SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mietteitä Suomen Sisusta

TIMO HÄNNIKÄINEN

Suomen Sisu on ensimmäinen ja ainoa poliittinen järjestö, johon olen aikuisiällä liittynyt. Minulla ei ole järjestöaktiivin temperamenttia, koska en pidä kokouksista ja teen itselleni merkityksellisiä asioita mieluummin yksin tai pienen luotetun joukon kanssa kuin suuremman organisaation osana. Lisäksi ihanteenani on ollut eräänlainen yksityisajattelijuus, pysyttely valmiiden mielipidekasaantumien ulkopuolella. Tunsin toki lukuisia sisulaisia henkilökohtaisesti, sympatisoin yleisesti järjestön ajatusmaailmaa ja kävin puhumassakin parissa heidän tilaisuudessaan, mutta jäseneksi en tuntenut tarvetta liittyä ennen syksyä 2015.

Kun niin sanottu siirtolaiskriisi käynnistyi, tuntui kuin räikeimmätkin maahanmuuttoaalloista maalaillut uhkakuvat olisivat yhtäkkiä alkaneet toteutua pika-aikataululla. Kun kaikki kansainväliset sopimukset maahanmuutosta ja valtiollisista rajoista olivat de facto menettäneet merkityksensä, tuntui turhalta enää puntaroida, mikä oli oikea tapa keskustella maahanmuutosta. Oli liityttävä yhteen samanhenkisten kanssa, päätettävä luottaa heihin, analysoitava heidän kanssaan tilanne ja päätettävä miten toimia. Samat johtopäätökset teki minun lisäkseni moni muu, sillä Sisun jäsenmäärä kasvoi rajusti muutaman kuukauden aikana.

Tuosta ajankohdasta saakka olen osallistunut Sisun toimintaan jokseenkin tiiviisti, ja järjestön Uudenmaan piirin kokouksissa käyn säännöllisesti. Liittyessäni panin järjestöön monenlaisia toiveita, joista osa on toteutunut ja osa ei, mutta jäsenyyttäni minun ei ole tarvinnut katua. Ideologisesti Sisuun mahtuminen ei ole tuottanut vaikeuksia, sillä se kattaa käytännössä kaikki kansallismielisyyden keskeiset suuntaukset ja jäsenistön katsomuksellinen haitari ulottuu liberaalista fasistiin. Maltillisuudella ja radikalismilla, etnonationalismilla ja perinteisellä isänmaallisuudella on Sisussa vakiintuneet kannattajakuntansa. Eikä ketään savusteta järjestöstä ulos sen perusteella, miten hän suhtautuu johonkin erilliskysymykseen kuten sotilaalliseen liittoutumiseen, maatalouden tukemiseen, homoliittoihin tai päihdepolitiikkaan.

Tästä huolimatta Sisu on paitsi pysynyt koossa, myös välttynyt vakavilta sisäisiltä riidoilta – kunnioitettava suoritus kansallismielisessä skenessä, jonka aina vitsaillaan lisääntyvän jakaantumalla. Syyksi veikkaan pitkän ajan saatossa kehittynyttä hyvää keskustelukulttuuria ja jäsenistön kuuliaisuutta kirjoittamattomalle laille, jonka mukaan likapyykkiä ei pestä julkisesti.

Seinien leveydellä ja katon korkeudella on tietenkin myös hintansa. Erilaisten näkemysten tasapaino on hauras, ja Sisun on pakko olla pidättyväinen julkisissa kannanotoissaan, jottei ylimääräisiä kiistoja nousisi. Toinen, ehkä vakavampi, kirjavuuden tuottama ongelma on sen rajoittava vaikutus käytännön osallistumiseen. On hankala osallistua järjestönä julkiseen tempaukseen tai järjestää sellainen, jos osa jäsenistöstä vieroksuu sen luonnetta. Kun osallistutaan tilaisuuteen, jossa on paikalla myös uusnatseja, osa jäsenistä älähtää. Kun ei osallistuta, osa jäsenistä valittaa toiminnan puutteesta. Jos Sisu olisi yhtä tarkkarajaista ideologiaa tunnustava järjestö, sellainen kuin vaikkapa Pohjoismainen Vastarintaliike, sen olisi helpompi järjestää avoimia tapahtumia, mielenosoituksia ja kohdennettuja protesteja.

Viime vuosina Sisu on julkisissa tilaisuuksissaan pyrkinyt lähinnä tuomaan itseään esille ja hankkimaan uusia jäseniä. Monia kuitenkin mietityttää, mitä Sisuun kuuluminen oikeastaan tarkoittaa ja mihin järjestö viime kädessä pyrkii. Jotkut ovat turhautuneita siihen, miten vähän Sisu jäsenmääräänsä nähden näkyy ja kuuluu.

Mutta matala profiili ei tarkoita, ettei mitään tapahtuisi. Sisu on kytkeytynyt useimpiin merkittäviin kansallismielisten projekteihin silloinkin, kun se ei ole järjestönä niihin osallistunut. Sarastuksen toimituskunnan keskuudessa ideoitu Kiuas pääsi alkuun Sisun maksaman alkupääoman avulla, ja tällä hetkellä se on Suomen ainoa kustantamo, jonka tuotannossa nationalismin ja identitaarisuuden näkökulmat ovat vahvasti esillä. Viime keväisen Awakening-konferenssin järjestäjistä useimmat olivat Sisun jäseniä, ja tapahtuma olisi tuskin ollut mahdollinen ilman Sisun piiristä saatua logistista apua. Moniin muihinkin tilaisuuksiin Sisu on järjestänyt autokuljetuksia, järjestyksenvalvojia ja muuta välttämätöntä.

Sisun rooli ei oikeastaan olekaan näkyvän itsenäisen toimijan, vaan yhteistyöjärjestön. Sen piirissä eri näkökulmia edustavat nationalistit voivat muodostaa kontakteja ja järjestää omien intressiensä mukaista toimintaa, myös yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa. Ei ole merkitystä, toteutuvatko projektit Sisun lipun alla, jos tulokset ovat hyviä. Tällaisena verkostona Sisu on erittäin tehokas, sillä se kattaa koko Suomen ja sen piiristä löytyy monipuolista tietoa ja osaamista. Henkisen ja sosiaalisen pääoman keskittyminen varmistaa sen, ettei Sisun asemaa voi aivan pian vakavasti haastaa.

Olennainen kysymys onkin se, tiedostaako Sisu vahvuutensa ja osaako se näyttää sen ulospäin. Nähdäkseni avain on keskushallinnon ja paikallistason välisessä yhteistyössä. Suuremmasta aktiivisuudesta kiinnostuneita jäseniä pitäisi usuttaa osallistumaan omien maakuntiensa piirijärjestöjen toimintaan. Organisaation hajauttaminen on tuonut piirijärjestöille lisää liikkumavaraa, ja paikallinen toiminta on käytännössä kokonaan niiden vastuulla, kun suuri osa keskushallinnon energiasta kuluu ison järjestön byrokratian pyörittämiseen. Tilanteen hyvä puoli on, että piirijärjestön sisällä yhdelläkin aktiivisella jäsenellä on hyvät mahdollisuudet saada asioita tapahtumaan. Samalla keskushallinnon päättävissä asemissa olevien pitäisi kommunikoida aktiivisemmin piirijärjestöjen kanssa ja avustaa niitä kaikissa käytännön pulmissa. Paikallistason väki on usein itse tietämätöntä omasta liikkumavarastaan ja mahdollisuuksistaan hyödyntää järjestön resursseja, mikä tekee niiden toiminnasta haparoivaa.

Muutama päivä sitten MTV3 uutisoi kotisivuillaan Sisun tulevista 20-vuotispäivistä. Laajassa ja sävyltään ilahduttavan asiallisessa jutussa haastateltu varapuheenjohtaja Teemu Lahtinen pohti järjestön tulevaisuudennäkymiä:

Marraskuussa Suomen Sisulla on takanaan kaksi vuosikymmentä. Mutta mitä järjestöllä on edessä? Lahtisen mukaan Sisu on ollut tovin strategiattomassa tilassa, mutta seuraavia askelmerkkejä suunnitellaan parhaillaan.

Aiempia tavoitteita olivat kansallismielisen kentän kuninkuus sekä maahanmuuttokrittisyyden tuominen politiikkaan. Lahtisen mukaan aikanaan vaikeinakin pidetyt tavoitteet saavutettiin, joten seuraavan etapin rima on korkealla.

On esitetty, että Suomen maahanmuuttopolitiikka muuttuu sellaiseksi kuin haluamme. Se on kova tavoite. Tietty kunnianhimo voisi edellyttää, että otettaisiin se tavoitteeksi, mutta osa haluaisi pienemmän tavoitteen.

Millainen tavoite sitten valitaankin, järjestön luonteen ja tarkoituksen on syytä olla selvillä. Sisu on ja pysyy jäsenistöltään heterogeenisenä, ja hyvä niin. Tämä seikka kuitenkin määrää toiminnalle tietyt raamit. Sisu toimii parhaiten yhteistyöjärjestönä, toiminnan ja verkostoitumisen keskuksena, jossa paikallisosastoilla on laajat vapaudet. Sellaisena se pystyy myös parhaiten toteuttamaan olennaista rooliaan eli ruohonjuuritason järjestäytymistä yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Sisu on tähän mennessä ainoa nationalistinen järjestö, joka on onnistunut laajentamaan toimintaansa parlamentaariseen politiikkaan. Tämä on merkittävä saavutus, mutta Sisu itse ei ole puolue vaan kansalaisjärjestö. Sellaisena sen on toimittava alueilla, joilla pelkkä puoluepolitiikka ei riitä.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: