SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Awakening: etnokonferenssin anatomia

 

JARNO ALANDER

Awakening-konferenssin nostattama pöly alkaa pikkuhiljaa laskeutua. Muutamat siihen liittyvät tai sen aloittamat tapahtumaketjut jatkuvat edelleen, mutta niihen voidaan aina palata jos tarvetta ilmenee. Nyt lienee paikallaan tehdä yhteenveto Suomen ensimmäisestä kansainvälisestä etnonationalistikonferenssista.

Allekirjoittanut kuuluu tapahtuman järjestäjätiimiin, mutta esittämäni näkemykset ovat omiani, eivät siis mitenkään Awakening-organisaation virallista viestintää.

Mikä Awakening oikeastaan oli? Ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa on viime vuosina järjestetty useita vastaavanlaisia tilaisuuksia. Eräs niistä järjestettiin lokakuussa 2017 Rotterdamissa alankomaisen Erkenbrand-järjestön toimesta. Osallistujina olivat tuolloin Monokulttuuri FM:n Tuukka Kuru, Tiina Wiik ja Junes Lokka.

Konferenssissa olivat puhujina mm. Jared Taylor, Millennial Woes ja Marcus ”Golden One” Follin, joihin suomalaiset pääsivät tutustumaan henkilökohtaisesti, ja jotka lupasivat tulla paikalle jos vastaavanlainen tapahtuma järjestetään Suomessa.

(Kun Helsingin Awakeningista saatiin aikanaan ilmoitus ulos, yllämainituista puhujista viimeinen kuulemma herätti runsaasti kotkotusta Twitterissä päivystävien suvaitsevaisten naisihmisten keskuudessa, ja pettymys oli syvä kun hän joutui perumaan.)

Syitä konferenssin järjestämiseen ei liene tarpeen erityisen pitkälti esitellä. Jos etsitään jotain yhdistävää tekijää siiinä kirjavassa seurakunnassa, jonka sekä Awakeningin että muiden vastaavien tapahtumien järjestäjät muodostavat, se lienee sen ilmiselvän asian hyväksyminen ja sisäistäminen, että eurooppalainen sivilisaatio ja sen muodostavat paikalliset kulttuurit voivat säilyä vain, jos myös nämä kulttuurit luoneet kansat säilyvät. Tämä on asia, jonka kaikki oikeasti tietävät, mutta jonka kohdalla eräät ovat katsoneet tarpeelliseksi teeskennellä ymmärtämätöntä, ja mikä pahempaa, vaatia myös muita tekemään niin.

Vielä oudompaa on, että tämä vaatimus koskee vain eurooppalaisperäisiä, eli ”valkoisia” väestöjä. Esimerkiksi jokin Twitterissä ja Facebookissa päivystävä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi saattaa jakaa artikkelin, jossa saamelaisaktivisti puhuu ”verenperinnöstä” ja sitten minuuttia myöhemmin kolumnin, jossa pauhataan miten suomalainen on kuka tahansa Suomessa yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa pidempään oleskellut ihminen, joka osaa minimaalisen uskottavasti vakuuttaa kannattavansa tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja sosiaalidemokratiaa.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta jos Awakeningin tavoite haluttaisiin tiivistää muutamaan lauseeseen, se olisi herättää suomalainen yleisö näkemään, ettei tämän kaltainen todellisuudelle vieras teeskentely ole vain typerää – se myös tarpeeksi pitkälle mennessään muodostaa uhan koko kansakunnan säilymiselle.

Awakeningin käytännön järjestelyihin liittyi aikamoinen ongelmavyyhti. Kukaan meistä ei ole tapahtumatuottamisen, markkinoinnin tai vastaavan asiantuntija, eikä meillä ole julkista rahaa käytössämme. Kun yhtälöön lisätään tarve pitää kaikki tiiviisti salaisena mutta samalla saada paikalle mahdollisimman runsaasti yleisöä, projekti oli kauniisti sanottuna haasteellinen.

Varhaisen huumoripläjäyksen konferenssin järjestelyjen lomassa tarjosi some-öyhöttäjä Susanna Kaukinen. Aluksi hän vaikutti innostuneelta tapahtumasta, mutta sitten jostakin muille kuin itselleen tuntemattomasta syystä ryhtyi ankarasti mustamaalaamaan järjestätiimiä. Hän mm. ryhtyi pommittamaan Jared Tayloria linkeillä omiin youtube-videoihinsa, joissa hän painosti Tayloria perumaan osallistumisensa. Kaikissa mahdollisissa liemissä vuosien mittaan uitettu Taylorkin alkoi hieman kyllästyä Kaukisen vouhottamiseen, ja kyseli Tuukka Kurulta, missä mennään. Saatuaan kuulla, että Kaukisen voi jättää rauhallisin mielin huomiotta, Taylor vastasi, ”hän ei minusta vaikuttanutkaan aivan täysipäiseltä kaverilta”. Tarina ei kerro, vastasiko Kuru Taylorille, että itse asiassa Kaukinen on nainen.

Lähes yhtä lujaa keulittiin Hommafoorumin puolella, jossa monien keskustelijoiden argumenttien taso ja kielenkäyttö ei juuri eronnut Punk in Finland –foorumin jäsenten vastaavista. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että tapahtumaan myönteisesti suhtautuvat hommalaiset pitivät tyypillisesti pienempää ääntä foorumilla, ja lopulta paikalle saapui useita Homman vakiokeskustelijoita.

Kaikki palaset saatiin kuitenkin lopulta loksahtamaan kohdalleen. Silti jo siinä vaiheessa kun Tiina Wiik tarttui mikrofoniin ravintola Kaisaniemessä 8.4. noin kello 16.15 ja julisti tapahtuman alkaneeksi, järjestäjätiimille oli selvää, että ensi kerralla tehdään yhtä ja toista toisin.

En tässä yhteydessä ryhty kommentoimaan jokaista puheenvuoroa järjestelmällisesti, sillä ne voi jokainen katsoa täältä ja Sarastus myös julkaisee kevään mittaan ne kaikki suomennettuina.

Fanikerho

Varisverkostot, rasmukset ja muut globaalin suurpääoman palkattomat lakeijat olivat käyneet aikamoisilla kierroksilla jo pitkään ennen H-hetkeä. Tapahtumapäivän lähestyessä Varisverkoston viestinnästä alkoi paistaa läpi pakahduttava turhautuminen siihen, ettei tapahtumapaikkaa oltu saatu selville. Oli kuitenkin selvää, että viimeistään livestreamin pyörähdettyä käyntiin tapahtumapaikka selviäisi kaikille. Antifan tukahdutettu raivo yhdistettynä tapahtumapaikan vääjäämättömään paljastumiseen oli tiettyä huolta aiheuttanut yhtälö. Onneksemme tapahtumaa oli turvaamassa erittäin ammattitaitoinen ja tehtäviensä tasalla ollut turvallisuustiimi.

Tiukoista turvatoimista huolimatta ”antifasisteilta” nähtiin eräs, potentiaalisesti katastrofaalinen, suoritus tapahtuman aikana. Erään tapahtumapaikan lähelle pysäköidyn auton bensiinitankin puoleisen takarenkaan päälle oli nimittäin asetettu jonkinlaista palavaa puuainesta — tavalla joka tuo mieleen Bar Rock Bearin omistajan Veikko Bakkerin kotiin viime joulukuussa tehdyn terrori-iskun.

Auto oli pysäköity jalkakäytävän viereen eikä se ollut ravintolan välittömässä läheisyydessä. Jos bensatankki olisi räjähtänyt (kuten tavoitteena ilmeisesti oli) henkilövahingoilta ei ehkä oltaisi säästytty. Lisäksi ne olisivat hyvin suurella todennäköisyydellä kohdistuneet koko tapahtumasta tietämättömiin ohikulkijoihin (lenkkeilijöitä, turisteja, sunnuntaikävelyllä olevia perheitä), eivätkä suinkaan muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsevan rakennuksen sisällä oleviin konferenssivieraisiin.

Tässä kohtaa kannattaa pysähtyä hetkeksi ja pohtia millaisen piittaamattomuuden ja typeryyden kanssa olemme tekemisissä. Jos Kaisaniemen pyromaani oli sama kuin viime joulukuussa iskenyt, kysymyksessä vaikuttaa olevan yksilö joka on menettänyt kyvyn hallita pakottavaa tuho- ja polttamisvimmaansa, mutta joka yrittää pitää mieltään kasassa uskottelemalla itselleen taistelevansa ”fasismia” ja ”rasismia” vastaan.

Asian tutkinta on tätä kirjoitettaessa kesken. Vaikka pidänkin kunnia-asiana sitä, että me kansallismieliset emme valita emmekä uhriudu, tässä tapauksessa on pakko toivoa, että poliisissa osataan huomioida tämänkaltaiset iskut muutenkin kuin vain puhtaan operaatiivisella, suorittavalla tasolla. On nimittäin selvää, että väkivaltainen äärivasemmisto on menettämässä viimeisetkin kunnioituksen rippeensä muiden ihmisten henkeä ja omaisuutta kohtaan.

Huomattavasti sympaattisempi tapaus oli tapahtumapaikan ulkopuolella yksin kylmässä kevätillassa kylttinsä kanssa sinnikkäästi päivystänyt mielenosoittaja – ilmeisesti saksalainen vaihto-opiskelija. Hänellä ainakin oli uskallusta tuoda näkemyksensä julki laillisin keinoin.

En kuitenkaan pitäisi hänenkään tempaustaan erityisen onnistuneena, koska ensinnäkin todelliset kanssaihmisten elämää sekä mielipiteen- ja kokoontumisvapautta uhkaavat tahot olivat tuona päivänä muualla. Eivät tosin kaukana, mutteivät kuitenkaan ravintola Kaisaniemen seinien sisällä. Awakening-vieraat kävivät moikkaamassa miestä, pyytämässä haastattelua (ei annettu), tarjoamassa kahvia (ei kelvannut) ja ottamassa parit selfiet. Kukaan konferenssivieras ei yrittänyt ajaa tyyppiä pois, häneen ei käyty käsiksi eikä kukaan yrittänyt sytyttää hänen polkupyöränsä rengasta tuleen.

Toisekseen, vaikka hänen kylttinsä sinänsä olikin kieliopillisesti korrektia kieltä, sen lopullinen sanoma jäi kryptiseksi. Mitä hän oikeastaan yritti sillä sanoa? Se jäi konferenssiyleisölle mysteeriksi.

Onnistunut ilta

Epäilemättä en ole ainoa, jolle illan kohokohtiin kuului mahdollisuus tervehtiä puhujia henkilökohtaisesti ja vaihtaa muutama sana heidän kanssaan. Jared Taylor osoittautui juuri sellaiseksi kuin muiden raportit ovat antaneet ymmärtää: kohtelias ja hienostunut herrasmies, mutta samalla niin lämmin, avoin ja ystävällinen persoona, että kaikenlainen kankeus ja fanipojan ujous suli hetkessä.

Julkisuutta välttelevä Greg Johnson oli toinen puhuja, jonka tapaamista pidin suurena kunniana. Sama pätee myös aktivismistaan suuren henkilökohtaisen hinnan maksaneeseen Millennial Woesiin, joka elää tätä nykyä maanpaossa, uskaltamatta palata kotimaahansa Skotlantiin. Nämä siis puhtaan henkilökohtaisina anekdootteina – olen luonnollisesti kiitollinen kaikille muillekin puhujille.

Konferenssin jälkeisenä päivänä järjestettiin vielä toinen, pienimuotoinen ja täysin epämuodollinen kokoontuminen, jossa ulkomaiset vieraat tutustutettiin myyttiseen ja hurjien legendojen ympäröimään paikkaan: suomalaiseen saunaan. Kesti jonkin aikaa saada heidät uskomaan, että kehotus lyödä itseään vihdalla ei ollut yritys jekuttaa hölmöjä ulkomaalaisia, vaan aivan oikeaoppiminen osa saunomisrituaalia.

Lisäksi illan mittaan eräs aktiivi kuittasi itselleen Massiiviset Skenepisteet® viemällä Jared Taylorin paikalliseen K-marketiin tutustumaan suomalaisiin elintarvikkeisiin ja ihmettelemään erilaisten maitojen, ruokakermojen ja sillien kuulemma häkellyttävän laajaa valikoimaa.

Saunaillan päätteksi järjestäjätiimi saattoi siis hajaantua kukin taholleen, tyytyväisenä hyvin tehtyyn työhön. Ikävä kyllä tyytyväisyys osoittautui ennenaikaiseksi.

Kaljatölkkituristi

Muutamia päiviä ennen konferenssia Jani Parkkari –niminen Yleisradion toimittaja lähestyi konferenssin järjestäjiä päällisin puolin hyvässä hengessä ja kyseli pääsyä tapahtumaan. Saatuaan tietää, että sisään ei oteta valtavirtamedian edustajia hän vaikutti tyytyvän kohtaloonsa, edelleen hyvässä hengessä. Toisin kuitenkin kävi.

Noin viikkoa konferenssin jälkeen Ylen verkkosivuille ilmaantui Parkkarin kirjoittama juttu, jossa hän kertoi päässeensä kuin päässeensäkin sisään ja …. no, muuta hän ei oikeastaan kertonutkaan.

Tarina siitä, miten Parkkari pääsi sisään ei vastaa todellisuutta, mutta sillä tuskin on enää tässä vaiheessa merkitystä. Artikkelin muu sisältö puolestaan koostuu Parkkarin tyhjänpäiväisistä raporteista omista tuntemuksistaan, sekä tietenkin tämäntapaisissa jutuissa näköjään pakollisten kliseiden läpijuoksemisesta.

Parkkarin runsas hikoilu, pälyilevä katse ja säpsähtelevät liikkeet pantiin merkille konferenssin aikana, mutta syyksi arveltiin ankaraa krapulaa. On paikallaan kuitenkin huomauttaa eräästä seikasta: Parkkari kertoo kuulleensa ”korvaan särähtäviä” puheita ”sompuista ja ählämeistä” pöytäkeskustelujen aikana. Sen hän jättää kuitenkin mainitsematta, että nämä kovin paheksuttavat puheet olivat peräisin häneltä itseltään.

Parkkari nimittäin esitti punavihreistä fantasioista tuttua hahmoa: isolle kirkolle rilluttelureissulle tullutta hidasälyistä peräkammarinpoikaa, jonka päähän ei mahdu muuta kuin pakkomielteinen viha erivärisiä ihmisiä kohtaan. Hän esimerkiksi kuvaili hänet paikalle tuonutta taksikuskia termeillä, jotka Ylen tiloissa Pasilassa lausuttuina pistäisivät välittömästi pisteen hänen toimittajanuralleen.

Parkkarin yritykset saada muut konferenssivieraat innostumaan neekeriöyhötyksestään saivat melko laihasti vastakaikua. Eräs osallistuja kertoi myöhemmin seuranneensa Parkkarin performanssia ja olleensa pettynyt joutuessaan toteamaan, että tuollaisia ihmisiä on sittenkin ihan oikeasti olemassa. Totesi kuitenkin, että hyvä jos vain yksi kahdestasadasta vieraasta on pelle.

Jani Parkkari

Jos ajattelemme Parkkaria undercover-reportterina, hänen käytöksensä konferenssin aikana vaikuttaa käsittämättömältä. Miksi kiinnittää huomiota itseensä? Miksi käyttäytyä tavalla, jota muut vieraat pitivät nolona ja jota hänen kollegansa pitäisivät häpeällisenä?

Ilmiö ei kuitenkaan ole täysin tuntematon, ja sille on olemassa ennakkotapauksia. Kun tietynlaisille suvaitsevaiston jäsenille avautuu tilaisuus heittää rasistista, sovinistista ja muuten sopimatonta läppää ikään kuin luvan kanssa, he tarttuvat siihen hyvin hanakkaasti. Ilmiö on ”suvaitsevaisten” miesten keskuudessa huomattavasti yleisempi, joskaan ei tuntematon naisillakaan. He osaavat kaikki hikisimmätkin mahdolliset rivoudet ja solvaukset, ja tilaisuuden koittaessa alkavat suoltaa niitä silmät loistaen.

Jostain tämäkin kai kertoo, mutta minua viisaammat ihmissielun asiantuntijat pohtikoon mistä.

Kuten sanottu, Parkkari lisäksi käy jutussaan läpi kaikki ne kliseet, jollaisia tämänkaltaisen materiaalin suurkuluttajat ovat tottuneet vaatimaan. Tilaisuudessa ei muka ollut kuin kourallinen naisia — no, erilaiset poliittiset tapahtumat tapaavat olla miesvaltaisia, mutta tämä nimenomainen kokous oli huomattavasti vähemmän miesvaltainen kuin kukaan järjestäjistä oli odottanut. Konferenssissa näkyi myös muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa havaittu ilmiö: nuorten naisten aktivoituminen — tai, katsantokannasta riippuen, radikaalisaatio. Syyt tähän ovat kaikkien tiedossa, mutta Parkkarin kaltaiset ihmiset ovat tietenkin työpaikkansa uhalla pakotettuja paitsi kieltäytymään sitä ymmärtämästä, myös kiistämään koko ilmiön olemassaolon.

Lisäksi en oikein ymmärrä mitä merkitystä asialla olisi, vaikka paikalla olisikin ollut juuri niin vähän naisia kuin Parkkari antaa ymmärtää. Sillä vaikka se häntä saattaakin kauhistuttaa, myös miesten näkemykset, kokemukset, huomiot ja mielipiteet ovat arvokkaita.

Ja edelleen, toisin kuin Parkkari väittää, paikalla oli muitakin värillisiä kuin yksi baarin takana työskennellyt. Tämä kertoo siitä, että etnonationalismin ilosanoma on mahdollista ymmärtää oikein myös ”rodullistettujen” ihmisten keskuudessa.

Parkkarin juttu päättyy oudosti tyngäksi jäävään kertomukseen tapahtuman naisvieraasta, joka pyytää miehiä saattamaan hänet asemalle. Tästä ilmeisesti olisi tarkoitus vetää jonkinlaisia paheksuvia ja ylemmyydentuntoisia johtopäätöksiä. No, mainittakoon että konferenssin aikana, pimeän jo tultua, ravintolan ohi ajoi poliisin maija valot vilkkuen. Tämä sai eloa muutamiin pusikoissa kykkiviin anarkisteihin, mutta pettymys oli varmasti melkoinen kun karmea totuus paljastui: hälytys johtui siitä, että puistossa lenkkeillyt nainen oli joutunut ”miesjoukon” ahdistelemaksi. Jälleen kerran todellisuus oli kehdannut uhmata unelmaa, ja vieläpä erittäin kiusallisena hetkenä.

Jutusta löytyy myös genren kuolematon klassikkojen klassikko: likaiset temput oikeutetaan tapahtuman merkittävyydellä, mutta samalla vuolaasti uskotellaan itselle ja muille konferenssin osallistujien olevan säälittäviä luusereita, jotka eivät koskaan tule saamaan mitään aikaan. Samaa levyä on valtamediassa soitettu jo vähintään 20 vuotta, ymmärtämättä vieläkään miten hölmöltä se kuulostaa.

Mutta oli miten oli: Parkkarin kauniisti sanottuna kysymyksiä herättävästä käytöksestä konferenssin aikana ja tuloksena olevan jutun keskinkertaisuudesta huolimatta emme pääse yli, ali emmekä ympäri siitä, että Parkkari onnistui keplottelemaan itsensä sisään. Siinä missä muut myyrät pysäytettiin kuka missäkin vaiheessa, yksi pääsi läpi, ja siinä on yksi liikaa. Kyse ei ole siitä, että Parkkari olisi ollut parempi kuin muut, vaan siitä, että me juuri sillä hetkellä epäonnistuimme. Emme voi muuta kuin pahoitella asiaa ja vakuuttaa tehostavamme otteitamme tulevaisuudessa.

Napapiirin sankarit

Emme kuitenkaan olisi suomalaisen kansallismielisyyden piirissä, elleivät pahimmat puukoniskut olisi tulleet selkään, ainakin teoriassa samalla puolella olevien ihmisten lyöminä. Eräs alkuperäisistä puhujista, freelance-toimittaja Marko Hamilo, painostettiin vetäytymään konferenssista erään perussuomalaisen vaikuttajan ansiosta.Tämä siitä huolimatta, että Hamilon alkuperäinen puheenaihe olisi ollut konferenssin ”virallisen” ideologian eli etnonationalismin kritiikki.

Lisää iskuja tuli Perussuomalaisten suunnalta tapahtuman jälkeen, kun järjestäjätiimiin kuuluneet Tuukka Kuru ja Johannes Sipola erotettiin perussuomalaisten nuorisojärjestöstä – ensin mainittu pysyvästi, toinen yhdeksäksi kuukaudeksi. Ennen erottamista molemmille toimitettiin lista kysymyksiä, joihin heiltä vaadittiin vastauksia. Kysymykset ovat puhdasta koomista kultaa, ja niitä lukiessa kannattaakin kuvitella jokin Kummeli-sketsihahmo lausumassa niitä ääneen:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sikäli kuin allekirjoittanut on ymmärtänyt, todellisuudessa kyse on valtataistelusta perusnuorten sisällä. Awakeningin herättämä kohu tarjosi järjestön nykyiselle, tiettävästi karisman, energiatasojen ja omien ideoiden suhteen varsin haasteelliselle johdolle tekosyyn hankkiutua eroon muutamasta nousevasta tähdestä ennen kuin heistä muodostuisi uhka. Tätä kirjoitettaessa Perusnuoriin kuuluvan Awakening-puhujan Nico Saramon pää on huhun mukaan myös pölkyllä.

Vyyhtiin joko on tai ei ole sekaantunut emopuolueen johtoa, puheenjohtajaa myöten. En tiedä miten syvälle tämä kyseinen kaninkolo ulottuu, eikä se tämän artikkelin puittessa ole tärkeää. Tiedän kuitenkin sen, että persujen kannatus laahaa yhä edelleen, ja se tarkoittaa mm. sitä, että ensi vuonna kansa raahautuu jälleen vaaliuurnille ja äänestää pääministeriksi puupäisen globalistien sätkynuken Petteri Orvon, vaikka vastustaa kaikkea sitä, mitä hänen suustaan tulee.

Ymmärrän, että politiikassa on joskus tarpeen esittää olevansa mieltä X, vaikka olisikin mieltä Y. Platonin dilemma on todellinen: aina ei saa suosiota tekemällä sitä mikä on oikein, ja jos haluaa tehdä oikein on ensin saatava suosiota. Perussuomalaisiin kuitenkin lätkittiin väsymättä rasisti- ja natsileimoja jopa Timo Soinin aikakaudella, jolloin puolue oli käytännössä pelkkä ukkosenjohdatin, johon kansan tyytymättömyys saatiin kanavoitua eliitille harmittomalla tavalla. Nyt Jussi Halla-ahon kaudella taktiikaksi on nähtävästi otettu vielä tuhoisampi täydellinen mediapimento. Jokin persujen taktiikassa on pielessä, joten mitä jos kokeilisitte omien ampumisen ja vastustajan säännöillä pelaamisen lopettamista? Kun kaikki muut keinot on jo kerran kokeiltu ja toimimattomiksi havaittu.

Ensi vuoteen

Vaikeuksista ja takaiskuista huolimatta tapahtuman loppusaldo on ainakin allekirjoittaneen osalta positiivinen. Ajan kuluessa Awakening 2018 saattaa hyvinkin osoittautua käännekohdaksi suomalaisessa identiteettipolitiikassa ja kämyskenessä.

Itse illasta jäi itselleni useita lämpimiä ja mieltä ylentäviä muistoja, enkä varmasti ole ainoa. Ensi vuoden tapahtuman alustavat valmistelut ovat jo käynnissä, joten kiitos kaikille ja ensi kertaan!

Jarno Alander on Sarastuksen toimitussihteeri.

%d bloggers like this: