SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ihmisoikeudet vai ihmisyys?

SEPPO OIKKONEN

1. 

”Ihmisoikeudet” on varmaan maailman maagisin taikasana näinä käsittämättöminä päivinä. Jos tämän käsitteen merkityssisältöä metsästettäisiin siitä wittgensteinilaisesta näkökulmasta, jossa sanan merkitys on se tapa jolla sitä käytetään, silloin meidän olisi pakko todeta, että käsitteen ”ihmisoikeudet” käyttö on niin monenkirjavaa, että on aika mahdotonta sanoa mitään sen sisällöstä. 

Siitä huolimatta, että sanalla voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa, yksi asia tuntuu olevan selvästi määritelty: ”ihmisoikeudet” mielletään nimenomaan yksilöoikeuksina. ”Yksilö” on noin niinkuin yleensä ottaen mahdollista nähdä ääriviivoineen taustasta erottuvana ja selvästi – siksi yksilö, joko todellisena tai teoreettisena olentona, on se, jota koskien ”ihmisoikeuksien” on toteuduttava. 

On omituinen, sovittamaton vastakohtaisuus siinä, että vaikka huomion fokus ja käsitteen määrittely pelkistyy yksilöön, taikasanan teho on nimenomaan sen merkityksen epämääräisyydessä. Se magia on nimenomaan suuruuden magiaa – se kytkee itseensä ja viittaa tajunnallisesti johonkin yleiseen, laajaan, kaikkialliseen ja kaikkivaltaiseen, ja kuten kaikkiallisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen olemuksellisesti kuuluu, ne ovat tabuja – myös kaikkien tunnustuksellisten uskontojen tabuja – joiden täsmällinen määrittely voidaan kokea pyhäinhäväistyksenä. 

Emme saa millään tavalla kyseenalaistaa ”ihmisoikeuksia”. Eikä niitä tosiaan kyseenalaistetakaan, ei oikein missään yhteydessä. Niinpä nämä kyseeseen tulevat ”oikeudet” nykyisin kattavat kaikki mahdolliset vaatimukset, alkaen elämän perusedellytysten turvaamisesta ja päätyen psyykkisesti kipeään piehtarointiin mitä merkillisimpien, keinotekoisten, täydellistä käsiterealismia edustavien identiteettiongelmien kanssa.

Ja ihan riippumatta käsitesisällöstä, ”oikeuksia” vaaditaan aina yhtä vahvan paatoksen vallassa. Tai usein sitä paatoksellisemmin, mitä merkillisemmästä ja marginaalisemmasta ongelmasta on kyse. 

Miltei mitä tahansa voidaan vaatia tiettyjen yksilöiden tai nimettyjen ryhmien ”ihmisoikeuksien” nimissä, mutta paljon vaikeampaa, itse asiassa aika mahdotonta, on osoittaa sormella sitä tahoa, jolla olisi jokin vastaavalla tavalla siihen kohdistuva, itsestään selvyytenä langetettu velvollisuus vaatijoiden ”oikeuksien” toimeen panemiseen. Kukaan ei puhu joidenkin yksilöiden tai nimettyjen kansanryhmien ”ihmisvelvollisuuksista”.

2. 

Ihmisoikeusrikoksista vakavimmat ovat koskeneet kokonaisia kansoja ja joukkoja, ja rikoksiin ovat syyllistyneet julkista valtaa edustavat toimijat. Tässä suhteessa esimerkiksi Nürnbergissa tuomitut natsijohtajat ja samoin myös Jerusalemissa tuomittu Eichmann ovat olleet juridisesti ottaen kaikkein laitimmaisia mahdollisia oikeustapauksia – heidät tuomittiin ”rikoksista ihmisyyttä vastaan”, eli taannehtivasti sovelletun uuden rikosnimikkeen perusteella. 

Jerusalemin oikeudenkäyntiä läheltä seurannut, totalitarismin syntyä selvittänyt sosiologi Hannah Arendt järkyttyi perusteellisesti tajutessaan, ettei edes keskitysleirijärjestelmän suunnittelijan kohdalla kysymys ollut yksilön ominaisuuksista. Adolf Eichmann oli kuin kukatahansa, säntillinen virkamies, työlleen omistautunut, huolellinen ja ahkera. 

Arendtia järkytti se, ettei kysymys ollut Hyvän ja Pahan taistelusta. Totalitarismi taannutti yksilöt täydellisesti pois moraalin piiristä. Tajunnan tason lasku koski kaikkia, niin hyviä kuin pahojakin. Yksilöiden ominaisuudet sulivat samaan kollektiivituntoon. Taantuman totaalisuutta kuvastaa se ikävä, esitutkintamateriaalista paljastunut tosiseikka, että myös juutalaisjärjestöt sortuivat ilmiantoihin ja kaupankäyntiin läheisten hengellä. 

Sanoisin, että Arendt asetti oikeat kysymykset oikealta pohjalta, mutta hän ei koskaan tohtinut mennä päätyyn asti, jossa vastaan tulee ”ihmisoikeuksien” ja ”ihmisyyden” sovittamaton ristiriita. 

Yksilön ominaisuudet hukkuvat, kun kollektiivivoimat ottavat yhteisössä vallan. Sosiologian klassikoilla, kuten Durkheimilla, ei olisi ollut vaikeutta hyväksyä tätä tosiasiaa. Samoin Arendtin jäljestä tulevilla, kuten vaikkapa Stanley Milgramilla. Heillä ei ollut ihanteellisia odotuksia yksilön kyvyistä vastustaa kollektiivivoimia. 

Eurooppalaisen uuden ajan historia tuskin tuntee vaikeampaa oikeustapausta kuin mitä olivat Nürnbergin ja Jerusalemin tuomioistuimet. Natsi-Saksassa harjoitettu ihmistuhonta oli äärimmäisen julmaa nimenomaan siksi, että totalitarismin taannuttama tajunta hävitti täydellisesti yksilöllisen vastuun – tässä valtajärjestelmässä ihmisen lajityypillinen kollektiivinen ominaislaatu nousee päällimmäiseksi ja määrää sen mitä maailmassa tapahtuu. 

Kuitenkin juuri tapahtuneen tavaton julmuus oli se seikka, joka joukkotuhonnan paljastuttua nostatti ”ihmisoikeudet” maagiseen arvoonsa – jokainen keskitysleireissä tuhottu ihminen oli yksilö, ja nyt jokaiselle yksilölle, pienimmästä pienimmälle, haluttiin taata absoluuttinen jakamaton ”ihmisarvo”. 

Juristeriassa jäivät kokonaan käsittelemättä kaikki kysymykset siitä, mikä totalitaristisen taantuman oli aiheuttanut ja mikä näytteli ratkaisevaa roolia siinä että yksilöt – kaikki yksilöllinen – katosi koetusta todellisuudesta. Kukaan ei oikein osannut ajatellakaan tosiasiaa, että tuhoamiseen osallistuneista yksilöistä yksikään ei olisi yksinään käyttäytynyt niin kuin he yhdessä käyttäytyivät. 

3.

Yhteisövoimien vaikutus on ihmisyyteen kuuluva tosiasia. On olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Ehkä tätä pitäisi toistaa, uudelleen ja uudelleen, aluksi vaikka miljoona kertaa: se, että jokainen meistä käyttäytyy joukossa eri tavalla kuin yksikään meistä yksinään tekisi, on meihin lajityypillisesti sisään rakennettua. Se on olemuksellinen osa ihmisyyttämme, sen perusta. 

Kysymykset yksilöoikeuksista ovat ratkaisemattomia ja karkaavat käsistämme koskemaan aivan kaikkea maan ja taivaan välillä siksi, ettemme ymmärrä miten mahdollisuuksiamme rajoittaa se, että olemme pohjimmaltamme yhteisöolentoja. Ihmisyytemme voi kasvaa ja kehittyä vain omiemme keskuudessa. Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Kun kuvitteelliset yksilöoikeudet karkaavat yleismaailmallisiksi, niissä ei enää ole mitään ihmisyyttä jäljellä. 

Käsitesekaannus on sitä, ettei ymmärretä, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään, toistan: ei mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat toisiinsa. Täydellisyyden tavoittelussaan täysin tyhjiksi jäävät yleiskäsitemäärittelyt ja suuri huuto humanististen aatteiden puolesta ei voi kumota lajille ominaisia tosiasioita. Sen sijaan, että ammennamme voimaantumista uhrirooleihin samaistumisesta ja ihmisoikeusmagiasta, meidän pitäisi kääntyä päinvastaiseen suuntaan, ja tunnistaa ja tunnustaa meissä vaikuttavat yhteisövoimat. 

Ihmisoikeudet” ja ”ihmisyys” eivät lankea yhteen. Ne sulkevat toisensa pois. Fokusoimalla katseemme yksilöön me tosiasiassa vedämme maton alta kaikelta siltä ensisijaiselta, mikä olemuksellisesti kutoutuu ”ihmisyyteemme”. 

Sehän oli juuri se suunnaton virhe ja vääristymä, joka ylöskirjattiin YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmalliseen Julistukseen. Lueteltiin joukko idealisoituja oikeuksia ja vapauksia, jotka jokaiselle yksilölle pitäisi taata, samaan aikaan kun jätettiin täysin tyhjiä kohtia siihen, missä piti kertoa, millaisia ominaisuuksia yhteisöillä pitäisi olla, jotta ensimmäinenkään yksilöoikeus voisi toteutua. 

Tyhjiä käsitteitä puhallettuina täyteen tulisieluista julistuksen henkeä. Jokainen pykälä askel irti ihmisyyden perustoista. Jokainen uhrirooliin samaistuva voi kokea kaikki pykälät omikseen. Putin hyökkää ihmisoikeuksien nimissä.

4.

Edessämme voi nyt olla taantuminen takaisin keskiaikaisen skolastisen käsiterealismin maagisiin tajunnallisiin tuhovoimiin. Yritys määritellä ”ihmisoikeuksia” yliyleistävillä yleiskäsitteillä, sellaisen ihmiskuvan pohjalta, jossa luodaan mielikuva jonkinlaisesta ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yliyksilöstä – eli tosiasiassa eräänlaisesta yli-ihmisestä – on todellakin samanlaatuista keskiaikaista käsiterealismia, jonka vallassa keskiajan oppineet pähkäilivät ”universaalien” olemassaolon ongelmia. 

Nyt oma inkvisitiomme hurmaantuu yliyleistävistä yleiskäsitteistä ja soveltaa sotalakeihin säädettyjä sensuuripykäliä varjellakseen oman totalitarismimme tabuja ja suitsiakseen kaikkea kipeitä aiheita tapailevaa yhteiskunnallista keskustelua. Pykälä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tulkitaan niin, että sosiologisista ryhmäominaisuuksista puhuminen kriminalisoidaan – eli ollaan valmiita panemaan kokonainen tiedonala viralta – ja ”uskonrauhan rikkominen” on tulkittu nimenomaan sellaisten uskontojen suojelemiseksi, joilla on taipumusta vastata loukkauksiin väkivallalla. 

Puhumattomuuden kulttuuri on varma tie jatkuvasti itse itseään vahvistavaan totalitarismin kierteeseen. Nyt jo seuraavat sensuurilait ovat valmistelun alla. 

Kuinka moni omista virkamiehistämme mukamas pystyisi – silloin kun laki ja oikeus hänen omalla toimi- ja vastuualuellaan ovat sovittamattomassa ristiriidassa ja menevät päinvastaisiin suuntiin – sanomaan päättäväisesti: ”Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!” Kuinka monta sellaista oikeustapausta juristerian historiamme tuntee, joissa yleinen syyttäjä olisi kesken kaiken lyönyt hanskat tiskiin ja todennut: ”Ei! En aja tätä syytettä, koska laki jonka pohjalta syyte on nostettu, on sisällöllisesti läpimätä!” 

On helppo vastata kysymykseen, milloin ensimmäinen juristeristi uskaltaa sanoa ääneen, että ”ihmisoikeudet” ja ”ihmisyys” voivat sulkea toisensa pois. Ei koskaan.

Seppo Oikkonen on ajatushistorian harrastaja. Hän pitää ”Alkon kassalla” -blogia.
%d bloggaajaa tykkää tästä: