Rauhanlietsojat

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Syyskuun alussa Ukrainan armeija teki yllättävän ja laajamittaisen vastahyökkäyksen Harkovan alueella. Noin 30 kilometrin syvyinen läpimurto sai venäläisten puolustuksen luhistumaan. Lokakuun 17. päivään mennessä yli 500 asutuskeskusta ja 12 000 neliökilometriä maata oli vapautettu miehityksestä. Venäläisten miehistö- ja kalustotappioista ei ole tarkkoja lukuja, mutta niiden raskaudesta vallitsee yksimielisyys.

Vastahyökkäys ja sitä seurannut eteneminen myös Hersonin suunnalla aiheutti paniikkireaktion Venäjällä. Vladimir Putin turvautui keinoon jota oli siihen saakka vältellyt, ja käynnisti osittaisen mobilisaation. Mobilisaatio on sujunut sekasortoisesti: kutsuntoja on pakoiltu laajalti, asevelvollisia on ilmestynyt yksikköönsä humalassa, kolme muslimialokasta ampui joukon etnisiä venäläisiä uskonnollisen riidan päätteeksi, joukoille on jaettu ruosteisia kiväärejä ja airsoft-peliin tarkoitettuja suojaliivejä… Mobilisoitu aines, joka koostuu pääosin syrjäseutujen asukkaista ja etnisistä vähemmistöistä, kelpaa käytännössä täytejoukoiksi paineen alla oleville rintamalohkoille, eli niin sanotuksi tykinruoaksi. Ukraina puolestaan kouluttaa joukkojaan Britanniassa ja ne saapuvat rintamalle uusien länsivarusteiden kera.

Vaikka Ukraina on Harkovan menestyksen jälkeen edennyt hitaammin, aloite on edelleen selvästi sen käsissä. Brittitiedustelun mukaan Venäjä on alimiehitettyine joukko-osastoineen kuluttanut hyökkäysvoimansa loppuun. Venäjä todennäköisesti pyrkii vahvistamaan puolustustaan siellä missä se on mahdollista ja samalla kiihdyttämään ohjusiskuja Ukrainan asutuskeskuksiin ja voimalaitoksiin.

Samaan tahtiin Venäjän heikkenevän sotamenestyksen kanssa on lännessä alkanut kuulua toiveita rauhanneuvotteluista. Poliittisesti niitä on tullut monenlaisilta tahoilta. Emmanuel Macronin varsin epämääräisen lausunnon mukaan rauha Ukrainassa on mahdollinen ”kun ukrainalaiset ja heidän johtajansa niin päättävät”. Viime viikolla 30 demokraattipuolueen vasemmistosiiven edustajaa laati Joe Bidenille avoimen kirjeen, jossa vaadittiin Ukraina-strategian muuttamista. Allekirjoittajien mielestä olisi luotava ”realistinen kehys tulitauolle” eskalaation välttämiseksi. Kirjeen aiheuttaman kiistan jälkeen allekirjoittajat päättivät kuitenkin vetää sen takaisin.

Erikoisin rauhankyyhky on Viron konservatiivisen kansanpuolueen Ekren perustaja ja nykyinen varapuheenjohtaja Mart Helme, joka tällä viikolla sanoi haastattelussa: ”Emme ole Venäjän emmekä Ukrainan puolella, olemme rauhan puolella.” Helmen mielestä ”paras tie ulospääsyyn on rauhansopimus, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa molemmille osapuolille.” Toisin kuin Helme ja uutisotsikot antoivat ymmärtää, kyseessä ei ole puolueen virallinen kanta, ja useat Ekren kansanedustajat ovat antaneet vastineeksi aivan toisensisältöisiä lausuntoja. Huomionarvoista kuitenkin on, että Helme edustaa kansallismielistä oikeistoa, joka tavallisesti on pitänyt pasifismia lapsellisena haihatteluna.

Huomionarvoista on sekin, että kukaan edellä mainituista ei katso olevansa myötämielinen Venäjälle tai Putinille. Putinia ihaileviakin rauhanpuolustajia löytyy, mutta heidän pasifisminsa on niin läpinäkyvää, ettei sen tarkempi käsittely ole vaivan arvoista. Mainitsemiani muuten hyvin erimielisiä hahmoja yhdistää käsitys, että on mahdollista valita Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa puolueeton asema, todeta molemmissa osapuolissa olevan vikaa ja välttyä käsiensä likaamiselta.

Vaikka tämä käsitys saattaa tuntua joistakin houkuttelevalta, se on vallitsevissa oloissa realiteettien vastainen. Euroopan Unioni ja Yhdysvallat ovat osapuolia Ukrainan sodassa, eivät suoraan mutta välillisesti. Ne ovat asettaneet Venäjän vastaisia pakotteita ja Ukrainan tehokkain aseistus tulee Yhdysvalloilta, Britannialta ja EU-mailta. Jos ajaa pidättäytymistä Ukrainan tukemisesta, tukee samalla Venäjän sotaponnistuksia, riippumatta siitä kuinka jyrkin sanoin tuomitsee Venäjän hyökkäyksen. Objektiivisesti ottaen jokainen länsimainen sodanvastustaja on Venäjän puolella, samoin kuin jokainen venäläinen sodanvastustaja on objektiivisesti ottaen Ukrainan puolella. Venäläinen sodanvastustaja vain ottaa paljon suuremman henkilökohtaisen riskin, sillä hän voi saada poliisin kyynelkaasua silmiinsä tai joutua vankilaan.

Useimmat rauhanneuvottelujen peräänkuuluttajat eivät myöskään ole vakaumuksellisia pasifisteja, joiden mielestä väkivallan käyttö on poikkeuksetta väärin. Heidän rauhantahtonsa on opportunistista. Heitä kiinnostaa enemmän halpa venäläinen kaasu ja öljy kuin sekaantuminen ”slaavien keskinäiseen sotaan”, ja he pelkäävät sodasta seuraavia talousvaikeuksia. Näin he todistavat sitä Putinin arviota, että veltot länsimaalaiset ovat valmiita myönnytyksiin heti kun heidän elintasonsa uhkaa laskea. Putin on joka hetki valmis lietsomaan taloudellista tyytymättömyyttä Euroopassa ja tukemaan tyytymättömyydellä ratsastavia poliitikkoja. Samoin hän haluaa vahvistaa käsitystä, että sodassa on kyse Venäjän ja Ukrainan välisestä erilliskiistasta, joka ei uhkaa muita. Hän toivoo suuren yleisön unohtavan, että hän on aiemmin uhitellut Baltian maille ja Puolalle, käynyt sodan Georgiaa vastaan ja esittää nyt Ukrainan sodan omalle väelleen lännen ja Venäjän välisenä sivilisaatiokonfliktina.

Rauhanväellä on kuitenkin yksi vahva argumentti: ydinsodan uhka. Vaikka on epätodennäköistä, että Venäjä käyttäisi ydinasetta Ukrainassa, kokonaan poissuljettua se ei ole. Ei-järkiperäisten vaikuttimien voimaa ei pidä aliarvioida. Venäjän hyökkäys oli itsessään irrationaalinen teko, ja ydinisku vain jatkaisi samaa alkuperäistä linjaa. Venäläisen oppositiomiehen ja historioitsijan Kamil Galejevin mielestä Putin saattaisi säilyttää kasvonsa ydinasetta käyttäessään. Se johtaisi epäilemättä länsimaiden vastaiskuun ja Venäjän joukkojen valtaosan tuhoutumiseen Ukrainassa, mutta tämä olisi vähemmän nöyryyttävää kuin tappion kärsiminen Ukrainalle. Epätoivon hetkellä Putin saattaa myös olla valmis eskaloimaan tilanteen täysimittaiseksi ydinsodaksi, joka vie mukanaan niin eurooppalaisen kuin venäläisen sivilisaation.

Mutta onko periksi antaminen tällaisessakaan tilanteessa vaihtoehto? Se antaisi Kremlille selvän viestin, että sotilaallisesta aggressiosta selviää seuraamuksitta, kunhan vain uhkaa ydinaseella. Tästä tekisivät johtopäätöksensä kaikki valtiot, joilla on tekniset valmiudet oman ydinaseen kehittämiseen, ja lähtisivät Pohjois-Korean tielle. Koittaisi ydinterrorin aikakausi, ydinasearsenaalin ennennäkemätön leviäminen, joka George Orwellin mielestä oli se todellinen tuomiopäivän skenaario. Olemme nyt kammottavassa tilanteessa, jossa meidän on pakko hyväksyä atomisodan riski, koska muut vaihtoehdot olisivat vielä kauheampia.

Mutta oletetaan nyt, että Ukrainan sota pysyy muodoltaan perinteisenä. Sodan tämänhetkinen tilanne on huonoin mahdollinen rauhanneuvottelujen aloittamiselle. Venäjä on menettänyt aloitteen, joutunut vetäytymään monilta valtaamiltaan alueilta ja kärsii valtavista teknisistä ja moraalisista ongelmista. Ukrainalla ei ole mitään syytä tarjota rauhaa heikentyneelle viholliselle ennen kuin se on ajettu kokonaan pois anastamiltaan alueilta. Samoin toimivat virolaiset omassa vapaussodassaan 1918-1919: Tarton rauhansopimus solmittiin vasta kun puna-armeija oli ajettu maan rajojen ulkopuolelle. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä sodassa alettiin keskustella rauhasta vasta kun puna-armeija oli luhistunut Varsovan edustalla ja puolalaiset edenneet Vilnaan ja Minskiin saakka. Tähänastisten näyttöjen perusteella ei ole syytä suhtautua Venäjään tavanomaisena neuvottelukumppanina, jonka sanaan voi luottaa ja joka pysyy sovitussa silloinkin kun sen ei ole välttämätön pakko tehdä niin. Voima on neuvottelukieli, jota venäläiset ymmärtävät.

Mihin suuntaan tilanne sitten kehittyykin, päätös rauhasta kuuluu yksin ukrainalaisille. Valtavirtaisen liberaalin näkemyksen mukaan sotaa käydään autoritaarisuuden ja liberaalin demokratian välillä, mutta nationalistin kannalta kyse on ennen muuta kansan itsemääräämisoikeudesta. Syyskuussa tehdyn mielipidetiedustelun mukaan sodan jatkamista voittoon saakka kannattaa 70% ukrainalaisista. Kiovassa ja maan länsiosissa kannatus on jopa yli 80%. Ei siis ole niin, että länsimaalaiset kannattavat turvallisissa olohuoneissaan ”sotimista viimeiseen ukrainalaiseen”, vaan taistelun jatkamista kannattavat lujimmin ukrainalaiset. Mariupolin rauniot sekä Butšan ja Lymanin joukkohaudat ovat osoittaneet, mikä on vaihtoehto.

–

–