SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Farssi nimeltä kulttuurikeskustelu

TIMO HÄNNIKÄINEN

Taustaltaan puoliksi jemeninjuutalainen Koko Hubara on tehnyt etnisyydestään elinkeinon. Hänen bloginsa ”Ruskeat tytöt” nousi julkisen mielenkiinnon kohteeksi viime kesän ”Immoskohun” ja Meillä on unelma -tapahtuman yhteydessä, ja siitä lähtien hän on ollut suosittu vieras eri ajankohtaisohjelmissa. Viime joulukuussa hän sai Koneen säätiöltä noin 19 000 euron apurahan ”rodullistettua feminismiä” käsittelevän esseekokoelman kirjoittamiseen – poikkeuksellinen tuenosoitus kirjoittajalle, joka ei ole aiemmin julkaissut yhtään teosta. Media ja kulttuuri-instituutiot ovat selvästikin ottaneet tosissaan Hubaran puheet ”rodullistettujen” naisten äänen kuulumattomuudesta ja päättäneet korjata tilanteen.

Hubaran metodi on seuraavanlainen. Hän rodullistaa itsensä ja henkilöhistoriansa aina kärsimäänsä syömishäiriötä myöten, ja väittää suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaamansa todellisen ja kuvitellun rasismin ahdistaneen hänet ikuisen Toisen asemaan. Toimittajat ja kulttuurimaailman vaikuttajat, maamme syyllisyydentuntoisin ja toiseutta palvovin väestönosa, nielaisee syötin, kirjoittaa hänestä ja päästää hänet ääneen. Hubaran mielestä kantasuomalaiset journalistit ja kirjailijat eivät kuitenkaan koskaan voi todella ymmärtää häntä hänen ”ruskeutensa” takia, ja nostaessaan hänet vähemmistökokemuksen mannekiiniksi he todellisuudessa vain pönkittävät omaa valta-asemaansa. Hubara älähtää tästä, mikä tuo hänelle lisää mediahuomiota, joka kuitenkin on vääränlaista, ja Hubara nostaa taas metelin… ymmärtänette kaavan. Hubaran merkittävin tähänastinen saavutus on ikiliikkujan keksiminen.

Hiljattain Hubara hyökkäsi blogissaan kirjailija Laura Lindstedtiä vastaan. Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron oli viime loppuvuoden kirjatapaus pitkälti Lindstedtin palkintojuhlassa pitämän puheen takia, jossa hän arvosteli nykyistä hallitusta luettelemalla melkein kaikki punavihreät kliseet uusliberalismista luokkayhteiskuntaan. Hubaran mukaan Lindstedtin synti oli se, että hän oli romaanissaan langennut ”kulttuuriseen omimiseen”. (Termi on Hubaran itse suomentama, hänen mukaansa ”meillä ei ole vielä sanastoa tälle kaikelle suomeksi, mikä on iso osa ongelmaa ja myös sen oire”.) Hubara oli toivonut löytävänsä kirjallisen samaistumiskohteen yhdestä Oneironin henkilöhahmosta, anoreksiaa sairastavasta juutalaisnaisesta Shlomithista, mutta pidemmälle lukiessa hahmosta välittyikin liikaa kirjailijan, valkoisen suomalaisnaisen, näkökulma:

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei- suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?

Niin sanotun parodiahorisontin Hubara ylitti närkästyessään kirjaan sisältyvästä hepreankielisestä tekstikatkelmasta:

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana.

Kun suomeksi kirjoitetussa kirjassa selitetään hepreantaidottomille lukijoille, mitä lainattu hepreankielinen teksti tarkoittaa suomeksi, se siis loukkaa hepreaa osaavia, koska heitä ei pidetä ”potentiaalisina lukijoina”. Herkkänahkaisuus on saavuttanut uuden tason.

Koko Hubara

Koko Hubara

Hubaran blogikirjoitus levisi laajalle ja poiki aina Helsingin Sanomien palstoille ulottuneen kulttuurikeskustelun. Kun kirjailijat alkoivat esittää varsin kohteliaasti ja maltillisesti muotoiltuja vastalauseita, joissa todettiin että kirjailijat ovat aina kirjoittaneet myös oman kokemuspiirinsä ulkopuolisista asioista, Hubara laati jatko-osan blogikirjoitukselleen. Siinä hän syytti valtaosaltaan valkoista akateemista kulttuurikermaa siitä, että he kyllä puolustavat Linstedtin rasisminvastaisia julkisia päänavauksia, mutta kääntävät selkänsä kun ”rodullistettu” nainen arvostelee Oneironia. Parodiahorisontti ylittyi jälleen, kun Hubara puristi Linstedtin ja hänen lukijakuntansa etuoikeuksien ja ennakkoluulojen valkoiseksi massaksi, joka on kollektiivisesti syyllinen kaikkiin sivilisaationsa julmuuksiin ristiretkistä keskitysleireihin. Erityisen hilpeä oli kielikuva vähemmistöjen oman äänen ”polttamisesta kaasukammioissa”.

Niin, tämä debatti tuntuu kovin huvittavalta kaltaisestani valkoisesta, äärioikeistolaisesta, etuoikeutetusta miessovinistikirjailijasta, jonka kuukausitulot ovat aavistuksen verran korkeammat kuin työmarkkinatuki. Olen joskus ajatellut irvailumielessä nostaa metelin vaikkapa Leijonasydän-elokuvasta tai Juha Hurmeen uudesta Töppöhörö-näytelmästä ja valittaa, miksi meidät kiihkokansallismieliset aina esitetään puolisyrjäytyneinä lihapäinä, vaikka monilla meistä on akateeminen loppututkinto, perhe ja ammatti. Mutta lehtien kulttuuritoimitukset tuskin tarttuisivat moiseen.

Satiirikoilla on muutenkin vaikeaa. Poliittisen korrektiuden nimellä tunnettu sairaus on etenemässä terminaalivaiheeseen, ja todellisuus on karrikoidumpaa kuin mikään fiktio. Jos Koko Hubaran ja vaikkapa Tiina Rosenbergin kirjoittaisi henkilöhahmoiksi aikamme muotiaatteita satirisoivaan romaaniin, kuka tahansa kustannustoimittaja editoisi heidät pois epäuskottavina. Eräs politiikassa mukana oleva tuttavani kertoi kirjoittaneensa viime vuosien aikana kaupunginvaltuustonsa lehterillä ylös eri edustajien puheita ja huomanneensa voimattomuutensa satiirissa.

Mutta ei ole helppoa muillakaan. Vasemmistolaisesti asennoituville kulttuurialan ihmisille on epäilemättä katkeraa joutua yllättävästä suunnasta tulevan hyökkäyksen kohteeksi. Taiteilijat ovat vuosien ajan uskoneet, että suurin uhka heidän taiteelliselle liikkumavaralleen ovat perussuomalaiset, rasistit ja nationalistit, mutta nyt punavihreä feministi, joka on vieläpä ihaillun Toiseuden edustaja, paneekin halki, poikki ja pinoon sellaiset kirjat, joiden henkilöihin hän ei osaa samaistua.

Laura Lindstedt

Laura Lindstedt

En totisesti kadehdi tiedostavan edistyksellisen kirjailijan asemaa näinä aikoina. Vaikka hän tarkistaisi jokaisen lauseensa postkolonialistisen tutkimuksen oppikirja kädessä, jostain aina ilmestyy transseksuaalinen albiinopygmi, jota lopputulos ei syystä tai toisesta miellytä. Tämä on looginen seuraus kehityksestä, jolle kulttuuriväki on parin kolmen viime vuosikymmenen ajan innokkaasti hurrannut. Paljon parjatun yhtenäiskulttuurin väistyessä monietnisyyden ja -kulttuurisuuden tieltä yksilö redusoituu hiljalleen pelkäksi etnisen ryhmänsä edustajaksi. Kenestäkään ei enää voi puhua iman, että keskustelu siirtyisi hänen viiteryhmäänsä. Tällaisessa ilmapiirissä on mahdoton tasapainoilla kovin pitkään, ja välttyäkseen loputtomilta selittelyiltä ja anteeksipyytelyiltä kirjailijoiden lienee parasta keskittyä käsittelemään vain omaa välitöntä kokemustaan ja triviaaleja arkielämän havaintoja. Ja tällaiselle ilmapiirille löytyy jo ulkomaisia esikuvia, kuten Hubarakin blogissaan huomauttaa:

Voin vakuuttaa, että kulttuurisen omimisen sekä valkoisen äänen ja katseen diskurssit ovat ihan oikea keskustelu, jota muualla maailmassa, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, jopa naapurissamme Ruotsissa käydään ihan vakavasti ja defenssien taakse luimuilematta. Ja sitä keskustelua eivät todellakaan johda valkoiset filosofit. Miksi Suomi olisi poikkeus?

Olen itse sikäli onnellisessa asemassa, että olen jo pidemmän aikaa edustanut Suomen kirjallisuuspiireissä jonkinlaista paarialuokkaa, ja melko harva haluaa olla kanssani läheisissä tekemisissä. Niinpä voin tehdä ja sanoa mitä lystään. Mutta niille, jotka vielä haluavat säilyttää ystävyyssuhteensa ja pysytellä salonkikelpoisina, sanoisin muutaman sanan. Jos todella aiotte antaa Koko Hubaran kaltaisten hysteeristen moralistien määrätä kulttuurikeskustelun tahhdin, teidän kannattaa hankkia käsiinne Mao Tse-Tungin Pieni punainen kirja ja siteerata sitä sopivissa kohdissa keskustelua käydessänne. (Aihepiiriin sopivia katkelmia löytyy sähköisessä muodossa vaikkapa täältä.) Kulttuuridebatithan alkavat yhä enemmän muistuttaa Kiinan kulttuurivallankumousta julkisine häpäisemisineen, itsekritiikkeineen ja väärän tietoisuuden paljastamisineen. Mutta kaikista puhemiehen mietelmistä kehotan muistamaan erityisesti tämän:

Teoksissa, joista puuttuu taiteellinen laatu, ei ole voimaa, olivatpa ne poliittisesti miten edistyksellisiä hyvänsä.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: