taida tietää, että Schauman ei suinkaan ollut ainoa Bobrikovin murhaamista suunnitteleva. Kenraalikuvernöörin likvidoimista tavoitteli myös Gummeruksen ryhmänä tunnettu aktivistiryhmä, ja ampujakin oli jo katsottuna: veriteon suorittajaksi oli valittu ylioppilas Lennart Hohenthal, joka sittemmin lunasti paikkansa historiassa prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen ampujana. Schauman ja gummeruslaiset olivat myös tietoisia toistensa suunnitelmista; aktivistit olivat asettaneet Schaumanille aikarajan, jonka jälkeen he olisivat astuneet puikkoihin, mikäli Bobrikov olisi vielä ollut elävien kirjoissa.

Vuoden 1904 Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Vuoden 2018 Euroopassa on satoja miljoonia asukkaita. Vuoden 1904 Suomi oli rankkojen venäläistämistoimenpiteiden kohteena. Vuoden 2018 Eurooppa on vuosikymmeniä ollut laajamittaisen muukalaisinvaasion kohteena. Vuoden 1904 Suomessa oli useita, jotka olivat valmiita nousemaan tyranniaa vastaan oman elämänsä ja henkensä uhraten. Vuoden 2018 Eurooppa seuraa lamaantuneena vierestä.

Miten tämä on mahdollista? Mistä johtuu tämä tavaton ero vuosisata sitten eläneiden ja nykyihmisten selkärangassa?

Ylimitoitetun äveriäisyyden ihmisluonnossa aikaansaama dekadenssi on yleisesti tunnettu tosiasia; tämän tietää jokainen, joka on koskaan edes vilkaissut jotakin juorulehteä. Pieni täsmennys on kuitenkin paikallaan: ihmisen vie turmioon nimenomaan ansaitsematon omaisuus. Ne, jotka ovat aloittaneet vaatimattomista olosuhteista ja kasanneet itselleen roopeankkamaisen rahavuoren omalla työllään, osaavat yleensä pitää päänsä jotakuinkin kylmänä. Sen sijaan heidän lapsensa, jotka ovat syntyneet satumaisten rikkauksien keskelle panematta itse tikkua ristiin, ovat niitä, jotka näemme paparazzin ottamissa kuvissa vetämässä kokkelia nokkaan ilotytön tisseiltä ja tappelemassa ympäripäissään jossakin ökyrikkaiden bileluolassa.

Aikamme Länsi-Eurooppa on upporikkailta vanhemmiltaan perityllä omaisuudella rälläävän kakaran yhteiskunnan kokoluokkaan laajentunut versio. Isovanhempamme ja isoisovanhempamme syntyivät maailmaan, jossa ei nähty edes päiväunia sellaisesta materiaalisesta yltäkylläisyydestä, jonka me olemme tottuneet ottamaan itsestäänselvyytenä. He tekivät työn, kuten Suomessa jälleenrakentamisen ja sotakorvausten maksun. Meidän osaksemme jäi istua valmiiseen pöytään. Valitettavasti tästä oli seurauksena, ettemme koskaan joutuneet oppimaan, miten tuo pöytä oikeastaan katetaan.

Eräs yksinkertaisuudessaan osuvimmista netin syövereissä kohtaamistani viisauksista kuuluu näin: Kovat ajat synnyttävät vahvoja ihmisiä. Vahvat ihmiset synnyttävät hyviä aikoja. Hyvät ajat synnyttävät heikkoja ihmisiä. Heikot ihmiset synnyttävät kovia aikoja. Tämä kuvaa täydellisesti omaa aikaamme. Lokoisat olot syntymälahjakseen saanut ihminen ei pääsääntöisesti ymmärrä, ettei hyvinvointi ole mikään maailmankaikkeuden oletusarvo. Ansaitsemattoman hyvinvoinnin perusvika on, että se tapaa häivyttää ihmisten mielistä järkevän toiminnan ja suotuisan tuloksen välisen kausaliteetin. Vielä vuosisata sitten tämä seuraussuhde eli hyvin kouriintuntuvana jokaisen tietoisuudessa: jos hassasi omaisuutensa typeryyksiin ja teki työnsä sinne päin, seurauksena oli vilu ja nälkä. Nykyään vallalla olevien, toinen toistaan pöyristyttävämpien älyttömyyksien ja ajatusvirheiden syy on loppujen lopuksi yksinkertaisesti se, että järjenkäytön laiminlyönnistä ei seuraa mitään. Ruokaa on kaupassa ja sähköä virtaa töpselistä, vaikka heiluttelisi päivät pitkät Refugees Welcome -kylttiä raja-asemalla. Järjenkäyttö on raskasta ja epämiellyttävää, eikä ihminen tee raskaita ja epämiellyttäviä asioita, ellei hänen ole pakko.

Hyvinvoinniksi kutsumamme ylettömyyden vastenmielisin seuraus on se, että se saa kaiken menettämään arvonsa: se, mitä on liikaa, ei ole minkään väärtti. Juuri tämä sai entisen historianopettajani epäilemään, että Schaumanin teon takana olisi hulluus tai huomionkipeys; ajatus jostakin niin arvokkaasta, että sen puolesta kannattaa kuolla, ei yksinkertaisesti mahdu mukavuuteen tottuneen nykyihmisen päähän. Vuoden 1968 sukupolvi tappoi kyllä erittäin tehokkaasti vanhat arvot, mutta uusia se ei onnistunut niiden tilalle vakiinnuttamaan.

Vaientaakseen sielunsa uumenissa piilevän kaipauksen johonkin pysyvään nyky-yhteiskunta sepittää itselleen korvanneensa vakiintuneet arvot jollakin, mitä se nimittää ”vapaudeksi”. Yksilönvapaudesta on tullut mantra, jota hoetaan papukaijamaisesti ja jolla voidaan oikeuttaa millainen mielettömyys tahansa. Tosiasiassa olemme vapaudesta yhtä kaukana kuin eristyssellin vanki – tosin sillä erotuksella, että viimeksi mainittu sentään tajuaa olevansa vanki. Uuvutamme itsemme tylsässä, merkityksettömässä työssä, jotta voisimme ostaa tyhjänpäiväistä romua kyetäksemme todistamaan arvomme ihmisille, joiden naamankin näkeminen vääntää vatsaamme. Olemme valmiita uhraamaan kaiken itsekunnioituksemme, olemme suostuvaisia ottamaan meitä hallitsevalta eliitiltä potkun kasseille kerta toisensa jälkeen, kunhan meiltä vain ei viedä huumettamme, helppoa ja tyhjää elämäämme. Tätä saatanallista oravanpyörää kutsumme vapaudeksi hälventääksemme mielistämme sen tietoisuuden, ettei olemassaolollamme ole suuntaa eikä mieltä – ettei sillä, sanalla sanoen, ole arvoa.

Meitä edeltäneiden sukupolvien arvot eivät välttämättä olleet kaikkien kannalta kivoja ja ongelmattomia, mutta nykyarvoista ne erottaa se, että ne olivat kestäviä. Nykyinen kerskakulutuksen sävyttämä kieroutunut individualismi ei ole sitä missään mielessä. Talouden kantokyky loppuu, kun ihmiset vaativat itselleen yhä irvokkaampiin kohtuuttomuuksiin paisuvaa materiaalista elintasoa ja uusia syöttiläitä virtaa kolmannesta maailmasta alati kiihtyvänä tulvana. Kulttuurin kantokyky loppuu, kun keskenään perustavanlaatuisesti yhteensopimattomien maailmankuvien törmäys halvaannuttaa yhteiskunnan toimintakyvyn. Ja luonnon kantokyky loppuu, kun luonnonvarat valjastetaan kulutusjuhlien vetojuhdaksi.

Se, minkä uskottelemme itsellemme olevan vapautta, ei todellisuudessa ole muuta kuin nihilististä välinpitämättömyyttä ja lammasmaista heikkoutta. Kun kehitysmaista saapunut barbaarilauma syö pöydässämme, muuttaa kaupunkimme sotatantereiksi, hakkaa poikamme ja raiskaa tyttäremme, emme uskalla nostaa sormeakaan puolustaaksemme itseämme. Olemme hiiskumatta kuin hiiret kolossaan ja toivomme, ettei onnettomuus sattuisi omalle kohdalle. Todellinen vapaus on jotakin tyystin muuta kuin nykyihmisen laiska, pelkurimainen omahyväisyys. Vapaus on paitsi olotila, myös mielentila: se on kunniantuntoa, ylpeyttä omista juurista ja yhteisönsä ja elämäntapansa kokemista mielekkääksi ja puolustamisen arvoiseksi. Vapaus vaatii uhrauksia, tai se menetetään; itse asiassa vapauden mureneminen alkaa siitä hetkestä, kun ihmiset eivät enää ole valmiita antamaan sen puolesta tarpeen vaatiessa vaikka henkeään.

Hyvinvoinnin rakentaneen sukupolven mukana saatetaan hautaan myös nykyiset lihavat vuodet. Eurooppa saa varautua yhteiskuntien järkkymiseen perustuksiaan myöten, kun hulluutemme raatokukat puhkeavat täyteen kukoistukseensa. Suokoon kohtalo, että historian sykli jatkuu niiden jälkeenkin myös meidän osaltamme ja tulevat eurooppalaissukupolvet saavat joskus nähdä uudet hyvät ajat.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.