SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Valloittajan mieli

 

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kuluvan vuoden lopulla Suomi sai oman Rotherhaminsa. Maahanmuuttajamiesten Oulussa pyörittämä pedofiilirinki oli ensimmäinen Suomessa paljastunut tämänkaltainen tapaus. Yksityiskohdat ovat useimpien tiedossa ja sen verran iljettäviä, että säästän lukijat niiden kertaamiselta.

Mitenkään yllättynyt en osaa olla tapahtuneesta. Tekijät ovat saastaisia elukoita ja toimivat tavalla, jota saastaisilta elukoilta voi odottaakin. Ja mitä vuolaampia Afrikasta ja Lähi-Idästä tulevat maahanmuuttajavirrat ovat, sitä enemmän niiden mukana tulee tällaista ainesta. Muualta Euroopasta löytyy useita varoittavia esimerkkejä, eikä tarvitse mennä sen kauemmas kuin Helsingin Kampin kauppakeskukseen minä tahansa iltana viikosta nähdäkseen, miten arabimiehet vikittelevät tuskin murrosikään ehtineitä tyttöjä.

Yllättäviä eivät ole myöskään valtavirtaisen Suomen reaktiot. Jokaisen jihadistien terroriteon tai turvapaikanhakijoiden tekemän joukkoraiskauksen jälkeen huolestutaan ensimmäiseksi siitä, lisääkö tapaus rasismia, ”populistien” kannatusta tai omankädenoikeutta. Kaavaan kuuluu perussuomalaisten syyttely ”tragedialla ratsastamisesta”. Väitteen mukaan maahanmuuttovastaiset ovat vain innoissaan terrorista ja seksuaalirikoksista, koska ne tarjoavat tilaisuuden oman maailmankuvan levittämiselle.

On kuitenkin aivan loogista ja oikein, että massamaahanmuuton vastustajat käyttävät Oulun tapausta oman agendansa ajamiseen. Tapahtunut ei ole pelkkä tragedia kuten junaonnettomuus tai luonnonkatastrofi, vaan tietoisesti toteutetun politiikan johdonmukainen ja helposti ennustettava seuraus. Jos tätä politiikkaa tahdotaan muuttaa, on lyötävä rumpua jokaisesta iljettävyydestä, jonka se saa aikaan. Se voi tuntua raadolliselta, mutta niin politiikkaa tehdään. Ilman tällaista ”politikointia” voisimme vain sentimentaalisesti päivitellä, kuinka paha maailma on.

Perussuomalaisten nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on ollut hyvin tinkimätön linjassaan. Hän varoitteli liberaalin maahanmuuttopolitiikan seurauksista jo silloin, kun hänet tunnettiin vain bloginpitäjänä eikä kukaan osannut kuvitellakaan syksyn 2015 siirtolaiskriisin kaltaista tilannetta – ja ironista kyllä, tuolloinkin hän kirjoitti Oulussa tapahtuneesta seksuaalirikoksesta. Ennaltaehkäisy ei vain sattunut kiinnostamaan vanhoja puolueita, ja siksi vastuu nyt tapahtuneesta on ennen kaikkea niillä. Asioiden ennakoinnista on kirjoittanut viisaasti Enoch Powell:

Valtiomiestaidon korkein tarkoitus on valmistautua ehkäistävissä oleviin vitsauksiin. Tähän pyrkiessään se kohtaa esteitä, jotka ovat juurtuneet syvälle ihmisluontoon. Yksi esteistä on se, että vitsaukset eivät ole osoitettavissa ennen kuin ne ovat tapahtuneet: niiden jokaisella kehitysasteella on tilaa epäilyksille ja kiistoille siitä, ovatko ne todellisia vai kuviteltuja. Samalla ne vetävät puoleensa vähän huomiota verrattuina ajankohtaisiin ongelmiin, jotka ovat sekä kiistämättömiä että polttavia. Tästä johtuu kaikessa politiikanteossa ilmenevä kiusaus keskittyä välittömään nykyisyyteen tulevaisuuden kustannuksella.

Ennen kaikkea ihmisillä on taipumus pitää ongelmien ennustamista ongelmien aiheuttamisena ja jopa ongelmien hakemisena. ”Kunpa siitä,” heistä on ihanaa ajatella, ”ei vain puhuttaisi, niin se ei luultavasti tapahtuisi.”

Kenties tällä taipumuksella on juuret primitiivisessä uskomuksessa, että sana ja asia, nimi ja kohde, ovat yhtä.

Joka tapauksessa puhuminen tulevaisuuden vakavista mutta tämänhetkisin ponnistuksin vältettävistä vitsauksista on epäsuosituin ja samalla kaikkein tärkein tehtävä poliitikolle. Se, joka tieten tahtoen välttää sitä, ansaitsee ja usein saakin päälleen jälkipolvien kiroukset.

Kuitenkin Oulun jälkimainingeissa valtavirtaiseen mediaan tihkui satunnaisesti jotain muutakin kuin hurskastelua. Lähemmän tarkastelun ansaitsee Tuomas Enbusken Iltalehdessä 7.12. ilmestynyt kolumni, joka sohaisi useitakin tabuaiheita kuten feministien taipumusta vaieta kuin muuri silloin kun raiskaajalla on suojaväri. Kolumnissa on paljon löysää ajattelua, jollaista käsittelin jo edellä, sekä maahanmuuton arvostelijoille ennestään tuttuja huomioita, mutta kohdassa jossa Enbuske alkaa käsitellä eurooppalaisten seksituristien toimintaa Thaimaassa, kirjoitus muuttuu kiinnostavaksi.

Me eurooppalaiset ja amerikkalaiset lennämme vuosittain Thaimaahan ja muihin Aasian maihin tekemään asioita, joita emme ikinä tekisi oman kulttuurimme naisille. Eurooppalaiset miehet menevät Aasiaan sikailemaan, käyttämään naisia ja lapsia seksuaalisesti hyväksi niin mielikuvituksellisella tavoilla ja sellaisella volyymillä, että siinä paukkuvat tilastot ihan samalla tavalla kuin muista kulttuurista tänne tulevien rikostilastoissa.

Tietenkin osa tästä on populistista kärjistystä. Pedofilia ja muu suoranainen riisto on vain pieni osa Thaimaahan suuntautuvasta seksiturismista, ja siihen syyllistyvät muutkin kuin länsimaalaiset turistit. Jos haluaa sävykkäämmän kuvan eurooppalaisten miesten motiiveista seksilomailla Thaimaassa, kannattaa lukea vaikkapa kahden ruotsalaisen naisjournalistin, Annika ja Annabella Åsvikin reportaasikirja Miesten paratiisi (WSOY 2004), rehellinen mutta demonisointia välttävä kuvaus ilmiöstä. Mutta perusväitteessään Enbuske on oikeassa: myös eurooppalaiset syyllistyvät kaukomaille mennessään pöyristyttäviin seksirikoksiin. Ja tästä suraa kolumnin tärkein huomio:

Karmeuksia on helpompi tehdä ihmisiä kohtaan, joita ei tunne oman heimonsa jäseneksi.

Juuri näin asia on. Vieraan rodun ja kulttuurin parissa häviävät helposti sellaiset pidäkkeet, joita omien parissa noudatetaan. Historiassa sen voi havaita muun muassa siitä, kuinka raakalaismaisella tavalla Tyynenmeren sotaa tai Vietnamin sotaa käytiin molemmin puolin. Ja jos vieras kulttuuri vaikuttaa jostakin syystä alkeelliselta tai heikolta, efekti voimistuu. Thaimaassa länsimainen turisti saattaa tuntea itsensä siirtomaaherraksi jolla on ensi yön oikeus jokaiseen vastaantulevaan naiseen, ja merkittävä osa machohenkisten aavikkokulttuurien parista tulevista maahanmuuttajista pitää länsimaista naista huorana jolle voi tehdä mitä lystää. Herää valloittajan mieli, ja valloittajat ovat aina pitäneet naisia ja lapsia omaisuutenaan.

Rahmani Gheibail, yksi Oulun pidätetyistä.

Muslimimaahanmuuttajilla on syynsä nähdä meidät heikkoina. Ällistyttävä hyväuskoisuutemme käy ilmi joka käänteessä. Oulussa ja muuallakin Suomessa turvapaikanhakijoita on ”kotoutettu” viemällä heidät tutustumiskäynneille päiväkoteihin ja peruskouluihin. Siirtolaiskriisin ollessa huippukohdassaan vuonna 2015 tutustumiskäyntejä järjestettiin jopa lasten sisähuvipuisto Hoplopiin. Kotoutettaville tuskin sanottiin, että tarkoitus ei ole mennä katselemaan itselleen neitsytvaimoa. Samalla annettiin suomalaisille lapsille ja nuorille kuva, että aikuisia miehiä ei tarvitse varoa. Kotouttamistoimien menestyksellisyyttä voi arvioida lukemalla kaksi vuotta sitten ilmestyneen Iltalehden jutun Oululaisista turvapaikanhakijoista. Jutussa haastateltu afganistanilainen Rahmani Gheibail, joka kehuu suomalaisia ”ihaniksi” ja kertoo pitävänsä suomen kielestä, on tällä hetkellä Oulun poliisivankilassa epäiltynä sekaantumisesta pedofiiliringin toimintaan. Tämä tuo mieleen aiemman tapauksen: turun terroripuukottajan tutustutti radikaaliin islamiin Zuhriddin Rashidov -niminen uzbekkitaustainen mies, joka oli muutamaa vuotta aiemmin kotouttamisprojektin mannekiinina Turussa. Sittemmin Rashidov valmistui Turun ammatti-instituutista, ja opiskelijat luonnehtivat häntä ”hiljaiseksi” ja ”mukavan oloiseksi kaveriksi”.

Valloittajan mieltä rohkaisevat myös laimeat reaktiot vakavaankin häiriökäyttäytymiseen. Tuoreimman maahanmuuttajarikoksen, Arabianrannan lapsensurman, tekijällä on pitkä rikostausta vuodesta 2001 saakka: näpistys, pahoinpitely, rattijuopumuksia, huumausainerikoksia, ryöstön yritys… 17-vuotisen pikkurikollisuran aikana häntä ei ole karkotettu maasta eikä hän ole istunut päivääkään vankilassa. Oulun seksirikosliigakin sai toimia vuoden ajan viranomaisten kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Oulu-uutisia lukiessani huomasin toivovani, että tapaus poikisi muutaman lynkkauksen. Se antaisi ainakin selvän viestin, että valkoista miestä ei voi ärsyttää loputtomiin.

Kuten Singaporen esimerkki osoittaa, monietninen yhteiskunta voidaan kyllä saada toimimaan tiukalla valvonnalla ja drakonisella lainsäädännöllä. Kulttuurisen yhteisymmärryksen puuttuessa sääntöjä aletaan kunnioittaa vasta, kun niiden rikkomisesta seuraava rangaistus on välitön ja julma. Singaporen mallia voitaisiin soveltaa esimerkiksi hirttämällä Oulun ringin jäsenet julkisesti ja hautaamalla heidät siannahkoihin käärittyinä.

Keskusjohtoinen kuriyhteiskunta sisältäisi kuitenkin monia muita ongelmia, joita on tuskin tarpeen erikseen mainita. Tasapainoisempi ja pitkällä aikavälillä kivuttomampi ratkaisu olisi koko monikulttuurisuuskokeilusta luopuminen. Kannattamani toimenpiteet, kuten massakarkotukset, turvapaikanhakijoiden internointi, myönnettyjen kansalaisuuksien peruuttaminen mistä tahansa rikoksesta ja kollektiivisten rangaistusten määrääminen muslimiyhteisöille terroritapauksissa, saattavat tuntua radikaaleilta. Mutta ne ovat humaanimpia kuin kuriyhteiskunta ja huomattavasti humaanimpia kuin jännitteiden laukeaminen väkivaltaiseen etniseen puhdistukseen. Ennen kaikkea ne ovat humaanimpia meille Suomen alkuperäisasukkaille, joiden suojelemista varten kansallisvaltio ensi sijassa on olemassa. Loppuvuoden tapahtumat ovat avanneet näkymän siihen, millainen tulevaisuus jälkeläisiämme odottaa ellei suunta muutu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: