SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kuoliko feminismi Kölnissä?

welcome 2ANN STERZINGER   (suomentanut Jarno Alander)

Asettakaamme hetkeksi syrjään humanismin luonnonlait ja kuvitelkaamme, että islamilaisessa maailmassa aivan todellakin on ihmisiä, jotka vihaavat länttä – eivätkä sillä tavalla kuin sinä vihaat ärsyttävää naapuriasi, vaan historiallisella, irrationaalisella, jopa uskonnollisella kiihkolla. Kuvitellaan, että islamilaisessa mielenlaadussa on casus belli joka ei ainostaan oikeuta, vaan suorastaan pyhittää kaikki hyökkäykset länsimaista sivilisaatiota kohtaan.

Kyseessä on aikamoinen konseptuaalinen kuperkeikka kaikille hyville ihmisille, mehän niin kovasti haluamme uskoa kaikkien vainoa kokevien moraaliseen ylemmyyteen – mutta olkaa minulle kuitenkin mieliksi hetken aikaa.

Kuten esimerkiksi aurinko, idea itsessään on yksinkertainen; vaikeaa sen sijaan on saada ihmiset tuijottamaan sitä riittävän kauan jotta jonkinlainen järkevä keskustelu saataisiin aikaiseksi. On mukavampaa ohjata ajatukset muualle, Occamin partaveitsettömiin salaliittoteorioihin ja poliittisesti korrekteihin apologioihin, tai mikä nyt kenenkin mieluisin aatteellinen myrkky sattuukaan olemaan.

Se tekee keskustelun seuraamisesta kiehtovaa, mutta se ei herätä yhtäkään tapettua henkiin, eikä se muuta sitä tosiasiaa, että islamilaisessa maailmassa on valtavasti ihmisiä, jotka aikovat laittaa koko lännen uusiksi oman mielensä mukaan… keinoja kaihtamatta.

Ja viime uudenvuoden jälkeen kaikille luulisi olevan selvää, että eräs näistä keinoista on ”naisenne ovat meidän”.

Köln (ja Stuttgart, ja Hampuri …) toimikoot vedenjakajana, jonka jälkeen ketään turvapaikanhakijoiden toimeenpanemaa raiskauskaustia kieltävää ei enää pidä ottaa vakavasti – ei varsinkaan feministejä. Räjähdysmäisesti kasvavat yksittäiset tapaukset voidaan vielä taikoa näkymättömiin tilastollisella kikkailulla, mutta jos ei kykene näkemään koordinoitua, monessa eri kaupungissa yhtä aikaa käynnistettävää tuhansien miesten hyökkäystä, pää on työnnetty jo hiekan läpi pohjaveteen asti. Itse asiassa kyvyttömyys nähdä vaatii tietoista ymmärtämättömyyttä sodankäynnin historiasta ja retoriikasta. Koska tämä todellakin oli sodankäyntiä, ja olemme nähneet tämän ennenkin.

Meidän ei tarvitse mennä taaksepäin Troijan Helenan tai sabiinittarien ryöstön aikoihin, tai edes Venäjän vallankumouksen aikoihin löytääksemme varoittavia esimerkkejä. Meidän tarvitsee vain kääntää katseemme Saksasta hieman itään ja kelata aikaa vain pari vuosikymmentä taaksepäin.

serbs 1Kuka vielä muistaa serbit? Vuona 1989 Slobodan Milosevic esitteli ensimmäistä kertaa ”saastuneen verenperinnön” opin, jota tultaisiin käyttämään serbien bosniakkeja ja kroaatteja vastaan käymän tuhoamiskampanjan oikeutuksena. Teorian mukaan bosniakit ja kroaatit periytyvät turkkilaisista (vaikka DNA-tutkimusten mukaan kaikilla kolmella kansalla on sama geneettinen alkuperä). Hieman samalla tavoin kuin juutalaisille tehtiin 1930-luvun Saksassa, bosnialaisia valmisteltiin tuhoamista varten estämällä heitä liikkumasta paikasta toiseen. Lamautuneeseen populaatioon on helppo kohdistaa toimenpiteitä.

Kuten myös pelokkaaseen populaatioon. Kölnin naiset pelkäävät ja heidän liikkumisvapautensa on viety. Sen myötä on mennyt heidän oikeutensa osallistua kokopäiväisesti yhteiskunnan elämänmenoon. 1990-luvun alkupuolella Itä-Bosnian muslimit ajettiin pois työpaikoilta ja lopulta kokonaan pois työmarkkinoilta, varsinaisen konfliktin alkusoittona. Saksalaiset naiset, jotka ovat 1900- ja 2000-lukujen turvan ja liikkumisen vapauden pehmittämiä, ovat helppo maalitaulu samanlaiselle kampanjalle.

Saattaa olla ahdistavaa hyväksyä, että Euroopassa on meneillään sivilisaatioiden yhteentörmäys; yhtä vaikeaa, kenties, kuin oli uskoa että entisessä Jugoslaviassa rakennettiin serbiarmeijan toimesta leirejä, joiden ainoa tarkoitus oli naisten raiskaaminen. On ihmisiä, jotka uskovat todisteita raiskausleirien olemassaolosta; toiset puolestaan haluavat nytkin kiistää, että Kölnissä olisi tapahtunut mitään. Molempien epidemioiden laajuudesta voidaan kiistellä, ja kuten useimmissa konflikteissa, niiden pohjimmaisia syitä ei koskaan voi kokonaan kaivaa esiin. Mutta on olemassa runsaasti objektiivista näyttöä ja subjektiivisia haastatteluja jotka tuntuvat hyvinkin selvästi osoittavan, että raiskausleirit olivat todellisia ja niiden uhreina oli kymmeniä tuhansia bosnialaisnaisia.

Ei niin, että bosniakit ja kroaatit olisivat olleet enkeleitä. Human Rights Watch – järjestö totesi vuonna 1995 naisten asemaa koskevassa raportissaan seuraavaa:

Kaikki osapuolet ovat syyllistyneet rikoksiin, mutta pahimpina syyllisinä on pidettävä Serbian armeijaa ja puolisotilaallisia joukkoja … siitä huolimatta Bosnian kroaatit ja muslimit ovat myös syyllisiä vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Toisin sanoen, sota on helvettiä. Väitetyt sotaraiskaukset Bosnia-Herzegovinassa muodostivat vain jälleen yhden siirron kammottavassa shakkiottelussa, jota olemme pelanneet Ristiretkistä lähtien, palkintona kulttuurinen valta-asema. Länsi on kenties unohtanut tapaukset, mutta itse taktiikka on yhä käytössä. Jos historia on opettanut meille jotain etnisestä puhdistuksesta, niin sen että se leviää kuin virus. Esimerkiksi Ruandassa tutsien joukkoraiskaukset ja lopulta etninen puhdistus alkoivat propagandakampanjalla, jossa korostettiin tutsinaisten kevytkenkäisyyttä. Kuulostaako tutulta?

Sophie Kasiki, joka myöntää nyt olleensa typerä lähtiessään Ranskasta liittyäkseen ISISiin – tai tarkemmin sanoen tullakseen ISISin omaisuudeksi – ja joka kirjoitti muistelmateoksen nimeltä In the Night of Daesh onnistuttuaan (vastoin kaikkia todennäköisyyksiä) pakenemaan, kuvailee sodanaikaisten raiskausten kokemusta ytimekkäämmin:

Alussa he esittivät tekosyitä, sitten uhkauksia. He sanoivat että olin nainen, joka oli yksin lapsen kanssa ja etten voisi mennä minnekään, ja jos yrittäisin paeta minut kivitettäisiin tai tapettaisiin muulla tavalla … todellisuudessa [me] länsimaiset naiset olemme pelkkiä kohtuja joilla tuotetaan uusia lapsia Daeshille.

[”Daesh” on nimitys, jota Isisistä käytettiin aiemmin, mutta jonka käytöstä joistakin vaikeasti avautuvista syistä ISIS nykyään ilmoittaa rankaisevansa kiskomalla nimen lausuneen henkilön kielen irti. JA]

En ole ensimmäinen joka huomauttaa, miten katkeran ironista on Länsi-Eurooppaa ravistelevan raiskausaallon tapahtuminen länsimaisten feministien hiljaisella hyväksynnällä ja tuella – vaikka osasin toki odottaa, että juuri näin kävisi. On kauheaa olla oikeassa. Omahyväisen, itsekritiikittömän maahanmuuttomyönteiset kolmannen aallon feministit eivät tunnu pystyvän ymmärtämään, että heidän urheat liittolaisensa taistelussa länsimaisen miehen sortoa vastaan saattavat haluta vahingoittaa myös heitä.

Jessica Abrahams kirjoitti Prospect Magazinessa:

Feminismiin kuuluu huoli vähemmistöistä ja marginaaliin ajetuista ryhmistä. Jos joillekin feministeille on vaikeaa käydä keskustelua Kölnin tapahtumista, koska se saattaisi johtaa vihapuheeseen ja kiihotukseen pakolaisia vastaan, en voi heitä siitä syyttää. Syy ei ole feministeissä itsessään vaan heissä jotka tekevät puhumisen vaikeaksi – eli usein juuri samoissa ihmisissä jotka ilmaisevat tyrmistystään siitä, etteivät he puhu asiasta.

Kuinka seistä solidaarisessa rintamassa sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat kivittää sinut porttona? Jos avaamme Abrahamsin logiikan solmut, löytyy sama vanha raiskaajien puolustelijan argumentti: raiskaus on raiskaus vain kun raiskaaja on valkoinen mies. Kaikella on suurempi tarkoituksensa, ja raiskattu nainen täyttää vain velvollisuutensa: sulje silmät ja ajattele Euroopan Unionia.

Saimme lisää todisteita feminismin moraalisesta ja älyllisestä konkurssista kun kuulimme David Bowien kuuolleen syöpään. 12 tunnin sisällä Bowien kuolemasta koko femisfääri innokkaasti nimitteli häntä raiskaajaksi – täysin tuulesta temmattu syytös, jota he eivät ilmeisesti uskaltaneet käyttää häntä vastaan hänen vielä eläessään. 1970-luvulla Bowiella oli kieltämättä epäilyttävä mutta ilmeisen vastavuoroinen suhde Lori Maddox-nimisen tyttösen kansa, joka oli tuolloin 15-vuotias. Maddoxista tuli myöhemmin, ei mitenkään yllättävästi, rock’n’roll-muistelmakirjailija ja eräänlainen superbändäri.

Maddox itse kehuskelee kokemuksillaan eikä näytä katuvan niitä, mikä tosin ei estänyt Jody Allard ja Margaret Corvid – nimisiä toimittajia julistamasta The Establishmentissa, että “kulttuurimme kuvastoon ei mahdu raiskaajia”.

Mutta nähtävästi raiskaajille löytyy vielä runsaasti tilaa sosiaalitukien maksatuslistoilla. Koko femisfäärin kollektiivinen henkinen alennustila, jossa he mieluummin metelöivät siitä, että 40 vuotta sitten joku alaikäinen harrasti bändäämistä, kuin nykyhetkessä meneillään olevasta massiivisesta ja järjestelmällisestä seksuaalirikollisuuden aallosta Euroopan kaduilla, on sanalla sanoen pelottavaa. Olisiko Allardilla ja Corvidilla sen verran tervettä järkeä päässään, että heitä epäilyttäisi kävellä Kölnin kaduilla tänään? Vai huutaisivatko he vain kaikille, ”katsokaa jonnekin muualle?” Feminismin ainoa tapa käsitellä niinkin miehekästä toimintaa kuin sisällissotaa on sen täydellinen tuomitseminen – joten sen sijaan että he tarkastelisivat konfliktia sellaisena kuin se on, he vain melovat verbaalista ympyrää ja laskeskelevat uusimpia uhripisteitään.

welcome 3Tavallaan feministeille voi kuitenkin antaa sen verran tunnustusta, että he eivät sentään yritä esittää itseään koko kriisin suurimpina uhreina – vaikkakin juuri sitä heistä saattaa vielä tulla. Lisäksi feministit ovat nyt valjastaneet ns. hyvinvointivaltion täysin ennennäkemättömään munaukseen: nimittäin miehittäjäjoukkojen majoittamiseen ja ruokkimiseen, aivan vapaaehtoisesti ja jopa innokkaasti. Siinä vasta huolta vähemmistöistä ja marginaaliin ajetuista ryhmistä! Tämä uskomaton tietoisen sokeuden ja typeryyden esitys saattaa hyvinkin (ainakin sen pitäisi) merkitä kolmannen aallon feminismin loppua ideologiana, jota kukaan, jonka arkiasuna ei ole pakkopaita, enää ottaa tosissaan.

Ja vahvoista naisista puheen ollen: samalla kun median irvokkaat olkiukot epäonnistuvat yhä koomisemmin yrityksissään viedä yleisön huomio muualle, mihin tahansa muualle, Angela Merkel on lopultakin myöntänyt menettäneensä maansa hallinnan. Vaikka PEGIDAn maahantunkeutujia vastustaneet mielenosoitukset hajotettiin mellakkapoliiseja ja vesitykkejä käyttäen (jostain syystä samoja keinoja ei käytetty pysäyttämään uudenvuodenaaton aivan oikeita väkivallantekoja), kansan nyrkkiä ei saada enää takaisin taskuun.

Katupartiot käyvät maahanmuuttajien kimppuun kaikkialla, samaan aikaan kun poliisin kädet ovat sidotut. Merkel on haukkunut fasisteiksi kaikki oikeistolaiset (ja itse asiassa myös vasemmistolaiset) tahot jotka yrittivät varoittaa häntä, että ei ole hyvä ajatus päästää Saksaan koko Lähi-Itää viimeistä vuohta myöten. Kenties Merkel on nyt maalannut itsensä nurkkaan, josta hänellä ei ole ulospääsyä ellei hän omaksu aivan oikeita fasistisia otteita keinovalikoimaansa.

Kuka väitti, että ironia olisi kuollut?

(Artikkelin kirjoituksessa avustanut Jamie Mason)

Ann Sterzinger on yhdysvaltalainen kirjailija ja journalisti. Hänet tunnetaan mm. romaaneistaan NVSQVAM (2011) ja The Talkative Corpse (2013). Oheinen kirjoitus on julkaistu RightOn -verkkolehdessä 20.1.2016.

Information

This entry was posted on helmikuu 10, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: