SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

T. S. Eliot, populisti

ROBERT C. KOONS   (suomentanut Veli Pesonen)

Mikä määrittää populismin olemusta? Mitä populismi puolustaa ja mitä se vastustaa? T. S. Eliotilla oli näkemyksiä tähän kysymykseen lähes sata vuotta sitten. Kirjassaan Notes Towards the Definition of Culture Eliot piirsi hedelmällisen eron yläluokan ja eliitin välille. Luokka periytyy vanhemmilta sukupolvilta ja on siten perheeseen ja paikkaan sidottu. Eliitin jäsenyys sitä vastoin saavutetaan tavanomaisesti kansainvälisissä yliopistoissa oppimalla hallitsemaan tietynlaisia aihealueita ja tekniikoita. Kuten Eliot sanoo, luokka on perinnöllisesti konservatiivinen ja tarjoaa rikkaan maaperän kirjalliselle ja taiteelliselle luovuudelle siinä missä eliitin hallitsema yhteiskunta menettää perinteen jatkuvuuden ja kärsii steriilistä pakkomielteestä taiteellisiin uutuuksiin.

Vastaava kuin Eliotin tekemä ero luokan ja eliitin kesken on ero “tasoittajien” [1] ja populistien kesken. Tasoittajat pyrkivät tuhoamaan luokkien kerrostumisen ja sen mukana ydinperheen ja paikallisyhteisön kiinteän elämän. Populismi sitä vastoin voi olla järkevä ja kokonaisvaltainen vastatoimi eliitin vallankäytölle ollen usein konservatismin luonnollinen liittolainen.

Tasoittajat vastustavat kaikenlaista hierarkiaa, kuinka muinaista ja kunnianarvoisaa hyvänsä; vanhempien ja lasten, pappien ja seurakuntien, aatelin ja alempien luokkien välistä. Populistit sen sijaan keskittyvät vapauttamaan luonnolliset yhteisöt heistä ketkä hallitsevat järjen, tieteen, asiantuntemuksen tai kyvykkyyden nimissä – yritysjohtajista, virkamiehistä ja akateemikoista – siinä missä suuren mittakaavan organisaatioista – viranomaislaitoksista, yliopistoista, monikansallisista korporaatioista – joissa tuo samainen abstraktin tietämisen ja toimintamallin henki ilmentyy.

Toisin kuin Marx, Eliot ei määrittele luokkaa taloudellisen tai poliittisen funktion perusteella. Hänelle luokkia määrittää jaettu elämäntapa, joka välittyy ensisijaisesti perheen ja toissijaisesti koulutuksen, kerhojen, virkistystoiminnan ja muun pienimuotoisen kanssakäymisen kautta. Luokkaan pääseminen ja sellaisesta poistuminen kestää vähintään yhden, usein useamman, sukupolven verran.

Sana “askelma” [“echelon”, sananmukaisesti taso; suom. huom.] tavoittaa hienosti Marxin funktionalistisen, poliittis-taloudellisesti määräytyvän luokan käsitteen. Askelmat määritellään poliittisen talousajattelun termein, mikä merkitsee kutakin resurssien ja organisaatioiden hallinnan astetta, sisältäen itse kunkin ajankäytön ja työpanoksen ja päätyen varallisuuteen, ammattiin ja ammatilliseen asemaan.

Wyndham Lewis: T. S. Eliot (1938)

Tästä saamme kaksi erilaista hierarkiaa: luokka- ja askelmahierarkian. Ensin mainittu perustuu suhteisiin jotka liittyvät kunniaan, kunnioitukseen, vaikutusvaltaan, valppauteen ja luokkien väliseen vastuullisuuteen. Jälkimmäinen riippuu kyvystä ymmärtää ja johtaa ihmisiä ja ympäristöä. Molemmissa tapauksissa hierarkialla on taipumuksena toimia suoran käskynjaon mukaan korkeimmalta tasolta matalimmalle. Säätyläiset muodostavat korkeimman luokan, eliitti korkeimman askelman.

Tasoittajat, joihin kuuluvat nykypäivän liberaalit ja kulttuurimarxistit, hyökkäävät luokkahierarkian legitimiteettiä vastaan sillä perusteella, ettei henkilö ansaitse paikkaansa luokkahierarkiassa mitenkään. Henkilön luokkastatus voisi olla oikea, tasoittajat väittävät, vain jos kaikki jollain lailla “valitsisivat” omat esivanhempansa – kuten Bertrand Russell naljaili. Jäsenyyttä yläluokassa ei voi pitää oikeutettuna palkkiona, koska kukaan meistä ei ole vastuussa synnyinolosuhteistaan. Siksi liberaalit tasoittajat inttävät, että ainoa oikeudemukainen yhteiskunta on meritokraattinen, missä yksilöt on lajiteltu askelmille heidän yksilöllisten piirteittensä mukaisesti – lahjakkuuden, luonteen, henkilökohtaisten saavutusten ja niin edespäin.

Tämä tasoittamisen muoto ja meritokraattinen liberalismi on epävakaa puolimatkan krouvi jyrkän egalitarismin – kuten John Rawlsilla – ja Eliotin anteeksipyytelemättömän yhteiskuntaluokkien puolustamisen välillä. Emmehän kuitenkaan valitse geneettistä pääomaamme sen enempää kuin esivanhempiamme, ja oletus, että valitsisimme oman moraalisen luontomme, on sekava koska hyvän luonnon valitseminen pahan sijaan ilmaisee että henkilöllä jo valmiiksi on ainakin jossain määrin hyvä luonto.

Sitä paitsi, Eliot huomauttaa, tasoittajat nojautuvat atomistiseen ihmiskäsitykseen joka ei välitä siitä, että ihmisolennot muodostuvat ja muokkautuvat sosiaaliluokkien sisäpuolella. Luokka on yksilölle oleellinen eikä niinkään satunnainen tai ulkokohtainen seikka.

Tasoittamista voisi kuitenkin puolustaa jyrkän seurausetiikan pohjalta. Tasoittajien mukaan instituutiot, jotka palkitsevat henkilökohtaisista saavutuksista, luontaisista lahjoista ja hyveellisyydestä, varmistavat pitkällä aikavälillä kukoistuksen kaikille, siinä missä ne jotka palkitsevat paremminkin ulkoisista syistä, kuten kuulumisesta johonkin yhteiskuntaluokkaan, eivät varmista. Vastineena tähän Eliot yksinkertaisesti torjuu jyrkän meritokratian ihanteen toistamalla väittämänsä, että luokkahierarkia on välttämätön todellisen kulttuurin luomiseksi ja säilyttämiseksi.

Tajutaksemme Eliotin näkökannan meidän on ensin ymmärrettävä täsmällisesti, mitä hän “kulttuurilla” tarkoittaa. Ammattimaiset antropologit tavanomaisesti määrittelevät kulttuurin siten, että jokaisella ihmisryhmällä on kulttuuri yhteenkietoutuvan toimeliaisuuden kudelmana. Eliot taasen määrittelee kulttuurin kapeammin: kulttuuri on syvällisempi elämänmuoto, enemmän tai vähemmän tiedostettu jaetun uskonnon ruumiillistuma. Tietyn kansan kulttuuri on aina universaalin – tai lähes universaalin – uskonnon erityisessä paikassa ja ajassa tapahtuva erityinen ruumiillistuma. Kaksi aluetta voi tiettyinä aikoina ruumiillistaa saman uskonnon yhtäläisen hyvin mutta eri tavoilla: verrattakoon vaikka Englannin rekusantteja Irlannin talonpoikiin tai Italian benediktiineihin, tai Eliotin omaa runoutta Danten tai Alexander Popen runouteen. Jopa yhteisön omaksumat harrasteet ja huvitukset voivat olla sen uskonnollisen elämän ilmentymiä, aina uskonnollisista juhlista hevoskilpailujen vedonlyöntiin ja lehdenlukuun kahviloissa.

Eliotin määritelmä kulttuurista ruumiillistuneena uskontona synnyttää anti-kulttuurin mahdollisuuden. Täysin maalliselta, uskonnottomalta yhteiskunnalta puuttuu kulttuuri Eliotin tarkoittamassa mielessä. Samoin se puuttuu yhteiskunnalta joka on onnistuneesti yksityistänyt uskonnon siten että uskonto, sikäli kuin kykenee ruumiillistumaan lainkaan, ruumiillistuu vain yksilöiden elämän tasolla. Lopulta myös yhteiskunta, jonka vallitseva uskonto on gnostilainen, on niin ikään anti-kulttuurinen. “Gnostilaisella uskonnolla” tarkoitan uskontoa tai kvasi-uskontoa joka täydellisesti torjuu mahdollisuutensa ruumiillistua tässä maailmassa tähän aikaan. Myöskin marxismin tai nykyaikaisen liberalismin kaltainen ajatusmaailma, joka torjuu nykyiset sosiaaliset instituutiot ja kannattaa niiden täydellistä korvaamista muulla, on yhtä lailla Eliotin tarkoittamassa mielessä anti-kulttuurinen – ainakin kunnes eskatologia on tullut täydeksi.

Todellinen korkeamman tason kulttuuri on taiteellisen ja kriitillisen eliitin tuotosta, mutta yhteiskunnan yläluokkaan kytkeytyneen eliitin ravitsema ja sille vastuullinen. Suuret taiteilijat eivät edisty pelkästään lahjakkuutensa ja hyveellisyytensä varassa, vaan heidät koulitaan yläluokan instituutioissa, jotka myös rahoittavat heitä.

Terveen kulttuurin yhteiskunta, jota luonnehtii luokkien hierarkia, todentaa kulttuurinsa kahdella tasolla joista toinen, kansankulttuuri, on verraten tiedostamaton, ja toinen, korkeakulttuuri, verraten tietoinen ja itsetajuinen. Tasoittava, eliitin hallitsema yhteiskunta tuottaa jotain melko lailla erilaista: verraten tajutonta popkulttuuria sekä tiedostavampaa eliitin anti-kulttuuria.

Popviihde on täysin kaupallinen hanke, kansankulttuurin jäljitelmä ja kieroutuma. Se aiheuttaa riippuvuutta mutta ohimenevyydessään tyydyttää uutuuden ja häiriötekijöiden luomaa viehätystä. Popviihde on aidosti opiaatteja tasoituksen yhteiskunnan massoille: turruttavaa, tainnuttavaa, pakenevaa. Sen sijaan perheiden, koulujen ja kerhojen ylläpitämä kansankulttuuri on kestävää, epäkaupallista ja anonyymia. Kollektiivisen muistin lähteenä se yhdistää paikallisyhteisön jäsenet; elävät, kuolleet ja syntymättömät.

Korkeakulttuuri on kansankulttuurin uudelleenniveltymä tietoisemmalla ja itsetajuisemmalla tasolla. Korkeakulttuuri on kansankulttuuria muuttuvaisempaa mutta silti sen parhaat tuotokset ovat vähintään yhtä kestäviä kuin kansankulttuuri. Eliitin anti-kulttuuri tarvitsee kulttuuria vain sitä tasapäistääkseen, ja siten suosii ironista, ideologista ja vastustavaa taidetta – tasapäistävän eliitin valmistamana ja tukemana. Eliitin anti-kulttuuri ei piittaa kansankulttuurista lainkaan, sen sijaan se tarjoilee popviihteen ja mainonnan ilkikurisia pastisseja, kuten Andy Warholin Campbell-keittosäilyketölkkejä esittävät maalaukset. Se riemuitsee pyhyyden häpäisemistä, kuten pyhien symbolien yhdistelystä ulosteisiin ja virtsaan, tai poikkeavan ja rajarikkoisen sukupuolisuuden heijastamisesta tavalliseen elämään, lapsia ja perheitä säästämättä. Anti-kulttuuri ylenkatsoo korkeakulttuuria tietoisen koppavalla halveksunnalla, ilmentää omaa nihilismiään ja torjuu kaiken minkä se kokee lapselliseksi kauneuden, järjestyksen ja tarkoituksen palvonnaksi. Menneisyyden varaan rakentamisen sijasta anti-kulttuurin on tuhottava menneisyys – arvioimalla menneisyyden taiteilijat, Eliot itse mukaan luettuna, nykyaikaisilla tasa-arvoajattelun standardeilla.

Eliot olettaa, mielestäni oikein, että todella luokaton yhteiskunta olisi “täydellisesti eliitin vallassa”. Marxin unelma täydestä sosiaalisesta tasa-arvosta on perusteeton kuvitelma. Yläluokan poissaollessa johtoportailla ja tieteellisillä asiantuntijoilla on ylisuuri vaikutus yhteiskunnan kaikkiin suuntaviivoihin, myös uskonnossa, koulutuksessa ja kulttuurielämässä.

Luokattomuuden eliitti on välttämättä anti-kulttuurieliitti. Koska se ei lukeudu yhteen luokkaan, sillä ei ole yhteistä yhdistävää tapojen ja käyttäytymisen kokonaisuutta, vaan se yhdistyy pelkästään tietoisten verbaalis-rationaalisten uskomusten ja sitoumusten varassa. Eliot kirjoittaa: “Eliitti koostuu johdonmukaisesti pelkästään yksilöistä, joiden ainoat kiinnikkeet ovat heidän ammatilliset intressinsä: vailla yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta, vailla yhteisöllistä jatkuvuutta. He yhdistyvät vain yhdeltä osalta ja se on heidän kaikkein tietoisin osansa – heidän persoonallisuutensa; he tapaavat kuin komiteat.”

Akateeminen maailma, jopa amerikkalaisten huippuyliopistojen kärki, oli joskus kokoelma hyvin paikallisia ja alueellisia pyrintöjä jotka palvelivat verraten tiiviin lähiyhteisön jäseniä. Nykyään on standardoitujen pääsykokeiden avulla luotu yhtenäinen monikansallinen opiskelijoiden joukko, joka yhdessä professoreiden, jotka pääsevät tehtäviinsä mieluummin tutkijanmaineensa kuin opetusta ja oppineisuutta kohtaan osoittamansa uskollisuuden perusteella, kanssa on tehnyt akatemioista täsmälleen Eliotin kuvauksen kaltaisia steriilejä komiteoita, joita pitää koossa ainoastaan niiden tekninen kyvykkyys ja ideologinen kiistely. Humanistisilla aloilla on menetetty kriitikoiden perinteinen rooli, sellaisten kuin Samuel Johnson, Donald Davidson ja Eliot. Heidät on korvattu akateemisilla asiantuntijoilla jotka ovat vahvoja jossain teoreettisessa asiakokonaisuudessa mutta heiveröisiä viisaudessa.

Tällä anti-kulturalismin eliitillä on poliittinen ja taloudellinen taustansa. Maaomaisuuden tai pienyritystoiminnan periytymiseen perustuva varallisuus vastaa luokkien taloudellista hallintaa, joka tukee niin perustuslaillista konservatismia kuin paikalliskäytäntöjen eroavuutta. Kuitenkin juurettoman johtoportaan ylivalta, sellaisena kuin sen jo yli seitsemänkymmentä vuotta sitten näki James Bumham kirjassaan The Managerial Revolution, on kapitalismin elitistinen versio, ja uhkaa suurinta osaa siitä mitä konservatiivit puolustavat, minkä seikan ovat huomioineet G. K. Chesterton, Hilaire Belloc, Wilhelm Röpke ja Robert Nisbet.

Yhdysvaltain perustamisen aikoihin federalistit pyrkivät taistelemaan tasapäistämistä vastaan yläluokkaa suosivilla instituutioilla. Parin viime vuosisadan aikana on Yhdysvaltain talouselämä kuitenkin läpikäynyt yritysjohdon vallankumouksen, väkimäärä on paisunut, korkeampi koulutus on sekä kansallistettu että ylikansallistettu, ja valta on keskittynyt Washingtoniin korvaten kulttuurisesti edistyksellisen eliitin määräysvallan konservatiivisella säätyläisluokalla. Niinpä populistien on nykyisessä tilanteessa pyrittävä saavuttamaan valtaa juurikin samoissa instituutioissa jotka konservatiiviset federalistit aikoinaan panivat alulle, senaatti ja Liittovaltion oikeuslaitos mukaan lukien.

Populistista uudistusta puoltavien johtajien ja ajattelijoiden ei välttämättä tarvitse olla peräisin pelkästään yläluokasta, mutta heidän pitää omaksua yläluokan ulkoinen olemus ja saada yläluokalta tukea. Muutoin he eivät kykene uskollisesti osallistumaan perhepiireissä ja niihin läheisesti nivoutuvissa verkostoissa kulkeutuvaan puolittain tiedostamattomaan, käytännölliseen ja hiljaiseen tietoon.

Populististen korservatiivien pitää siksi kamppailla teknokraattien ja johtoportaan kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan ja puolustaa yläluokan etuoikeuksia. Meidän pitää puoltaa vero- ja sopimuslainsäädännön muutoksia joilla suositaan pien- ja perheyrityksiä korporaatioiden sijaan, kansallisesti toimivia yrityksiä moninkansallisten sijaan, omaa pääomaa velaksi otetun sijaan ja alue- ja osuuspankkeja Wall Streetin sijaan. Meidän on taisteltava perintö- ja lahjaveron poistamiseksi kokonaan sekä verovähennysten saamiseksi perheomisteisten maatilojen ja muiden yritysten luovutusvoittoihin.

Meidän on myös taisteltava eliitin itsensä koulutukselliseen eristämiseen tähtäävää suuntausta vastaan. Hypervalikoivat yksityiset korkeakoulut olisi pakotettava hölläämään sisäänpääsyvaatimuksiaan ja palvelemaan paikallista lähialuettaan. Ennen kaikkea opettajien, asiantuntijoiden, kriitikoiden, intellektuellien, pappien, taiteilijoiden, ja viimein lasten ja nuorten vanhempien, pitäisi vaihteeksi pohtia velvollisuuttaan siirtää korkeakulttuurin perinne nuoremmalle polvelle, huomioida, että anti-kulttuurin ja popkulttuurin tuotokset eivät käy pohjaksi terveelle, älykkäälle yhteiskunnalle.

Robert C. Koons on filosofian professori Texasin Yliopistossa Austinissa. Oheinen artikkeli on alun perin ilmestynyt First Things -lehdessä.

[1] Suomentajan huomautus: Eliotin käyttämä tasoittajaa tarkoittava englanninkielinen sana on “leveler” joka viittaa Englannin sisällissodan aikaiseen tasa-arvoliikkeeseen Levellers. Levellersin keskeisenä ominaisuutena on pidetty populistisuutta mikä tekee Eliotin sanavalinnasta epäsovinnaisen.

%d bloggers like this: