SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Yritys propagandaelokuvaksi

scipio 4TIMO HÄNNIKÄINEN

Elokuvateatteri Orion tarjoaa kuluvalla viikolla harvinaislaatuisen tilaisuuden nähdä valkokankaalta fascistisen Italian suurin elokuvaproduktio, historiallinen spektaakkeli Scipio Africanus, Afrikan valloittaja (Scipione l’africano, 1937). Kaksituntisen filmin ensimmäinen näytäntö oli torstaina, uudelleen se esitetään sunnutaina 24.1. Tilaisuus on merkittävä siksikin, että elokuvasta on saatavilla dvd-levynä vain heikkolaatuinen italialainen versio ja alkuperäistä lyhyempi englanniksi dubattu versio.

Tuolloin tähtitieteelliset 12,6 miljoonaa liiraa maksanut elokuva on tunnetuin tulos siitä panostuksesta elokuvateollisuuteen, jonka Italian hallitus aloitti 1930-luvun alkupuolella. Sitä ennen valtio oli puuttunut maan elokuvatuotantoon varsin vähän. 1910-luvulla italialainen elokuva eli varhaista kukoistuskautta historiallisine suurfilmeineen ja futuristisine kokeiluineen, mutta fascistien valtaannousun jälkeen se juuttui suvantovaiheeseen. Yritykset kilpailla muiden maiden elokuvatuotannon kanssa kariutuivat pitkälti tuotannon ja jakelun huonoon yhteiskoordinaatioon: moni 1920-luvun elokuva pääsi levitykseen vasta useita vuosia valmistumisensa jälkeen, ja lahjakkaimmat ohjaajat siirtyivät tilanteeseen turhautuneina työskentelemään ulkomailla. Ulkomailla onneaan kokeilleisiin kuului myös Scipio Africanuksen ohjaaja Carmine Gallone, joka oli 20-luvun lopulla Ranskassa työskennellessään tutustunut muun muassa René Clairiin ja ohjannut useita H.-G. Clouzot’n käsikirjoittamia elokuvia.

Asiat muuttuivat vuonna 1934, kun fascistihallitus perusti Elokuvan päädirektoraatin (Direzione Generale per le Cinematografia), jonka tuella Italiaan perustettiin uusia elokuvateattereita, hankittiin uutta teknistä välineistöä ja perustettiin elokuvakoulu. Mussolinin poika Vittorio perusti valtiollisen tuotantoyhtiön, joka houkutteli palvelukseensa tärkeimpiä käsikirjoittajia, näyttelijöitä ja ohjaajia – myös sellaisia, jotka olivat fascistien poliittisia vastustajia. Vuonna 1937 valmistunut suurstudio Cinecittà on Italian elokuvateollisuuden keskuspaikka vielä nykyäänkin.

Uuden avokätisyyden taka-ajatuksena oli tietenkin käyttää elokuvaa propagandavälineenä Neuvostoliiton ja natsi-Saksan esimerkin mukaisesti. Kulttuuripoliittisen projektin huipentumana valmistuneen Scipio Africanuksen kuvaukset aloitettiin vuonna 1935, jolloin käynnissä oli sotaretki Etiopiaan. Elokuvan propagandistisena tarkoituksena oli sotaretken pyhittäminen antiikin Rooman suuruuden päiviltä otetun historiallisen esimerkin mukaisesti. Toiseen puunilaissotaan (218-202 eaa.) sijoittuva tarina korostaa Rooman ja Karthagon perimmäistä vastakkaisuutta ja niiden välisen ratkaisevan konfliktin välttämättömyyttä. Alusta saakka siinä korostetaan tarvetta kostaa roomalaisten Cannaen taistelussa kärsimä tappio. Näin elokuvan tapahtumat kytkeytyvät Etiopian sotaan, jota Mussolini piti vuonna 1896 etiopialaisille hävityn Adowan taistelun revanssina.

scipio 2Etiopian sotaretki ei oikeastaan olisi tarvinnut tuekseen erityistä propagandarummutusta, sillä se nautti Italiassa jo valmiiksi laajaa hyväksyntää. Fascistihallinnon liberaalit vastustajatkin suhtautuivat siihen myönteisesti, koska se lopetti Etiopiassa voimassa olleen orjuuden. Jopa Mussolinia arvostellut filosofi Benedetto Croce oli isänmaallisen innostuksen vallassa luovuttanut kultansa sotaponnistusten hyväksi. Scipio Africanuksen valmistumisvuonna 1937 ajankohtaisempi oli Espanjan sisällissota, johon Mussolini oli aseavun ohella osallistunut joukkoja lähettämällä. Sotaan sekaantuminen oli kansan parissa epäsuosittu veto: useimmat eivät ymmärtäneet, miksi italialaisten piti osallistua takapajuisessa maassa käytyyn konfliktiin, ja fascistipuolueen sosiaalisesti radikaalimpi siipi paheksui aatelisten ja suurmaanomistajien käsikassarana pidetyn Francon tukemista. Kenties tämän takia Scipio Africanus sisältää paljon viittauksia Scipion nuoruudessaan saavuttamiin voittoihin Iberian niemimaalla käydyissä taisteluissa. Avustajina käytetty Italian armeijan divisioona lähti suoraan kuvausten jälkeen rintamalle Espanjaan. (Toivoa sopii, että ne jotka olivat unohtaneet rannekellon käteensä kohtauksia kuvattaessa, joutuivat etulinjaan.)

Scipio Africanus on oman aikansa mittapuulla historiallisesti yllättävän tarkka. Monet yksityiskohdat, joiden voisi luulla olevan draamallista tai propagandistista väritystä, perustuvat historiallisille faktoille. Scipio todella pyrki tarjoamaan Cannaen veteraaneille mahdollisuuden kostaa tappionsa. Samoin hän salli itseluottamusta osoittaakseen kahden karthagolaisen vakoojan kierrellä vapaasti leirissään ja kävi kahdenkeskisen keskustelun vastustajansa Hannibalin kanssa ennen ratkaisevaa Zaman taistelua. Jopa Hannibalin käyttämällä silmälapulla on historiallinen perusta: hän oli menettänyt toisen silmänsä Italian-sotaretkensä varhaisvaiheessa. Anakronismejakin elokuvassa toki on. Joukkokohtauksissa taajaan nähdyt ”roomalaiset tervehdykset” olivat fascistien keksintöä, vaikka niiden tuolloin uskottiinkin olevan perua antiikin Roomasta.

Elokuva palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla vuoden parhaana italialaisena elokuvana ja Italian lehdistö ylisti sitä merkittävänä aluevaltauksena, mutta sen kaupallinen menestys oli heikko eivätkä ulkomaiset arvostelijatkaan vakuuttuneet. Mussolinin itsensäkin väitetään pitäneen filmiä epäonnistuneena. Scipio Africanus onkin sekä esteettisesti että sisällöltään hyvin epätasapainoinen elokuva. Sen joukko- ja taistelukohtaukset ovat vaikuttavaa ammattityötä, mutta draamallisesti filmi on hajanainen ja sisältää yhteensulattamattomia aineksia eri lajityypeistä kuten historiallisesta spektaakkelista, oopperasta, mykkäfilmistä, melodraamasta ja propagandaelokuvasta. Monet sen draamallisista kaarista ja sivujuonista jäävät keskeneräisiksi ja irrallisiksi. On kuin elokuva olisi koottu liian hätäisesti muutaman näyttävän joukkokohtauksen ja ennen kaikkea lopun jättitaistelun ympärille, vaivautumatta keskittymään riittävästi henkilöhahmoihin tai ajankuvaan.

Scipio Africanuksen suurimmat riitasoinnut sisältyvät kuitenkin sen propagandistiseen sisältöön. Tavoitteena on selvästi ollut Eisensteinin tai Riefenstahlin tyylinen lähestymistapa, jossa kansanjoukkojen historialliset liikkeet asetetaan yksilöllisten pyrintöjen edelle. Gallonelta kuitenkin puuttui riittävää aggressiivisuutta ja kirkasotsaisuutta tehokkaan propagandan tekemiseen, tai sitten poliittisen julistajan rooli tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuloksena oli elokuva, jonka pyrkimys on kiistämättömän propagandistinen, mutta joka on kuitenkin liian moniselitteinen täyttääkseen itselleen asettamiaan raameja. Yhtäältä tämä näkyy näyttelijävalinnoissa ja henkilökuvauksessa. Scipion rooliin valittu, pikemminkin oopperanäyttämölle soveltuva Annibale Ninchi on liian pompöösi ja toisaalta liian feminiininen esittääkseen uskottavasti kansanjohtajaa ja sotasankaria. Lisäksi hänen roolinsa on kirjoitettu perin yksiulotteiseksi, ikään kuin tarkoitus olisi ainoastaan havainnollistaa fascistista johtajaihannetta. Camillo Pilotton esittämä illuusioton ja katkera Hannibal on kiiltokuvamaista vastapooliaan monin verroin kiinnostavampi ja vakuuttavampi.

scipio 3Hämmentävin epätasapaino sisältyy lopun pitkään taistelujaksoon. Jos tarkoituksena on ollut sodan glorifioiminen, lopputuloksena on pikemminkin raju kuvaelma sodan rumuudesta. Sotakuvaus on aikansa mittapuulla hätkähdyttävän graafista, ja militaristinen paatos loistaa poissaolollaan. Kuvat sotilaan kaulan lävistävästä keihäästä ja kuollutta emoaan surevasta sotanorsunpoikasesta luovat masentavan ja synkän vaikutelman. Sotajakson kolkkous jää kummittelemaan mieleen siinä määrin, että elokuvan päättävä lyhyt kuvaus Scipion paluusta maalaisidylliin vaimonsa ja poikansa luo on loppunostatuksena onnettoman laimea. Gallone ei selvästikään sopinut rooliinsa tulevien valloitusten pyhittäjänä.

Mutta juuri riitasointuisuuteen sisältyy Scipio Africanuksen kiinnostavuus elokuvana. Aivan kuin ohjaaja olisi ymmärtänyt, millaiseen lihamyllyyn hänen maansa oli ajautumassa ja millaiset seuraukset tällä Euroopan kansojen veljessodalla olisi koko maanosan ja sen kulttuurin kannalta. Viitteitä tulevaan totaaliseen ja mekanisoituun sodankäyntiin on siellä täällä: karthagolaisten sotanorsujen törähdykset kuulostavat moottorien jyrinältä ja niiden rynnäkkö näyttää panssaridivisioonan hyökkäykseltä.

Yksi syy Scipio Africanuksen sisällölliseen häilyvyyteen lienee se, ettei fascistinen Italia oikeastaan koskaan kehittynyt täysimittaiseksi totalitaariseksi valtioksi, joka olisi kyennyt tuottamaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton tai Veit Harlanin Kolbergin kaltaisia johdonmukaisen ideologisia elokuvia. Fascistisessa ideologiassa oli individualistinen juonne, joka poikkesi kansan- tai luokkaruumista korostavista natsismista ja kommunismista. Tämä näkyi myös suhtautumisessa sotaan. Sveitsiläissyntyisen uusoikeistolaisen politiikantutkijan Armin Mohlerin mukaan natsit toivoivat rotujen välistä sotaa ja kansakunnan kollektiivista voittoa, mutta Italian fascistit ihannoivat mies miestä vastaan käytyä kamppailua, yksilöllistä soturia ja sankarivainajaa. Scipio Africanus yritettiin tehdä kommunististen ja kansallissosialististen esikuvien mukaiseksi ylistykseksi persoonattomalle joukkotoiminnalle ja kollektiiviselle hyökkäysenergialle, mutta kansallisten erityispiirteiden synnyttämä vastahanka johti yllättävään lopputulokseen, ja elokuva sai miltei pasifistisia sävyjä.

Scipio Africanus on vain yksi osoitus siitä, että selvästi ideologisetkaan elokuvat eivät aina ole sisällöltään monoliittisia. Toisen maailmansodan aikana valmistunut brittivastaiseksi propagandaksi tarkoitettu natsielokuva Ohm Krüger (1941) kuvaa poikkeuksellisen suorasukaisesti siviiliväestön kärsimyksiä sodan jaloissa. Kärsijöinä ovat brittien epäinhimillisille internointileireille buurisodan aikana suljetut vihollisten perheenjäsenet, muttei ole kovin vaikea sijoittaa tapahtumia toisen maailmansodan kehyksiin, joissa kaikki osapuolet ulottivat sotatoimensa vastustajan siviiliväestöön. Samoin natsien eutanasiaohjelman puolustukseksi kaavailtu, samana vuonna ilmestynyt melodraama Ich klage an on lopulta hengeltään hyvinkin humaani ja eettisesti kipeä kuvaus lääkäristä, joka antaa kuolemansairaalle vaimolleen tappavan ruiskeen. Taide ja viihde ovat ilmiöitä, jotka tavalla tai toisella aina heijastelevat aikansa virallisia oppeja – eikä oma aikamme ole tässä poikkeus. Mutta samalla ne ovat kokonaisuuksia, joista löytyy sisällöllisesti hyvinkin kirjavia, myös keskenään ristiriitaisia aineksia.

”Scipio Africanus, Afrikan valloittaja” esitetään elokuvateatteri Orionissa sunnuntaina 24.1. klo 20:00.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: