SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kolmannen maailman maihinnousu: Toinen aalto

shipTIMO HÄNNIKÄINEN

Jos kohtaa idealistin, niin armeliainta olisi lopettaa hänen kärsimyksensä.

-Kari Suomalainen, ”Viha etsii kohdetta”

On tullut aika tarkastaa näkemyksiään. Reilut pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen esseen Jean Raspailin Le Camp des saints -romaanista (englanninnos The Camp of the Saints) otsikolla ”Kolmannen maailman maihinnousu”. Kirjoitin siinä näin:

Camp of the Saints ei tietenkään ole realistinen tulevaisuudenkuva, vaan kärjistetty dystopia. Vastuuttomimmillaankaan valtaapitävät olisivat tuskin koskaan niin hulluja, että ryhtyisivät toteuttamaan rajojen täydellistä avaamista vaativien idealistien vaatimuksia. Miljoonien siirtolaisten yhtäkkinen muuttoliike olisi lisäksi mahdoton organisoida, vaikka halukkaita tulijoita varmasti olisikin tarpeeksi.

Mutta nyt valtaapitävät ovat todellakin sallineet turvapaikanhakijoiden maanvyörymäisen saapumisen Eurooppaan, ja vieläpä toivottaneet heidät virallisesti tervetulleiksi. Pelkästään Saksa on ilmoittanut ottavansa alueelleen 800 000 turvapaikanhakijaa, näin aluksi. Suomi varautuu tällä hetkellä ottamaan vastaan enintään 30 000, mutta Matti Vanhasen äskettäisen arvion mukaan tulijoita on vähintään 100 000, kenties jopa 200 000. Varmuudella tiedämme, että Ruotsin rajan yli Tornioon saapuu päivittäin satoja pääosin Afrikasta ja Lähi-Idästä tulevaa ihmistä. Tätä kirjoittaessani sain viestin Torniosta eräältä kirkon työntekijältä. Hän kertoi, että tänään oli saapunut 700.

On aina epämiellyttävää myöntää sortuneensa toiveajatteluun, mutta tässä olen selvästi tehnyt niin. Äärimmäisenä aikana dystopia muuttuu nopeasti realismiksi ja toisinpäin, ja tällä hetkellä koko Euroopan kehitys näyttää noudattelevan pikkutarkasti Raspailin visiota. Luulin, että meidät pikemminkin keitettäisiin hitaasti elävältä kuin sammakot, mutta nyt tapahtuukin nopeita drastisia muutoksia, joiden vaikutukset väestörakenteeseen ja sosiaaliseen tasapainoon ovat luultavasti peruuttamattomia. Vaikka rajat suljettaisiin huomenna, kansainvaelluksen aalto on jo tuonut sisään valtavuudessaan abstraktilta tuntuvan määrän ihmisiä, jotka suhtautuvat kulttuuriimme parhaassa tapauksessa välinpitämättömästi ja pahimmassa tapauksessa vihamielisesti. Heidän myötään Eurooppalaiset yhteiskunnat ovat astuneet uuteen aikaan, joka lupaa poliittista hajaannusta, etnisiä yhteenottoja, taloudellista kurjistumista ja sisällissotia.

welcomeCamp of the Saints on katastrofiromaaniksi harvinaisen hauska, sillä sen kuvaama sivilisaatio on muuttunut oman itsensä karikatyyriksi. Kuten aiemmin kirjoitin, tällaisen sivilisaation loppu on pikemminkin farssi kuin tragedia. Eikä tämän hetken tilanteesta totisesti puutu yksityiskohtia, joista sivustakatsoja voi saada kitkerää hupia.

Itseäni on erityisesti huvittanut se, miten vasemmisto joutuu nyt huomaamaan olevansa samassa rintamassa kovan linjan uusliberaalin talousoikeiston kanssa. Iltalehden haastattelussa 15.9. Björn Wahlroos sanoi, että Suomen on ilman muuta kannettava vastuunsa ja otettava pakolaiset vastaan, ja ennen kaikkea nopeasti integroitava heidät työelämään. Jo sitä ennen Taneli Heikka oli kirjoittanut Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Pakolaiset ovat uusi Nokia”:

Maahan virtaa nyt työvoimaa, jolle muutaman prosentin sisäinen devalvaatio ei ole peruste olla tarttumatta työhön. Työmarkkinoiden rakenteet murtuvat tämän virran tieltä kuin tulitikkupato. (…) Kun uudet työmarkkinoille pääsevät ihmiset alkavat kasvattaa taloutta, ymmärrämme: uusi Nokia annettiin meille lahjana ulkomailta.

Tulijoiden virta auttaa siis pudottamaan työvoiman palkka- ja muita kustannuksia, mistä hyötyvät suuryritykset. Toisaalta voidaan sanoa, että eihän merkittävä osa maahanmuuttajista edes työllisty. Taneli Heikka ei ole koskaan vaikuttanut sukupolvensa johtavalta ajattelijalta, mutta Wahlroos tuskin on niin hölmö, että uskoisi tulijoiden antavan merkittävää panosta täkäläisille työmarkkinoille. Pääosa Suomesta turvapaikkaa hakevista on peräisin Irakista, Somaliasta ja Afganistanista, ja näistä maista saapuneiden työllisyysaste on Suomen alhaisimpia. He tietävät kyllä, että täältä saa kohtuullisen elintason työtä tekemättä. Kenties Wahlroosin perimmäinen motiivi onkin ajaa sosiaaliturva alas sitä kuormittavan haittamaahanmuuton avulla. Toimiva ja kattava sosiaaliturva kun on mahdollinen vain etnisen yhteenkuuluvuuden vallitessa, ja niinpä globaalin talousliberaalin utopian puuhamiesten on ensi töikseen pirstottava kaikki kansallisvaltioon ja yhtenäiskulttuuriin viittaava.

Olipa asia niin tai näin, ”avointa Eurooppaa” puolustavasta aktivistista on tässä prosessissa vain hyötyä. Vasemmisto on 1800-luvulta lähtien taistellut saadakseen työläisille nykyisen kaltaiset oikeudet, ja ryhtyy sitten tukemaan toimia, joiden seurauksena Eurooppa alkaa muistuttaa Singaporen ja Arabiemiirikuntien kaltaisia maita, joissa siirtotyöläisistä koostuva alaluokka tekee kaikki raskaat, likaiset ja huonosti palkatut työt. Lisäksi vasemmistopuolueiden maahanmuuttomyönteisyys on karkottamassa niiden kaikki työläiskannattajat, mikä tekee vasemmistolaista politiikkaa ajavan työväenliikkeen ennen pitkää mahdottomaksi. Näitä seikkoja kapitalismin kriitikoina profiloituvat poliitikot eivät koskaan nosta esiin, ja äskettäisissä leikkausten vastaisissa mielenilmauksissakin ne loistivat poissaolollaan. ”Tervetuloa pakolaiset” sopii kaiverrukseksi länsimaisen vasemmiston hautakiveen.

immigration 1Kaikki tämä kognitiivinen dissonanssi kuorrutetaan imelällä retoriikalla. Läpi Suomen ja Euroopan on pyyhkäissyt joukkopsykoosi, jossa kulttuuriväki, lehtikolumnistit, eri alojen julkkikset ja tavalliset kansalaiset kilpailevat keskenään siitä, kuka äänekkäimmin ja vakuuttavimmin ilmaisee järkytystään pakolaisten kärsimyksistä. Moraalisen valveutuneisuutensa esittelijöiden myötätunto on vain kovin valikoivaa. Kun vastaanottokeskuksen asukki ryöstömurhaa tai raiskaa ensimmäisen kantasuomalaisen – ja näin tapahtuu yhtä varmasti kuin aurinko nousee, ellei ole jo tapahtunut – emme tule näkemään uhrin kuvia taistelevien humanistien facebook-seinillä.

Hyvien ihmisten sekalaisen lauman ohella virallisetkin tahot ovat ilmiselvästi asettaneet tulijat suomalaisten edelle. Suomen Kuvalehti kirjoitti 18.9. kemijärveläisen kerrostalon asukkaista, jotka on hätistetty muuttamaan kodeistaan alle viikon varoitusajalla, sillä talo muutetaan hätämajoituskeskukseksi. Vajaa viikko aiemmin arkkipiispa Kari Mäkinen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kirkon tehtävä ole puolustaa Suomen etuja ja että ”kirkko nationalistisena instituutiona on historiaa”. Mäkinen ei kuitenkaan ilmaissut olevansa valmis luopumaan kirkon toiminnan ylläpitämisestä verovaroin. Pohjois-Savon opisto puolestaan päätti antaa asuntolassaan asuville naisopiskelijoille pukeutumisohjeita: avarat kaula-aukot on parempi piilottaa, etteivät turvapaikanhakijat hämmenny. Toistaiseksi en ole kuullut naisasiaväen protestoineen. Tästä voinee päätellä, että suomalainen feministi alistuu kyllä mielellään muiden kuin suomalaisten miesten määräysvaltaan.

Invaasion puolustelijoiden vakioargumentteihin kuuluu ”ne tulevat joka tapauksessa”, ikään kuin pakolaisvirta olisi luonnonvoima. Äskettäin sitä käytti Euroopan neuvoston pääsihteeri Thorbjörn Jagland arvostellessaan Unkarin hallituksen toimia. Selittämättä kuitenkin jää, miten virta voi vain jatkua, jos se määrätietoisesti pysäytetään. Saudi-Arabian kaltaiset rikkaat arabimaat, joihin pakolaisilla olisi helpompi matka ja paremmat mahdollisuudet kotoutua, ovat rajapolitiikkansa takia välttyneet tulijavirroilta ja niiden valtavat telttaleirit ammottavat tyhjillään. On aivan mahdollista sulkea rajat, tehostaa niiden valvontaa, palauttaa jokainen laittomasti tullut takaisin ja keskittää varoja siedettävien olosuhteiden ylläpitämiseen pakolaisleireillä. Senkin jälkeen tulijoita kyllä riittäisi, mutta aidat, mellakkapoliisit ja kyynelkaasu pysäyttäisivät heidät kyllä. Viimeistään heidät pysäyttäisivät miinakentät ja konekivääripesäkkeet. Näillä keinoin on pysäytetty kokonaisia armeijoita, miksei sitten järjestäytymättömiä ja aseistautumattomia väkijoukkoja.

orban 2Ottomaaneja vastaan monta kertaa historiansa aikana taistellut Unkari onkin osoittautunut valopilkuksi eurooppalaisessa pimeydessä. Mitä kritiikin aihetta pääministeri Viktor Orbánissa ikinä onkin, hän on kriisin aikana toiminut todellisen valtiomiehen tavoin pelkäämättä eunukkimaista ”kansainvälistä yhteisöä”, joka ei kykene valvomaan edes voimassaolevien sopimusten noudattamista. Orbán on ihanteellisessa asemassa pantuaan maansa median aisoihin, ja hän on rajapolitiikassaan päättänyt vakaasti olla piittaamatta koti- ja ulkomaisten tuhon kätilöiden marmatuksesta.

Suoraselkäisyyttä voidaan muutenkin odottaa juuri Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan suunnalta. Suomessa invaasion arvostelijoita haukutaan hyvinvointinsa turruttamiksi empatiakyvyttömiksi öykkäreiksi, mutta Viron kaltaisissa maissa, jotka ovat lähihistoriassaan kokeneet miehityksen ja todellisen aineellisen puutteen, kansalaismielipide on paljon kielteisempi taakanjaon suhteen. Itäeurooppalaisen maahanmuuttovastaisuuden ymmärtämisen avain ei ole ”pelossa” tai ”rasismissa” vaan kyseisten maiden ankarassa menneisyydessä. Niiden asukkaat ovat aina tienneet, miltä vieraan valloittajan ies tuntuu, olipa valloittaja saksalainen, turkkilainen tai venäläinen. 1900-luvulla suurvallat kävelivät Itä-Euroopan yli ensin Molotov-Ribbentrop -sopimuksen ja sitten Jaltan konferenssin siunauksella. Onko siis ihme, että itäeurooppalaiset ilmaisevat epäluulonsa aina kun muut tekevät päätöksiä heidän puolestaan?

Itäeurooppalaisten vastarintahenkeä eritteli äskettäin vastaansanomattomasti ranskalainen Dominique Jamet:

Itä-Euroopan kansat [–] ovat kaikki joutuneet pinnistämään vähät voimansa äärimmilleen puolustaessaan omaan kieltään, kulttuuriaan, uskontoaan tai kansallista yhtenäisyyttään, ne ovat taistelleet itsenäisyytensä puolesta usein vuosisatojen ajan. Menneisyydessään nöyryytettyinä, silvottuina ja alistettuina, nämä kansakunnat vaalivat tuskallisen historiansa muistoa ja suhtautuvat tulevaisuuteensa syystäkin epäillen; aivan äskettäin itsenäisyytensä uudelleen saavuttaneina ne varjelevat suvereniteettiaan mustasukkaisesti ja torjuvat kaiken, mikä näyttää olevan omiaan heikentämään tai vahingoittamaan sitä. Nämä kansat ovat pieniä ja tietävät, mitä pienuus on tullut niille maksamaan, ja siksi ne epäilevät suurten kansojen aikeita. Demografisesti vähäväkisinä, taloudellisesti edelleen hauraina ja poliittisesti heikkoina ne torjuvat Saksan ja Ranskan vaatimukset [maahanmuuttorasituksen taakanjakoa koskien], mutta syynä tähän ei ole muukalaisvihamielisyys tai rasismi. Nämä kansat yksinkertaisesti tuntevat huolta omasta identiteetistään; ne kunnioittavat ja jopa rakastavat, niin omituiselta kuin se ranskalaisesta voi kuulostaakin, omaa identiteettiään ja aivan nuorta itsenäisyyttään eivätkä halua nähdä isänmaansa sulavan osaksi valtavaa ylikansallista sekametelisoppaa, jota vieraat kokit hämmentävät. (suomennos Mika Keränen, Palaneen käryä-blogi)

Toisen kiistämättömän totuuden sanoi Wall Street Journalin haastattelema nuori unkarilainen ekonomisti Gabor Varkonyi:

Tätä ei ole poliittisesti korrektia sanoa, mutta Keski- ja Itä-Eurooppa ovat olleet mukavia paikkoja elää, koska niissä ei ole sulautumattomia asuinalueita kuten joissakin suurissa länsieurooppalaisissa kaupungeissa, joissa paikallista kieltä ei joillakin alueilla puhuta lainkaan. Kysyn vain yhtä asiaa: mihin tämä muuttoliike päättyy? Se on loputonta. Minusta olemme ottaneet korkin pullosta ja henki on päässyt ulos.

Vaikka Suomi on historiansa ja oikeastaan maantieteensäkin puolesta osittain itäeurooppalainen maa, vastaava kriittinen henki on käytännössä vasta heräämässä täällä. Merkkejä siitä on ilmassa: kansallismieliselle Suomen Sisu -järjestölle on tullut lähes tuhat uutta jäsenhakemusta pelkästään syyskuun aikana, ja kuluneen viikonlopun aikana nähtiin ensimmäiset laajemmat maahanmuuttopolitiikan vastaiset mielenosoitukset Helsingissä ja Torniossa. Kun koko poliittinen eliittimme muutamaa rohkeaa toisinajattelijaa lukuunottamatta on sitoutunut edistämään eurooppalaisen sivilisaation loppua, pelkkä parlamentaarinen vaikuttaminen ei yksinkertaisesti riitä. Tarvitaan kansalaisaktiivisuutta, päättäjien painostamista, ruohonjuuritason järjestäytymistä – avointa kapinaakaan pois laskematta.

Kunkin kansalaisen kannattaa ennen muuta pitää mielessään, että valtio ei ole sama kuin isänmaa, ja vakavasti pohtia uskollisuuttaan tälle hallitukselle ja valtiovallalle. Oman näkemyksen selkiydyttyä on syytä kokoontua yhteen samanhenkisten kanssa ja yhdessä päätellä, mitä on tehtävissä ja mitä on tehtävä.

Saattaa toki olla, että kaikki on jo myöhäistä, kun pullon henki on päästetty vapaaksi ja suuri osa invaasion toisesta aallosta laskettu rajojen sisälle. Tällöin Eurooppa ei katoa maantieteellisesti ja etnisestikin eurooppalaisuus säilyy vielä aikansa, mutta sivilisaationa, muista selvästi erottuvana kulttuuripiirinä se lakkaa olemasta. Ehkä tämä ei ole pelkästään paha asia, sillä se on jo pitkään ollut heikkouden ja itseinhon tärvelemä. Kenties mantereelle jää joitakin etnisesti ja kulttuurisesti eurooppalaisia saarekkeita, ja kenties ne säilyvät sellaisina melko pitkäänkin. Ehkä niistä myös ajan kuluessa kehittyy jotakin elinvoimaista. Mutta tavallisen eurooppalaisen kannalta, jolla ei ole osaa eikä arpaa nykytilanteeseen johtaneisiin poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin, hajoamisen aika ei tarjoa mitään miellyttävää.

Huojentavaa on, ettemme elä historiassa vaan omassa ajassamme, emmekä siten voi myöskään tietää tulevaisuutta. Osoittautuipa kohtalo synkäksi tai valoisaksi, meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin toimia. Turhassakin taistelussa tuhoutuminen on kunniakkaampi vaihtoehto kuin hanskojen lyöminen naulaan. Ehkä jalointa on toimia kuin Sisyfos Albert Camus’n esseessä, ”kaikesta toivosta vapautuneena”.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

%d bloggers like this: