Kykeneekö Eurooppa selviytymistaisteluun?

JUKKA AAKULA

–

Suomi ja koko Itä-Eurooppa on maailman yhdellä synkimmällä rajalla: rajan itäpuolella on valtio, joka on taas kerran hyökännyt naapurimaansa kimppuun raiskaten, murhaten ja kiduttaen sen kansalaisia.

Venäjälle ei ole omaleimaista vain naapurimaiden kansalaisten barbaarinen kohtelu vaan myös omien tapattaminen. Stalinin aikana tapettiin vähemmistökansallisuuksia mutta myös kommunistien ja armeijan upseeriston eliittiä. Nyky-Venäjä tapattaa tykinruokana omia nuoria miehiään. Sotilaiden taistelumoraali ja sitä myötä taistelukyky on erittäin alhainen.

Taistelumoraalin osalta Nyky-Venäjä eroaa monista aiemmista barbaareista. (Käytän termiä barbaari tässä ihmisyhteisöistä, joiden sotilaallinen toiminnan päämäärä on siviilien omaisuuden ryöstäminen, siviilien orjuuttaminen tai siviilien murhaaminen resurssien valtaamiseksi oman yhteisön jäsenille tai joskus pelkästä tappamisen ilosta.)

Kun tataarit 1400-luvulla hyökkäsivät ratsuillaan venäläiseen kylään yön tunteina, tataarien ratsujoukko piiritti kylän rauhallisesti, teki sitten äkkirynnäkön ja otti kylän asukkaat vangiksi myydäkseen heidät orjaksi Kaffan orjamarkkinoilla Krimin kanaatissa. Joukko toimi kurinalaisesti ja vahvan yhteistyön hengessä. (Lähde: Peter Turchin, War and Peace and War).

Natsiarmeijan yhteishenki oli myös vahva: Israelilaisen sotahistorioitsijan Martin van Creveldtin mukaan natsi-Saksan armeija onnistui luomaan organisaation, jossa rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan, jolloin Saksan armeijan upseerit olivat aatelisia, natsi-Saksan alin upseeristo jakoi saman sosiaalisen taustan ja ajatusmaailman kuin rivisotilas. Sotaonnen kääntyessäkin saksalaiset joukko-osastot kärsivät suhteellisen vähän rintamakarkuruudesta. Sotilaat hoitivat tehtävänsä ilman että jokaista asiaa piti erikseen käskyttää. Natsi-Saksan häviö sodassa johtui muista syistä kuin armeijan tehokkuudesta – ilmeisesti siitä että resursseja oli paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla ja venäläisillä. (Lähde: Peter J. Richerson ja Robert Boyd Complex Societies)

Venäjän uhkaa ei pidä kuitenkaan vähätellä, vaikka nykyvenäläinen ei taistelijana yllä tataarien tai natsien tasolle ja Venäjä on korruption leimaama hylkiö. Venäjä on kuitenkin 150 miljoonan ihmisen ydinasevaltio.

Toisaalta pitää muistaa myös uhan olemassaolon positiivinen puoli: ulkoinen uhka on kansakunnan liima.

Vuoden 1918 traumaattisen kokemuksen jälkeen suomalainen yhteiskunta kykeni liimaamaan äärimmäisen polarisoituneen kansakunnan yhteen. Talvisodan hengen luominen alkoi jo vuoden 1918 torpparivapautuksesta. Ilman Venäjän uhkaa vapaussodan voittanut osapuoli ei ehkä olisi sallinut vallanjakoa häviäjien kanssa. Suomi onkin ainoa toiseen maailmansotaan joutunut Manner-Euroopan valtio, jossa demokratia on ollut koko ajan voimassa viimeiset sata vuotta. Jos kansakunnan liimaaminen yhteen olisi epäonnistunut ja työväestö olisi lopullisesti katkeroitunut vuoden 1918 tapahtumien jälkimainingeissa ja ajautunut törmäyskurssille Valkoisen Suomen kanssa, Suomeen olisi todennököisesti syntynyt laaja viides kolonna ihmisiä, jotka sodan alkaessa olisivat asettuneet Neuvostoliiton puolelle. Näin ei käynyt.

Samat uhat – Venäjän uhka, polarisoituminen, viideskolonnalaisuuden riski – ja mahdollisuudet – uhan indusoima liimautuminen yhteen – ilmenevät toisessa muodossa tänään. Oleellisin ero vuosiin 1918-1939 on se, että emme voi tarkastella uhkia vain Suomen ja Venäjän tasolla vaan koko lännen tasolla. Polarisaation ja viideskolonnalaisuuden uhat eivät itse asiassa edes ole ensi sijassa kotimaisia uhkia. Suomalaiset ovat erittäin tietoisia Venäjän uhasta ja maanpuolustustahto on suhteellisen korkea. Viideskolonnalaisuus on mitätöntä ja rajoittuu Johan Bäckmannin, Ano Turtiasen ja Paavo Väyrysen kaltaisiin marginaali-ihmisiin, ihmisvihaajiin, salaliittoteoreetikkoihin ja narsisteihin. Maahanmuuttajissakaan – venäläisiä maahanmuuttajia lukuunottamatta – ei ilmeisesti ole merkittävää viideskolonnalaisuuden riskiä. (Palaan kuitenkin maahanmuuttajiin toisessa kirjoituksessa.) Polarisaatio turvallisuusratkaisun osalta on alhaista – Nato-jäsenyydestä vallitsee käytännössä konsensus, vaikka monesta muusta asiasta vallitsee voimakas erimielisyys. Suomettumisen kannatus on romahtanut. Lähes kaikki tajuavat, että edes välttävän luottamukselliset suhteet Venäjään eivät ole mahdollisia.

Ongelma on tällä hetkellä ensi sijassa Itä-Euroopan Rajamaiden ulkopuolinen Eurooppa ja jossain määrin USA. Vaikka Saksassa, Italiassa ja Ranskassa varsinainen viideskolonnalaisuus rajoittuu osaan äärivasemmistoa ja äärioikeistoa, vapaamatkustamisen riski on merkittävä uhka – siis vapaamatkustamisen Venäjän pakotteihin osallistumisessa ja Ukrainan auttamisessa. Vapaamatkustaja ei tietenkään sano itseään vapaamatkustajaksi, vaan vaatii Ukrainaa neuvotteluihin Venäjän kanssa tai Saksaa lopettamaan Ukrainan tukemisen. Lopullisena päämääränä on saada Saksa luopumaan Venäjä-pakotteista, jotta energiakauppa Venäjän kanssa voisi jatkua. Riskinä on, että kansa, joka kärsii energian hinnan noususta, alkaa tukea vapaamatkustamista äänestämällä pakotteita vastustavia puolueita. Unkari käy edelleen energiakauppaa Venäjän kanssa ja on hyötynyt tästä taloudellisesti.

Oleellisin syy vapaamatkustamisen houkuttelevuuteen on tietysti se, että Saksan, Italian, Unkarin ja Ranskan kaltaisissa maissa Venäjän uhkaa ei koeta luonnollisista syistä yhtä merkittäviksi kuin Itä-Euroopassa. Haitta pakotteista on Saksassa jopa suurempi kuin maissa joissa Venäjän uhka koetaan merkittäväksi, koska Saksa on tuhonnut itse ydinvoima-infrastruktuurinsa ja perustanut energian tarpeidensa tyydyttämisen venäläiseen kaasuun.

Ajatus, että Ukrainan sota ei ole meidän sotamme, on naiivi ja hyvin vaarallinen. Kuvaavaa on, että amerikkalaisetkin ymmärtävät paremmin Euroopan tilanteen kuin Pariisin, Berliinin ja Rooman poliitikot. Yhdysvaltain laivastoakatemian professori emeritus Andrew Michta toteaa eurooppalaisten poliitikkojen asenteista:

Sitä tosiasiaa, että Venäjä käy laajamittaista tuhoamissotaa keskellä Eurooppaa, kaikki eivät hänen mukaansa vieläkään täysin ymmärrä.

– Jäljellä on mielestäni edelleen jotakin sellaista, mitä olen kutsunut epäuskon kriisiksi. Kun kulkee eri puolilla Eurooppaa ja keskustelee poliitikkojen, tutkijoiden ja sotilaiden kanssa, jää vaikutelma, että osa poliitikoista elää edelleen tietynlaisen epäuskon vallassa.

…

Olennaista olisi hänen mukaansa käsittää, että Vladimir Putinin johtaman Venäjän toiminta ei ole uhka vain Ukrainalle, vaan vallitsevalle kansainväliselle turvallisuusjärjestelmälle kokonaisuudessaan.

– Eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuus on nähdäkseni vaakalaudalla. Kaikki vähäisempi kuin Venäjän sotilaallinen tappio johtaisi vakaviin tai jopa katastrofaalisiin seurauksiin sekä Euroopan omalle turvallisuudelle että transatlanttiselle yhteistyölle, hän toteaa.

Yhdysvalloissa on käyty viimeistään vuodesta 2012 keskustelua siitä, pitäisikö maan keskittyä Euroopan sijaan yhä voimakkaammin Aasian ja Tyynenmeren alueelle. Vaikka keskustelu käy edelleen kovilla kierroksilla, eurooppalaisten kannattaa Michtan mielestä katsoa tekoja pikemminkin kuin sanoja.

USA on vahvasti sitoutunut olemaan mukana takaamassa Euroopan turvallisuutta, mutta odottaa Euroopan ottavan siitä ensisijaisen vastuun tietyn ylimenokauden kuluessa, hän sanoo.

Itä-Euroopan maat – Ukraina, Puola, Baltia ja Suomi – ovat hyvin tietoisia Venäjän uhasta. Olemme myös tietoisia siitä, että ilman sotilaallista integroitumista Länteen Itä-Eurooppa on vaikeuksissa. Sotilaallinen integroituminen tarkoittaa ensi sijassa liittoutumista Natoon ja USA:han, eikä pehmeisiin valtioihin kuten Ranskaan, Saksaan tai Italiaan – Unkarista puhumattakaan. Euroopan henkinen johtajuus ei olekaan Brysselissä, Pariisissa, Roomassa tai Berliinissä vaan rajamaissa.

Mitä enemmän Eurooppa kuuntelee rajamaitaan, sitä viisaampi se on. Mitä enemmän Eurooppa ottaa mallia rajamaista, sitä sitoutuneempi se on yhteiseen taisteluun Venäjän barbariaa vastaan. Mitä enemmän eurooppalainen identiteetti ja arvot pohjautuvat rajamaiden identiteettiin ja arvoihin, sitä parempi.

Balttilaiset turvallisuuspalvelut tuntevat Venäjän ja balttilaiset poliitikot myös kuuntelevat omia turvallisuuspalveluitaan:

Kaikki on jatkoa menneisyyden rytmille. Nyky-Venäjän turvallisuuspalvelu on hämmästyttävän samankaltainen kuin edeltäjänsä satoja vuosia sitten ja jopa maan ensisijaiset propagandakeinot on kehitetty tsaarin aikana. Venäjä soti Syyriassa ja Afganistanissa samalla tapaa kuin Suuressa Pohjan Sodassa (1700-1721) ja Liivinmaan Sodassa (1558–1583). Tankit ovat tulleet miekkojen tilalle ja sotilailla on maihinnousukengät kannusten sijasta mutta päämäärät, käyttäytyminen ja jopa varusteet ovat joskus satoja vuosia vanhoja.

Suomessa Martti J. Kari on nerokkaasti analysoinut Venäjää. Suomettumisen ajan Venäjän uhan vähättelijät kuten Eero Heinäluoma ovat jotuneet marginaaliin ja häpeään. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, Ukrainassa asunut Jussi Halla-aho on edistänyt suomalaisten Venäjä-ymmärrystä. Sääli, että Suomessakin kuunneltiin pitkään vääriä profeettoja.

Suomen asema on nyt Puolan ja Baltian rinnalla osana rajamaita eikä Saksan rinnalla. Helsingin Sanomat totesi artikkelissaan Puola haluaa vahvemman aseman Saksan virheiden takia, että Saksassakin jotkut jo myöntävät, että EU:n painopiste on siirtymässä Saksasta itään.

Hyökkäyssodan alettua Puolan ja Baltian maiden vaikutusvalta on kasvanut samalla, kun lännessä turhaan huhuillaan uutta johtajuutta.

Puolan entinen ulko- ja puolustusministeri Radosław Sikorski toteaa samassa artikkelissa Puolan varoittaneen Yhdysvaltojen kanssa turhaan Saksaa vuosien varrella Venäjän aikeista – muun muassa Nord Streamin todellisesta luonteesta. Sikorskin mukaan se ei ollut virhe, että kylmän sodan päättymisen jälkeen länsi yritti kannustaa Venäjää kanssaan samalle tielle: aina pitää kannustaa muita parempaan. Saksassa uskottiin Venäjän muuttuvan kaupankäynnin avulla. Sille oli oma termikin: wandeln durch handeln. Saksalaiset kuitenkin unohtivat, että Venäjälle avautuminen olisi tarvinnut tuekseen myös tiukkuutta.

Saksan sijasta tiukkuutta Venäjään kohdisti Sikorskin mukaan Yhdysvallat.

VUONNA 2018 Venäjä toi Kaliningradiin Iskander-ohjuksia, jotka voidaan varustaa ydinkärjellä. Ohjusten kantama ulottuu Berliiniin.

Sikorskin mukaan silloinkaan saksalaiset eivät olleet huolissaan mistään, ja kannatus kumppanuudelle Venäjän kanssa oli edelleen laajaa.

”Ette kuunnelleet varoituksiamme, ja olitte todistettavasti väärässä. En odota, että pyydätte anteeksi 30 vuotta jatkunutta holhoavaa äänensävyänne. Odotan vain, että kuuntelette meitä nyt”, Sikorski sanoi saksalaisyleisölle.

”Se, mitä sanomme nyt, on: tämä on toivottavasti Venäjän viimeinen kolonialistinen sota.”

UKRAINA tarvitsee Sikorskin mukaan edelleen enemmän aseita ja rahallista tukea lännestä.

”Raiskattu ei ole syyllinen raiskaukseen, vaan raiskaaja. Jos uhri pyytää apua, soita poliisi, anna uhrille paprikasumute tai lyö raiskaajaa”, hän vertasi.

Sikorski vertasi tilannetta Euroopan kolonialististen valtioiden sotiin, joissa oli sama kaava: järkytys vastarinnasta, suuttumus, taistelu ja pitkien kärsimysten jälkeen myöntyminen.

”Sotapuolue uskoo edelleen Moskovassa, että he voivat päästä niskan päälle. Mutta kiinnostavaa on, että kansalaiset Venäjällä tajuavat, että maa ei voi olla sisäisesti demokratia, jos se pyrkii olemaan ulkoisesti imperiumi.”

KRIMIN miehityksen jälkeen Saksa ja Ranska yrittivät lopettaa sodan Donbasissa niin sanotulla Minskin prosessilla. Sikorskin mukaan siinä jätettiin huomioimatta itäisen EU:n maat.

Euroopan eksistenssi ratkaistaan Itä-Euroopassa. Eurooppa ei voi tukeutua pelkästään USA:han, vaan Euroopan on otettava vastuu omasta kohtalostastaan.

Lähes jokainen suuri valtio historian aikana on kehittynyt barbaarirajalla. Egyptissä, Kiinassa ja Mesopotiamiassa valtiot eivät nousseet vain hedelmällisten jokien takia vaan siksi, että barbaarit – paimentolaisheimot – jatkuvasti hyökkäsivät niihin aroilta vallatakseen resursseja. Barbaarirajan puolustus vaati yhteistyötä.

Kiina yhdistyi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina pohjoisesta, josta turkkilais-, mongoli- ja tunguusiheimot hyökkäsivät Kiinan maatalousyhdyskuntiin. Kun Kiina yhdistyi ja vahvistui, myös paimentolaiset yhdistyivät ja vahvistuivat. Kiinan pohjoispuolelle syntyi myös paimentolaisvaltioita, jotka loivat edelleen vahvemman tarpeen Kiinalle yhdistyä. Syntyi eräänlainen varustelukierre, joka materialisoitui lopulta vahvana Kiinan valtiona. Egypti yhdistyi aina etelästä, josta nubialaisheimot ahdistivat Egyptin maatalousyhdyskuntia. Kun Nubian arot ilmaston muutoksen takia muuttuivat 3000 vuotta sitten aavikoksi ja barbaaripaine etelärajalla laski, Egypti disintegroitui eikä Egyptissä ennen 1900-lukua enää ollut kotimaista hallintoa.

Jotta Euroopasta on nousemaan uudestaan merkittäväksi vaikuttajaksi maailmassa, sen on ensiksi kyettävä turvaamaan oma olemassaolonsa idän barbariaa vastaan. Se onko Eurooppa federatiivinen valtio vai löyhä valtioliitto ei ole oleellista, vaan se että Eurooppa puolustuksen osalta on yhdessä rintamassa. Että meillä on itäeurooppalainen identiteetti kansallisen identiteetin rinnalla. Rajamaan ihmisen identiteetti.

Euroopan uusi nousu alkaa barbaarirajalta.

–

–