Perussuomalaisuuden ongelma – ja sen mahdollinen ratkaisu

ALEKSI TUOMI

–

Brittiläinen taiteilija ja kirjailija Wyndham Lewis sanoi vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassaan The Art of Being Ruled, että demokratioissa kansalainen äänestää, kuten lehdistö häntä opettaa äänestämään. Vapaat vaalit ja niissä äänestävät vapaat yksilöt ovat täten vain silmänlumetta; demokratiassa todellinen valta on hänellä, joka omistaa lehdistön. ”Demokraattinen hallinto on huomattavasti tehokkaampi alistaja kuin väkivaltainen valloittaja”, Lewis päättelee.

Lewisin näkemys demokratian taustavoimista voi auttaa meitä ymmärtämään, miksi perussuomalaisten vuonna 2011 haalima vaalijytky tuntui valtakuntaa ravistelevalta shokilta: kansa oli äänestänyt täysin median antamia oppeja vastaan. Vaaleja ennen lehdissä kauhisteltiin perussuomalaisten sydämetöntä rasismia, josta Jussi Halla-ahon silloinen oikeusjuttu toimi esimerkkitapauksena. Meille tarjoiltiin virnisteleviä analyyseja, jotka ruohonjuuritason kuohunnasta huolimatta yrittivät vakuuttaa, ettei tällä sekalaisella populistipuolueella ollut todellisia mahdollisuuksia voittaa.

Vaali-ilta osoitti nuo arviot vääriksi. Seuraavana päivänä tuli moni huolestunut myös allekirjoittaneen korvan juureen ihmettelemään, että mihin tämä maa oli menossa. Ja me asiaan rauhallisesti tai välinpitämättömästi suhtautuneetkin tiesimme, että kyseessä oli shokki, koska media meille niin kertoi. Perussuomalaiset päätyivät sitten kuitenkin tunnetusti oppositioon kasvattamaan suosiotaan Kataisen kaoottisen hallituskauden ajaksi. Silti viime kevään vaaleissa Soinin retkueelle povailtiin anti-jytkyä. Lehdistö oli kuulemma virheistään viisastuneena ajan tasalla, eikä perussuomalaisten kannatusta ollut laskettu alakanttiin kuten viimeksi.

Vaan kuinka kävikään! Jästipäiset suomalaiset äänestivät toistamiseen väärää puoluetta, ja tällä kertaa niin innokkaasti, että siitä tuli maan toiseksi suurin. Allekirjoittanut kuunteli jälleen liberaalien tuttaviensa järkytystä, mutta huomasi samalla avoimen myönteisyyden perussuomalaisia kohtaan kasvaneen etenkin matala- ja keskipalkkaisten puheissa.

Vaalien jälkeen ilmapiiri konservatiivien parissa heittelehti varovaisesta optimismista jopa turhan innokkaaseen riemuun. Jälkimmäinen emootio tavoitti myös Timo Soinin, joka hallitusneuvotteluiden jälkeisessä tiedotustilaisuudessa käytti puheenvuoronsa lehdistölle kettuiluun. Sipilän hallitus näytti alkuviikkoina pistävän maan päättäväisesti remonttiin, mutta heti ensimmäisten vaikeiden kuukausien aikana on demokratian tasapäistävä ja keskinkertaisuutta suosiva olemus käymässä jälleen selväksi jokaiselle edes kohtalaisen kansallismielistä nelivuotista odottaneelle.

Meillä on uusi pääministeri Juha Sipilä, joka leikatessaan kovalla kädellä oman maansa työntekijöiltä, lahjoittaa samalla talonsa ihmisille, joiden ei kuuluisi olla Suomessa alun perinkään. Lisäksi mies on ehdottanut siirtolaisten lennättämistä suoraan kriisialueilta suomalaisten hoivailtavaksi, jottei valloittajaparkojen tarvitsisi kärsiä ihmiskauppiaiden kynsissä. Hallituksessa puuhailee myös sisäministeri Petteri Orpo, joka heti ensimmäisen pakolaisaallon saapuessa hylkäsi selkärankansa ja taipui sovitusta hallitusohjelmasta. Valtiovarainministeri Alexander Stubbin mielestä taas on ihanaa, kun Helsingin Itäkeskus muuttuu pienois-Somaliaksi, ja perussuomalaiset… Niin, mitäs perussuomalaiset ovatkaan tehneet?

Monien äänestäjien silmissä persut näyttävät jääneen täysin hallituskumppaneidensa jalkoihin. Kärttyistä palautetta saava Halla-aho on joutunut ahkerasti muistuttelemaan, että vihreiden ja vasemmiston kanssa tilanne olisi vielä tukalampi. Ehkä Halla-aho on oikeassa, mutta hänen kommenttinsa vain alleviivaa sitä, minkä arvelen monen tämän julkaisun lukijan tienneen jo alusta asti: että perussuomalaiset eivät ole se antiliberaaleja muutosten tuulia puhaltava voima, jota maamme kaipaa, vaan vain vähiten huono vaihtoehto, niin kliseisen kyynistä kuin sen toteaminen onkin.

Perussuomalaisten suurin kompastuskivi on, että se on lopulta vain tavallinen populistinen konservatiivipuolue. Sen sijaan, että ryhmää johtaisi ideologinen visionääri ja yhteiskunnallinen uudistaja, keikkuu suitsissa Timo Soini, kansanmiestä näyttelevä(?) raviukko, jossa valitettavasti kiteytyy aivan liian monta konservatiivien helmasyntiä: vankkumaton filosemitismi, rasismisyytösten säikkyminen, halu valtaan jopa omien poliittisten periaatteiden hinnalla sekä epätoivoinen tarve tulla nähdyksi kunnollisena ja kelvollisena ihmisenä poliittisten vastustajien silmissä – joihin media eittämättä lukeutuu. Erityisen säälittäväksi tämän keskiluokkaisen kunniankaipuun tekee se, että taulapäisimmät noista vastustajista ovat jo aikaa sitten päättäneet, että Soini on, jos ei nyt ihan Suomen oma Hitler, niin ainakin sen rahvaanomaisesti röhöttävä versio Hermann Göringistä. Nykyvasemmiston silmissä maahanmuuton vastustaminen sen missään muodossa on tismalleen yhtä natsiaatteen kanssa, eikä mikään määrä kristillisiä puheenvuoroja ihmisarvon kunnioittamisesta tule Timoa tuolta leimalta pelastamaan.

Tai ehkä olen epäreilu Soinia kohtaan; politiikassa on aina pragmaattinen todellisuutensa, ja toisinaan vähäpätöisempien tavoitteiden väliaikainen sivuuttaminen saattaa olla strategisesti järkevämpää kokonaisuuden kannalta. Mutta käsi sydämelle: vaikuttaako Timo Soini mieheltä, jonka pääkopan kammioissa punoutuu machiavellilaisia juonia Suomen kurssin kääntämiseksi kohti kansallismielisiä päämääriä? Puhumme nyt miehestä, joka hallitukseen päästyään livisti ulkoministeriön suojiin jättäen niin valtionvarain- kuin sisäministerinkin salkut kokoomukselle. Lienee turha muistuttaa, että perussuomalaiset kävivät vaalikampanjansa nimenomaan talous- ja maahanmuuttokysymyksillä. Paraikaa yllemme hyökyvän muukalaistulvan pyörteissä perussuomalaiset vaikuttavat jälleen lähes oppositiopuolueelta, joka posket hehkuen penää omaa hallitustaan tekemään tilanteelle jotain.

Soinin suurin ansio onkin se, että hän on taitava populisti; että hän on rakentanut puolueelleen laajan kannatuspohjan, vaikka hän tuntuu joka hengenvedolla vähättelevän sen suurinta vetovoimaa, eli niin sanottua maahanmuuttokriittisyyttä. Mutta tapa, jolla Soini on kannatustaan kasvattanut, ei ole sekään paras mahdollinen. Luodakseen vaikutelman kansan ikiomasta puolueesta, Soini on päästänyt ryhmäänsä ihmisiä laidasta laitaan. Tämä tarkoittaa sitä, että fiksujen ja pätevien ehdokkaiden sekaan mahtuu koko liuta vähemmän lahjakkaita yksilöitä, jotka jääköön tässä nyt nimeämättä. Ulkoministerin pestissään Soini on toiminut (Etyj-sotkusta huolimatta) kiitettävän maltillisesti, mutta tämä taito on toki Suomessa hallittu jo pitkään, eikä se ole mitenkään luonteenomaista juuri hänelle.

Mitä tulee maahanmuuttoon, Soinin pelokas kädenjälki näkyy lähes kaikissa perussuomalaisten päätöksissä, aina EU-parlamenttiryhmän valinnasta niin kutsutun Immos-jupakan hoitoon. Olli Immonen, joka kuuluu puolueensa suoraselkäisten joukkoon, ymmärsi heti monikultturismi-päivityksestään nostetun paskamyrskyn alkaessa, ettei anteeksipyytely ja median edessä nöyristely ole vaihtoehto. Valinta oli oikea, vaikka kohun loppuratkaisu jäi ongelmalliseksi. Immosen vapaaehtoinen ja määräaikainen ero oli taktisesti äärimmäisen nokkela veto ja osoitti samalla ryhmälojaliteettia. Se neutralisoi puolueeseen kohdistetun paineen ja tukahdutti pahimman mediamylläkän, vaikka lehdistö uhmaikäisen kiukulla uhkailikin, että ”tämä ei jää tähän”. Erinomainen todistuskappale siitä, kuinka mediakohut eivät synny, vaan niitä synnytetään.

Kimurantiksi Immosen eron tekee se, että jos ei ole tehnyt mitään väärää, niin silloin ei tulisi myöskään antaa sellaista signaalia. Ja kelle tahansa järjelliselle pitäisi olla selvää, että Immosen pahamaineinen Facebook-päivitys oli täysin sananvapauden piirissä, eikä se sisältänyt mitään laitonta tai moraalisesti tuomittavaa, ellei sitten lievää paatoksellisuutta lasketa rikkeeksi. Immosen kahden kuukauden jäähyaika antaa nyt vastapuolelle oivallisen lyömäkapulan, mutta ilmeisesti tämän katsottiin olevan kohun keskellä pienin paha. Valitettavaa onkin, ettei Immoselle tainnut jäädä juuri vaihtoehtoja. Pian mediajahdin alkamisen jälkeen ilmestyi tv- ja lehtihaastatteluihin joukko prominentteja perussuomalaisia heristelemään sormeaan puoluetoverinsa tekemästä ”ylilyönnistä”. Immosta aluksi puolustanut Sampo Terho muutti hänkin pian kantaansa toruvampaan suuntaan. Soini puolestaan pysytteli tapansa mukaan hiljaa niin pitkään kuin pystyi.

Kyseessä oli konservatiiveille tyypillinen kömmähdys. Omien nuhteleminen liian jyrkkien mielipiteiden takia (jotka kyllä mukailivat täysin puolueohjelmaa) ja vieläpä median ja poliittisten vastustajien vaatimuksesta, ei tehnyt juuri muuta kuin jakoi leiriä ja sai perussuomalaiset näyttämään raukkamaisilta. Puolueen olisi pitänyt johtajansa esimerkillä ryhmittyä Immosen tueksi ja käskeä vinkuvaa mediaa suksimaan kuuseen.

Äänestäjäkunnan keskuudessa median masinoima hysteria nimittäin vain lisäsi Immosen kannatusta. Tästä todistaa jo se, että Suomen Sisun jäsenhakemusten määrät lähtivät kohun tienoilla ennätykselliseen nousuun. Osa sisulaisista on ehtinyt jo sosiaalisessa mediassa pohtia, josko järjestö tulisi rekisteröidä omaksi puolueekseen. Vaikka tuo tulevaisuudennäkymä vaikuttaa epätodennäköiseltä, se kertoo siitä, että perussuomalaisten ei koeta tekevän hallituksessa tarpeeksi – tai juuri yhtään mitään.

Tätä kirjoittaessa Torniossa on aloitettu mittavat rajatarkastukset Ruotsista saapuvien turvapaikanhakijoiden rekisteröimiseksi. Heitä ei siis käännytetä tai poisteta välittömästi maasta, vaan rajalla kohdattavat siirtolaiset viedään suoraan Tornion uuteen järjestelykeskukseen. Tätä ennen rajan yli on saanut tulla pakolaisia ilman mitään valvontaa. Hallituksen maahanmuuttolinjaa on sitäkin viilattu uusiksi, ja Suomi on vannoutunut ”kantamaan vastuunsa” ovellamme kolkuttelevasta rikkaudesta. Kolme hurraahuutoa hallitukselle.

–

Vaihtoehtoisen mallin löytäminen

–

Sosiaalisessa mediassa nousi viime kesänä pienimuotoinen kärhämä, kun Jussi Halla-aho ilmoitti kannattavansa transatlanttista vapaakauppasopimusta (TTIP) ja kehotti asiasta huolestuneiden äänestää ensi kerralla vaikkapa vasemmistoliittoa. Ehdotus on erikoinen jo siksi, että perussuomalaisten riveistä löytyy myös ehdokkaita, jotka vastustavat TTIP:tä. Mutta tällainen epäkunnioittava omille äänestäjille haistattelu olisi tietenkin huomattavasti vaikeampaa, mikäli perussuomalaiset pelkäisivät menettävänsä ääniä paljon radikaalimmalle vaihtoehdolle. Tällainen puolue toimisi paitsi kilpailijana perussuomalaisille, se myös pakottaisi heidät itse ottamaan radikaalimman asenteen.

Vasemmistohan on toiminut näin jo itä ja ajat. Katutason anarkistiryhmät ja muut radikaalit vasemmistopiirit toimivat ideologisina inkubaattoreina, joista maltillisemmat vasemmistopuolueet suodattavat aika ajoin teemoja, joita he käyttävät Overtonin ikkunan mallintamisessa omaa aatettaan suosivaksi. Myös oikeistolaisten Jobbikin ja Fideszin suhde Unkarissa toimii täten.

Yksi elementti, josta Suomen kansallismielisessä politiikassa täytyy ehdottomasti päästä eroon, on perussuomalaisten väkisin ylläpitämä filistealainen imago. Perussuomalaisten nuorten jäsenlehti on jossain järjettömässä kokouksessa päätetty nimetä Rahvaaksi. Nimi on epäilemättä ironinen, persut ikään kuin omivat itsellensä sen näkökulman, joka poliittisella eliitillä heistä on ollut. En tiedä kyseisen lehden levikkiä, mutta epäilen vahvasti, ettei junttiroolin vetäminen tule juurikaan houkuttelemaan parikymppisiä opiskelijoita sen lukijoiksi. Poliittisen toiminnan löytäviin nuoriin aikuisiin täytyy valaa uskoa siitä, että he ovat älykkäämpiä ja uhmakkaampia kuin vastustajansa; että he ovat huomisen eliittiä, joka tulee muuttamaan kaiken.

Edes Suomen kokoisessa maassa ei yksi kansallismielinen puolue ole tarpeeksi. Yksi kansallismielinen kansalaisjärjestökään tuskin on tarpeeksi. Seinäruusuiksi lannistuneille perussuomalaisille tarvitaan oppositionaalinen voima – ja nimenomaan valkoisesta identiteettipolitiikasta. Yksi mielenkiintoinen esikuva voisi olla Génération Identitaire, joka on ollut aktiivinen niin teorian kuin katupolitiikankin tasolla. Ja vaikka sen kaltaiset liikkeet usein tulevat ja menevät, niiden esimerkistä syntyy uusia ryhmittymiä sitä mukaa kun vanhat poistuvat näyttämöltä. Pysyvän ja juuri oikeanlaisen järjestön muodostuminen tulee viemään aikansa, mutta tärkeintä on, että emme jähmety ja luovuta heti ensimmäisten vastoinkäymisten myötä.

Huomionarvoista perussuomalaisten harjoittamassa maahanmuuttokeskustelussa on se, että he vastustavat monikultturismia pääasiallisesti joko talouteen tai yhteiskuntajärjestykseen nojaten. Ekonomiset ongelmat, kasvava rikollisuus, yhteiskunnallinen levottomuus ja terrorismi ovat kaikki valideja argumentteja, joista täytyykin keskustella. Litaniaan voisi vielä lisätä valtavat ympäristövaikutukset, joista valtavirran vihreät ovat pysytelleet mystisen hiljaa, ja joita kansallismielisten leirissä ei ole osattu vielä kunnolla hyödyntää. Mutta todellisuudessa nämä ovat kaikki vain sivujuonteita paljon suuremmista kysymyksistä: onko meillä suomalaisina, eurooppalaisina ja valkoisina oikeutta omaan maahamme, omaan kulttuuriimme ja omaan elämäämme?

Näiden kysymysten esille nostaminen päivänpolitiikassa vaatii tietenkin poikkeuksellista rohkeutta, kun lehdistökin osaa epätieteellisesti saarnata meille, ettei ihmisrotuja ole olemassa ja täten oman ryhmänsä puolustaminen sukupuutolta ja demografiselta syrjäyttämiseltä on ennenkuulumaton moraalinen paha. Ilmeisesti tiibetiläisille ja juutalaisille tätä viisautta ei ole muistettu kertoa. En nyt kuitenkaan käytä palstatilaa ihmisrotujen ruotimiseen tai niiden fyysisten ja henkisten eroavaisuuksien läpikäymiseen. Mutta haluan muistuttaa, että nämä yllä mainitut kysymykset piilottelevat kaiken maahanmuuttokritiikin ja kulttuurikonservatismin takana. Ja tämän vuoksi niin moni jo vaistomaisesti hakeutuu kansallismielisten puolueiden piiriin, vaikka ne eivät sitten kuitenkaan tohdi näitä asioita koskaan mainita. Ongelmana eivät ole vain uskonnot, kulttuurierot tai se, ovatko maahantulijat valmiita paiskimaan töitä. Kyse on siitä, että massiivinen siirtolaisuus kolmansista maista ja eurooppalaisten jatkuvasti laskeva syntyvyys johtavat aikaa myöten vääjäämättä tilanteeseen, jossa eurooppalaiset kansat joutuvat vähemmistöön omissa maissaan, kunnes lakkaavat lopulta olemasta. Ja kuten monesti on jo todettu, kansan vaihtaminen tarkoittaa myös kulttuurin ja koko sivilisaation mullistamista.

Counter-Currents Publishingia johtava Greg Johnson kutsuu valkoisten syrjäyttämistä YK:n lakipykälien mukaisesti kansanmurhaksi. Johnson on perustanut North American New Right -ajatushautomon, joka edustaa eräänlaista Euroopan uuden oikeiston jälkikasvua. Hänen kirjansa New Right vs. Old Right on metapolitiikkaan keskittyvä teos, jossa hän arvioi niitä haasteita ja mahdollisuuksia, joita hänen kannattamaansa valkoiseen nationalismiin liittyy. Näitä ovat mm. kysymykset moraalista, demokratiasta, populismista sekä naisten roolista liikkeessä. Ensi töikseen hän kuitenkin määrittelee sen, mitä todellisella oikeistolla tarkoitetaan:

Todellinen oikeisto, niin vanhassa kuin uudessakin muodossaan, perustuu ihmisten välisen tasa- arvon hylkäämiselle faktana ja normina. Todellinen oikeisto uskoo, että ihmiskunta on, ja sen tuleekin olla, epätasa-arvoinen, eli toisin sanoen, erilaistunut. Miehet ovat erilaisia kuin naiset. Aikuiset ovat erilaisia kuin lapset. Viisaat ovat erilaisia kuin hölmöt, älykkäät erilaisia kuin tyhmät, vahvat erilaisia kuin heikot ja kauniit erilaisia kuin rumat. Meitä erottavat rotu, historia, kieli, uskonto, kansakunta, heimo ja kulttuuri. Näillä eroilla on merkitystä, ja koska niillä on merkitystä, kaikkea elämää hallitsevat faktojen ja arvojen todelliset hierarkiat, eivätkä tasa-arvon harhamat.

Vanhalla oikeistolla Johnson tarkoittaa kansallissosialismia, fasismia ja muita kansallispopulistisia liikkeitä, jotka yrittivät palauttaa hierarkkiset yhteiskuntamallit moderniin aikakauteen. Uusi oikeisto eroaa vanhasta siinä, että se hylkää fasismin ja kansallissosialismin suosimat toimintametodit, eli totalitaarisuuden, terrorismin, imperialismin ja kansanmurhan. Mutta sekä uuden että vanhan oikeiston tavoittelemiin päämääriin lukeutuu hierarkkinen ja orgaaninen yhteiskunta, jonka rodullisesti ja kulttuurisesti homogeeninen väestö on oman tulevaisuutensa ohjaksissa.

Yksi suurimmista kysymyksistä tällä suvaitsevaisuuden aikakaudella on valkoisten käännyttäminen roturealismiin. Johnsonin mukaan jokaisen on tärkeää muistella omaa reittiään valkoisen nationalismin pariin, ja ymmärtää, ettei tehtävä ole mahdoton, vaikka se siltä ensisilmäyksellä vaikuttaisikin. Kilpailu valtavirtamedian suoltaman propagandan kanssa on vaikeaa, mutta toisaalta netti murtautuu helposti vanhojen portinvartijoiden ohi. Silti Johnson sanoo, ettei mikään määrä informaatiota auta, jos ihmiset jäävät kaiken tietonsa kanssa yksin. Siksi järjestäytyminen ja samanmielisten kohtaaminen myös netin ulkopuolella on nationalistiselle politiikalle elintärkeää. Yhden miehen kotona murjottavat kapinaliikkeet eivät auta asiaamme.

Kuten Kevin Macdonald, myös Johnson uskoo, että amerikkalaisen yhteiskunnan vaiettu salaisuus on juutalaisten etnosentristen intressien asettaminen kaiken muun edelle. Johnsonin mukaan juutalaiset ovat luoneet Amerikassa itsellensä kiistämättömän hegemonisen aseman ottamalla haltuunsa niin liike-elämän, median kuin viihdeteollisuudenkin. Juutalaisten poliittiset intressit Johnson näkee vihamielisinä Amerikan valkoisia kohtaan. Poliittinen korrektius, feminismi, antirasismi ja universaali tasa-arvoaate käyttävät hyväkseen valkoisten sisäsyntyistä altruismia ja kääntävät sen aseeksi meitä itseämme vastaan. Johnson näkee Israel-lobbyn vaikutuksen ennen kaikkea Yhdysvaltojen surullisen kuuluisassa ulkopolitiikassa, aina ensimmäisestä maailmansodasta Lähi-idän konflikteihin asti.

Johnson ei tietenkään syytä juutalaisia aivan kaikesta, tai väitä kaikkien juutalaisten olevan valkoisia eurooppalaisia vastaan. Hän ei myöskään usko juutalaisten vallankäytön olevan kaikkivoipaa tai aina edes kovin rationaalista. Mutta juutalaisten osuus monikulttuurisuuden ja liberaalien arvojen lobbaajina on hänen mielestään suhteettoman suuri.

Lääke Amerikan valkoisten syöksykierteeseen löytyy Johnsonin mukaan rodullisesta separaatiosta. Suurien väestöjen siirtäminen mantereelta toiselle ei ole koskaan ollut näin helppoa, kuten nykyinenkin pakolaiskriisi osoittaa. Jos ihmisiä voidaan tuoda läntiseen maailmaan, heitä voidaan viedä sieltä myös pois. Tämä tehdään joko rahallisin kannustimin tai yksinkertaisesti pakottamalla kehitysmaista tulleet siirtolaiset ulos Yhdysvalloista luomalla poliittinen ilmapiiri, johon he eivät ole tervetulleita.

Johnsonin visio valkoisten nationalistien omasta valtiosta on suhteellisen simppeli. Hänen ihannevaltiossaan kiistellään edelleen abortista, naisten oikeuksista, ympäristönsuojelusta ja niin edelleen, mutta ilman yhteiskunnan elättämien vähemmistöjen värväämistä vasemmiston tueksi. Ja yksi aihealue, josta ei neuvotella, on valkoisten oikeus elää ja selviytyä omana kansakuntanaan. Greg Johnson haluaa Amerikan, jossa valkoisten intressit ovat yhtä hegemonisessa asemassa kuin juutalaisten intressit ovat nyt.

Juutalaisten yhteiskunnallisen roolin läpikäyminen voi tuntua suomalaisista vieraalta, enkä nosta tätä esille suinkaan siksi, että toivoisin meidän uppoutuvan loputtomaan antisemitistiseen retoriikkaan. Mutta haluan herätellä niitä konservatiiveja, jotka edelleen uskovat juutalaisten vielä joku päivä liittoutuvan heidän kanssaan samaan rintamaan Euroopan islamisaatiota vastaan. Tehkää kylmähermoinen tilannearvio: kuinka monta juutalaista kansalaisjärjestöä tai yhteiskunnallista vaikuttajaa te Euroopassa tiedätte, jotka julkisesti kannattavat politiikkaanne, vastustavat kolmansista maista suuntaavaa siirtolaisuutta ja puolustavat perinteistä eurooppalaista kulttuuria? Entä kuinka moni vaikutusvaltainen juutalainen suosii juuri teidän kritisoimaanne maahanmuuttopolitiikkaa tai jopa aivan avoimesti iloitsee eurooppalaisten demografisesta syrjäyttämisestä?

Joidenkin perussuomalaisten kansanedustajien harrastama surkuttelu Israelin ja Euroopan juutalaisten kohtalosta muslimien kourissa vaikuttaa tähän kontrastiin nähden säälittävältä ja kovin yksisuuntaiselta empatian osoitukselta. Liehittelyn perimmäinen syy taitaa olla yritys hälventää puolueeseen aiheetta iskettyä natsileimaa. Samasta syystä he ilmeisesti mielellään ulvovat ”vasemmiston antisemitismistä”, kun nämä tukevat palestiinalaisia Israelin miehitystä vastaan. Tulokset ovat jääneet laihoiksi. Ja kuten Johnson huomauttaa oman maansa konservatiiveille, Israel on ydinasevaltio ja sellaisena varmasti kykenevä pitämään itsestään huolta. Heitä ei uhkaa toinen holokausti, ei nyt eikä tulevaisuudessa.

Kirjassaan Johnson tunnustautuu myös etnonationalistiksi. Jos eri rotujen asuttaminen väen vängällä samalle alueelle johtaa vihanpitoon ja yhteenottoihin, sama logiikka pätee hänen mukaansa myös Euroopan kansoihin, joiden etniset ja kulttuuriset ominaispiirteet ovat hyvin pitkälle kehittyneitä. Täten itsehallinnolliset kansallisvaltiot, jotka kunnioittavat toistensa rajoja, ovat paras mahdollinen takuu rauhan turvaamiseksi Euroopassa. Huomioitakoon, että tältä pohjalta Johnson kannattaa myös juutalaisten omaa kansallisvaltiota.

Mielipiteillään eurooppalaisesta etnonationalismista Johnson eroaa joistain toisista tunnetuista hahmoista valkoisen nationalismin piirissä. Radixjournal.com -sivustoa pyörittävä Richard Spencer on hahmotellut mallia, jossa Eurooppa turvaisi pan-nationalistiseen ajatteluun. Spencerin mukaan eurooppalaisten kansojen tulisi löytää uusi kollektiivinen identiteetti vanhojen kansallisvaltioiden rinnalle. Spencer pelkää, että tiukkarajainen etnonationalismi saattaa johtaa niin kutsuttuun ”pikkumaiseen nationalismiin”, jossa vanhojen sotien ja kaunojen jahkaaminen synnyttää uusia konflikteja – tai vähintäänkin estää yhteisen, valkoisen identiteetin heräämisen Euroopan kansojen keskuudessa. Tarvitaankin uutta eurooppalaista imperiumia. Tästä kahtiajaosta herää väkisinkin kysymys, täytyykö näiden vaihtoehtojen välttämättä sulkea toisiaan pois.

–

Sananen kansallissosialismista

–

Puhe vaihtoehtoisten poliittisten liikkeiden perustamisesta saattaa joistain vaikuttaa tarpeettomalta. Johan meillä on kourallinen kansallissosialistisia ja uusfasistisia järjestöjä, jotka takuuvarmasti ovat ainakin radikaalimpia kuin perussuomalaiset. Tämä on täysin validi huomio, ja haluankin ottaa hetkisen selittääkseni, miksi nämä liikkeet eivät ole se malli, jota haen.

Myös Greg Johnson ottaa kantaa kansallissosialismiin, tai tarkemmin, Hitleriin. Johnsonin lähestymistapa natsiaatteeseen on moraalisesti neutraali. Hän myöntää natsien olleen militantti ja totalitäärinen järjestö, joka ei kaihtanut väkivaltaan turvautumista, mutta hän väittää heidän toimintansa olleen täysin oikeutettua. Miksi? Koska Saksan yhteiskunnallisesta kaaoksesta nousseet kansallissosialistit kamppailivat militantteja, totalitäärisiä ja kansanmurhaan pyrkiviä kommunisteja vastaan. Tämän vuoksi Johnsonilta ei heru ymmärrystä niille Amerikan nationalisteille, jotka kuvittelevat, että ilman Hitleriä valkoiset yhteiskunnat eläisivät vielä loistokauttaan, eikä poliittisen korrektiuden hegemoniaa olisi koskaan päässyt syntymään. Heidän jossittelunsa on hänen mielestään älyllisesti epärehellistä:

Vaikka Hitleriä ei olisi koskaan valittu Saksan valtakunnankansleriksi, vaikka toista maailmansotaa ei olisi koskaan tapahtunut, juutalaiset olisivat silti lobanneet avoimien rajojen puolesta; he olisivat silti puoltaneet monikultturismia, feminismiä, ja yleistä kulttuurista dekadenssia; he olisivat silti kannatteet pseudotieteellistä rotujen kiistämistä, rodullista tasa-arvoa ja integraatiota; he olisivat silti korruptoineet meidän poliittisen järjestelmämme tavoitellakseen juutalaisia intressejä amerikkalaisten intressien kustannuksella. Miten tiedän tämän kaiken? Koska he tekivät sitä jo kauan ennen kuin Hitler tuli valtaan…

Ehkä kaikista vallankumouksellisin tapa suhtautua Adolf Hitleriin on jättää huomiotta heidät, jotka joko vihaavat tai rakastavat häntä sokeasti, ja sen sijaan suhtautua häneen rationaalisesti ja objektiivisesti, kuten kehen tahansa muuhun historialliseen henkilöön.

Johnsonin lähestymistapa historialliseen revisionismiin on samankaltainen. Hänen mukaansa niin kutsutun holokaustirevisionismin tulisi olla yksi historiantutkimuksen haara muiden joukossa. Holokaustin asettaminen erikoissuojeltuun asemaan ja revisionistien sulkeminen vankilaan on järjetöntä. Samaan aikaan Johnson kuitenkin muistuttaa, ettei holokaustirevisionismi ole välttämättä hyödyllistä valkoisen nationalismin kannalta. Sillä vaikka David Irving, David Cole, Ernst Zündel ja muut pystyisivät aukottomasti osoittamaan, ettei juutalaisia murhattu miljoonittain kaasukammioissa, olisi juutalaisilla yhä runsaasti legitiimejä syitä vihata natseja. Tosiasia nimittäin on, että motiiveista riippumatta juutalaisia vainottiin, suljettiin leireille ja tapettiin Natsi-Saksan toimesta.

Kaiken kaikkiaan Johnsonin asenne kansallissosialismia ja Hitleriä kohtaan vaikuttaa olevan se, että valkoisten nationalistien tulisi jättää nuo tapahtumat taaksensa ja siirtyä eteenpäin. Uuden oikeiston taiteilijanero Jonathan Bowden huomautti aikoinaan vasemmiston tehneen saman stalinismiin suhteen, ja vaikka historialliset seikat ovat heidän kannaltaan olleet muutenkin suotuisammat, täytyy meidän myöntää strategian toimineen heidän edukseen.

Oma suhtautumineni seuraa edellä mainittua esimerkkiä. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään syytä tai halua demonisoida uuskansallissosialistisia liikkeitä. Ymmärrän täydellisesti, miksi he ovat päätyneet valintaansa, mutta pidän tuota valintaa virheellisenä. Kansallissosialismin mainostaminen ratkaisuna Euroopan ongelmiin sitoo kyseiset järjestöt niin pieneen marginaaliin, ettei heillä tule koskaan olemaan mahdollisuutta laajamittaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Johnson on oikeassa: oli totuus holokaustista tai toisesta maailmansodasta mikä hyvänsä, on se tässä vaiheessa lähes täysin irrelevanttia. Vaikka revisionistit olisivat oikeassa, on vuosikymmenten saatossa syötetty ja nielty liian paljon sotapropagandaa, jotta suurinta osaa ihmisistä voitaisiin ikinä vakuuttaa uskomaan toisin. Sitä paitsi, tällaisten anakronististen aatteiden raahaaminen historiansivuilta tähän päivään tuo vääjäämättä mukanaan myös alkuperäisiin liikkeisiin liitetyt vihanpidot.

Kansallissosialismi, fasismi ja kommunismi ovat viime vuosisadan alkupuoliskon ilmiöitä, ja ne kaikki aiheuttavat yhä syviä ja katkeria jakolinjoja eurooppalaisten välille. Miksi kahlitsisimme itsemme niihin, kun voimme löytää uusia ja parempia keinoja vastaamaan tämän vuosisadan haasteisiin?

Joku saattaisi osoittaa Muutos 2011:een vaihtoehtona perussuomalaisille. Mutta tällä hetkellä Muutospuolue on kovin pieni ja hajanainen, ja rehellisesti sanottuna, he eivät vaikuta olevan lainkaan turvassa niiltä samoilta kirouksilta, jotka vaivaavat perussuomalaisia.

–

Mitä tehdä?

–

Lopuksi haluan palata vielä siihen, mitä Johnson sanoi uusien tulokkaiden käännyttämisestä. Omien kokemusten toisintaminen ja muisteleminen todella on tärkeä osa tätä prosessia. Joukoissamme varmasti on ihmisiä, jotka ovat olleet konservatiiveja tai oikeistolaisen filosofian kannattajia alusta asti. Mutta uskallan olettaa, että useat meistä, varsinkin millenniaalit, ovat löytäneet nykyisen politiikkansa erinäisten mutkien kautta. Meidät on kasvatettu liberaaliin yhteiskuntaan, jonka vaikutuksilta on ollut vaikea paeta.

Itse olin varhaisina teinivuosinani lähempänä nykyistä aatemaailmaani, mutta parinkympin korvilla annoin huomaamattani periksi vertaispaineelle ja kulutin monta vuotta toistellen automaationa liberaaleja vähämielisyyksiä rasisminvastaisuudesta ja tasa-arvosta. En osaa sanoa, kuinka tosissani koskaan uskoin niihin egalitaristisiin mielipiteisiin, joille kohteliaasti nyökytin päätäni. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, johon uppoutuminen oli yksi merkittävimpiä syitä sille, miksi usein salaa tunsin epämukavuutta liberaalia maailmankuvaa kohtaan. Se mitä maailmanhistorian opiskelu tästä elämästä opetti, ja mitä televisiodokumentit ja media halusivat minun uskovan, ei tuntunut käyvän yksiin. Vasemmiston tekopyhyys ja valehtelu mm. sananvapauskysymyksissä teki minusta jossain vaiheessa konservatiivin. Maailmankuvani muuttui lopullisesti, kun vietin muutaman vuoden maahanmuuttajien, päihderiippuvaisten ja rikollisten asuttamassa taloyhtiössä. Todellisuutta ei voinut enää sivuuttaa. Sen jälkeen kyse oli enää oikeiden ideologisten kehysten löytämisestä, jotka uusi oikeisto monine sivujuonteineen sitten viimein tarjosi.

Joten kun omalta laidaltamme usein väitetään, ettei indoktrinoituja voida pelastaa, joudun olemaan varauksella eri mieltä. Meillä on etulyöntiasema jo siksi, että kansallismielinen politiikka on Euroopassa oikeasti suosittua. Lisäksi kasvavat siirtolaismäärät pakottavat yhä suuremman osan pensaissa piilottelevista kohtaamaan maahanmuuton seuraukset. Tietenkin on synti ja häpeä, että silmien avautumisesta joudutaan maksamaan näin kova hinta, mutta mitä ilmeisimmin se on valkoisten kohdalla tarpeellista. Epäilemättä huomattava osa kansojemme pahimmista masokisteista eivät välitä meidän selviytymisestämme pätkääkään, se myönnettäköön. Mutta useimmat liberaalit ovat omien kokemusteni mukaan varsin kunnollisia ihmisiä, jotka ovat vain epäonnekseen omaksuneet itsetuhoiset mielipiteensä, koska uskovat tekevänsä silloin oikein. Meidän tehtävänämme on osoittaa heidän virheensä vakavuus. Loputtomiin väittelyihin osallistuminen on väsyttävää ja internetin palstoilla vieläpä pääosin turhaa, mutta jos saatte mahdollisuuden käydä näitä keskusteluja kasvotusten, siihen kannattaa tarttua. Minulle on antanut paljon toivoa huomata, kuinka rauhallinen ja faktapohjainen argumentointi on saanut oman lähipiirini uppiniskaisimmatkin vasemmistolaiset kyseenalaistamaan opinkappaleitaan.

Muutos ei ole ainoastaan mahdollista, vaan se tapahtuu koko ajan ympärillämme. Enemmän ja enemmän ihmisiä liittyy monikultturismia vastustavaan rintamaan. Populistipuolueet nousevat kaikkialla Euroopassa, jopa toivottomaksi julistetussa Ruotsissa. Viimeistään nettikommentointia ja -aktiiveja seuraamalla huomaa, että ihmiset ovat saamassa tarpeekseen. Mediaan ei enää luoteta ja Euroopan tiukkoja sananvapauslakeja koetellaan entistä herkemmin.

Poliittisen korrektiuden yksi mielipuolisimmista, joskin samalla meitä parhaiten palvelevista, piirteistä on sen alati kiihtyvä luonne, joka ei säästä saarnoilta ketään ja aiheuttaa kitkaa liberaalienkin keskuuteen. Antirasistiset fanaatikot ovat viime vuosina ottaneet asiakseen ärsyyntyä niin kutsutusta hipsterirasismista. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, kun päällisin puolin oikeaoppineen liberaalit ja suvaitsevaiset ihmiset käyttävät rasistisia herjoja ja kertovat ennakkoluuloisia vitsejä ironisesti, väitettynä tarkoituksenaan yrittää neutralisoida näiden sanojen merkitykset. Itse laittaisin kyseisen ilmiön samaan kategoriaan ”En ole rasisti, mutta…” -lausahdusten kanssa. Väitän, että hipsterirasismi on puoliksi tiedostamaton ja hieman infantiili tapa yrittää vapautua poliittisen korrektiuden ja sen mukana kannetun ikuisen syyllisyyden taakasta.

Väitän näin, koska olen vuosia sitten itse käynyt hieman samantapaisen kehityskulun läpi ennen kuin hylkäsin liberaalit arvomaailmat lähes kokonaan. Kielletyissä aatesuuntauksissa on aina oma viehätyksensä, minkä vuoksi hipsteritkin hakevat jännitystä elämäänsä toistamalla vitsien varjolla tuhmia sanoja, jotka ovat vähemmistöjen intressien sanelemassa kulttuurissa heiltä muuten kiellettyjä.

Ja antirasistien arvio on totta kai oikea. Nämä ihmiset hakevat tekosyitä käyttäytyäkseen rasistisesti tavalla, josta ei koidu vakavia seuraamuksia. He lipsauttelevat tarkoituksella sammakoita, koska jatkuvasti kasvava sääntöviidakko kielletyistä sanavalinnoista käy aikaa myöten ahdistavaksi. He voivat uskotella itsellensä, että ovat osa ennakkoluulottomien kastia, mutta joka kerta kun he käyttävät neekeri-sanaa tai kertovat rasistisen vitsin afrikkalaisten seurassa, he tuntevat sisimmässään pientä jännittynyttä mielihyvää, joka syntyy silloin, kun tietää tekevänsä jotain kapinallista. Tuo mielihyvä on identiteettipolitiikan ensimmäinen kipinä, joka meidän täytyy sytyttää räjähdykseksi kaikissa heissä, jotka tällä hetkellä tanssahtelevat ajatusrikollisuuden rajoilla, mutta epäröivät astua sen yli.

–

Mutta miten?

–

Usein harmitellaan, kuinka taipuvaisia nationalistit ja traditionalistit ovat pessimismiin ja masennukseen. Poliittisen korrektiuden ja vinksahtaneen maailman kanssa painiminen on uuvuttavaa ja usein tuntuu, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta me unohdamme, että poliittinen kamppailu ei koske vain parlamentarismin areenaa, vaan se ulottuu koko kulttuuriin. Olen todella vaikuttunut siitä, millaista luovaa voimaa uuden oikeiston ulkomaisissa piireissä on viime aikoina noussut esiin. Tämä on konkretisoitunut paitsi nettisivuina ja kommentaattoreina, myös uusina podcasteina ja viestiämme vahvistavina propagandavideoina ja lauluparodioina. Eikä sovi unohtaa valkoisten nationalistien keksimää, ja henkisesti alistettuja republikaaneja pilkkaavaa, cuckservative-termiä, joka nousi valtavirtaan asti. Huumori on odotettu ja tarpeellinen lisä, koska se saa tilastoihin perehtymättömätkin kyseenalaistamaan poliittista korrektiutta heidän omien kokemustensa pohjalta. Lisäksi se sytyttää juuri sen kaipaamamme identitaarisen kipinän ja lievittää ympyröitämme vaivaavaa alakuloisuutta.

Me suomalaiset ajatusrikolliset voisimme ottaa mallia ulkomaisista tovereistamme. Valtavirran narratiivi on vastustajiemme otteessa. Hyvä on. Me kaikki tiedämme tämän, joten älkäämme tuhlatko aikaa asian märehtimiseen, vaan luokaamme oma narratiivimme. Globaali viestintä ei ole koskaan ollut näin helppoa, ja Internet on ehdottomasti meidän tehokkain työkalumme. Jokainen moderoitu keskustelupalsta tai suljettu kommenttiosio on itse asiassa verhottu voitto meille. Kun Helsingin Sanomien Nyt-liite ja MTV3 sulkevat kommentoinnin maahanmuuttoon liittyvistä uutisista, me tiedämme, ettei se johdu liian liberaalien mielipiteiden esittämisestä. Hesarin vaatima parempi keskustelukulttuuri on jälleen yksi vihapuheen tapainen merkillinen käsite, jota he eivät osaa tai suostu ikinä tarkasti määrittelemään.

Mutta mitä sanomalehtien kolumneissa kieltään naksuttelevat toimittajat eivät ymmärrä, on se, että me emme tarvitse Helsingin Sanomia tai Mainostelevisiota. Meillä on jo maailman suurin media käytettävissämme. Kulttuurihegemonia saavutetaan luomalla kulttuuria ja olemalla kaikkialla yhtä aikaa. Internetmeemit on helppo nähdä hiukan lapsellisina viestintäkeinoina, vaikka ne tosiasiassa ovat tehokkaita aseita kulttuurisodassa, jossa me olemme vieläpä saavuttamassa väkeviä asemavoittoja.

Joten jos sinulla on luovuuden lahjoja kirjoittamisen, musiikin, kuvataiteen tai vaikka huumorin saralla, ehdotan, että käytät niitä siinä määrin kuin se on resurssiesi puitteissa mahdollista. Jos et voi olla Henry Purcell tai Edward Elgar, voit aina olla Johnny Rotten. Aktivismissamme on runsaasti tilaa niin korkeakulttuurisille teemoille kuin nettihuumorillekin. Tärkeintä on, että me olemme fiksumpia, lahjakkaampia ja rehellisempiä kuin valtavirrassa näivettyvät liberaalit. Muistuttaisin lisäksi, ettei tehokkaan mielipidevaikuttamisen tarvitse olla aina suoraviivaista päähän takomista. Beatles teki ensisijaisesti hyvää musiikkia, mutta bändiin lähtemättömästi liitetty hippiaate seurasi siinä sivussa, kaftaaninhelmoissa mukana roikkuen.

Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotain. Oli se sitten vain pelkkää viestin levittämistä sosiaalisessa mediassa.

Ja koska valtavirtamedia on yksituumaisesti meitä vastaan, kehotan jokaista lukijaa luopumaan televisiostaan ja katkaisemaan sanomalehtitilauksensa. Miksi antaa poliittisille vastustajilleen rahaa, jos siltä voi välttyä? Yleisradiolle me kaikki joudumme nykyään valitettavasti maksamaan, mutta nyt kun meillä on ”konservatiivihallitus” ja kiivas säästövimma, voimme tuskin löytää otollisempaa hetkeä härnätä päättäjiämme luopumaan Ylen rahoittamisesta verovaroin ja siirtymään takaisin helposti kierrettäviin tv-lupamaksuihin.

Ja vaikka toivonkin, että suomalainen vaihtoehtomedia sisältäisi enemmän Sarastusta kuin MV-lehteä tai Magneettimediaa, olen vakuuttunut, että paljon puhuttu mediamurros käy tällä hetkellä läpi kasvukipuja, jotka johtavat lopulta vakavasti otettaviin kilpailijoihin nykyiselle valtavirtamedialle. Kansallismielisiä ja maahanmuuttovastaisia blogeja on jo nyt enemmän kuin jaksan laskea, ja useat niistä sisältävät terävää ja hyvin artikuloitua yhteiskuntakritiikkiä.

Kehottaisin poliittisesta aktivismista kiinnostuneita myös lukaisemaan Johnsonin kirjan New Right vs. Old Right. Se ei ole kiiluvasilmäinen kiihotuspuhe tai kuivakka akateeminen tutkielma, vaan selkokielinen kokoelma esseitä, joiden tarkoituksena on toimia päänavauksena valkoiselle nationalismille ja luoda ideologinen kivijalka, jonka päälle konkreettisia poliittisia liikkeitä voidaan joku päivä alkaa rakentamaan. Kirja on tietenkin tehty Amerikan tilannetta silmällä pitäen, ja vaikka et olisikaan kaikesta samaa mieltä, on sen sivuilta silti löydettävissä monia ohjeita ja asioita, jotka kannattaa ottaa huomioon poliittista toimintaa aloitettaessa.

Johnsonin teos saa miettimään näkökulmia, jotka ovat meidänkin kansallismielisissä liikkeissämme jääneet häpeällisen vähälle huomiolle. Jos ja kun poliittinen valta tulee joskus harteillemme lankeamaan, niin miltä meidän Suomemme, meidän Eurooppamme, silloin näyttää? Siinä täytyy olla kyse enemmästä kuin vain pelkästä valkoisesta populaatiosta. Monikultturismi – tai tarkemmin määriteltynä, monirotuisuus – on niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin historiassa suhteellisen uusi käsite. Yhteiskuntamme olivat pääosin valkoisia koko viime vuosisadan, mutta silti olemme päätyneet nykyiseen ahdinkoomme. Etnisesti ja rodullisesti homogeeninen väestö on vain ensiaskel kulttuuria ja toimivaa yhteiskuntaa luodessa, ei sen päämäärä. Meidän täytyy kysyä itseltämme: Mitä tarkoittaa olla valkoinen? Mitä tarkoittaa olla suomalainen ja eurooppalainen? Mistä meidän historiassamme, kulttuurissamme ja traditioissamme on lopulta kyse? Entä miten voimme valjastaa niiden oleellisimmat elementit tulevaisuutta varten?

Yksikään juuri esittämistäni kysymyksistä ei ole uusi tai originelli. Mutta meidän täytyy löytää niihin vastaukset, mikäli aiomme vakuuttaa moraalisesti valveutuneet eurooppalaiset heidän omien intressiensä puolustamisen kunniakkuudesta. Eikä kukaan nouse vastarintaan, jos he eivät ymmärrä olevansa vaarassa.

Ja kun puhutaan poliittisista liikkeistä, me varmasti pystymme luomaan jotain älykkäämpää, rohkeampaa ja radikaalimpaa kuin Soinin Perussuomalaiset.

–

–