SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mitä Ruotsi voi oppia Singaporelta

OLLI VIRTANEN

Kuten jokainen aikaansa seuraava tietää, Ruotsilla on vakavia ongelmia. Ihmisiä ammutaan kadulle rikollisjengien välienselvittelyissä, tehtäviään suorittavat poliisit saavat yhä useammin vastaansa mellakoivan ”nuorisojoukon” ja kivisateen, autoja poltetaan suurkaupunkien lähiöissä harva se yö. Vähän väliä jossain räjähtää käsikranaatti tai omatekoinen pommi. Malmössä tapahtui juuri ennen vuodenvaihdetta neljä joukkoraiskausta reilun kuukauden sisään. Valtiopäivillä keskustellaan tosissaan, tulisiko armeija lähettää valvomaan järjestystä pahimpiin lähiöihin.

Ruotsin ongelmat johtuvat yksinomaan maan harjoittamasta avoimien ovien maahanmuuttopolitiikasta. Kaikki, aivan kaikki, tietävät tämän. Hillitön tulijatulva kolmannesta maailmasta on hiljalleen muuttanut tietyt Ruotsinkin alueet de facto osaksi kolmatta maailmaa, mutta ongelmalle ei voida tehdä mitään, koska ensin pitäisi myöntää sen alkusyy. Ja tämä ei puolestaan käy, koska silloin valtaeliitin ja heidän hännystelijöidensä pitäisi selittää, miksi se hillitön tulijatulva on alun alkaenkaan päästetty Ruotsiin. On huvittavaa katsella tiedotusvälineiden edustajien kiemurtelua heidän raportoidessaan aiheesta: todellista asianlaitaa ei voi myöntää, koska se olisi natsia, muttei kaikkien tuntemaa totuutta oikein voi kieltääkään, koska se näyttäisi aivan kertakaikkisen hölmöltä. Niinpä toimittajat ovat ottaneet tavakseen puhua ”sosiaalisesti haasteellisista alueista” tjsp., aivan kuin ongelma olisivat nämä alueet itse, eivät niissä asuvat ihmiset.

Ruotsin tilanteessahan ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista tai yllättävää. Monikulttuuriset valtiot kautta maailman kärvistelevät kroonisessa väkivaltakierteessä ja / tai kitkuttavat hajoamisen partaalla. Parhaimpana – tai pahimpana – esimerkkinä tästä on Afrikka, jonka sekasorto johtuu suureksi osaksi siitä, että toisilleen vieraat ja vihamieliset heimot joutuvat asumaan samojen valtiollisten rajojen sisällä. Vaan aivan kaikkialle monikulttuurisuuden kurjistava vaikutus ei yllä. Maailmassa on nimittäin sellainenkin kansojen sulatusuuni, joka kirjavuudestaan huolimatta on onnistunut luomaan vakaan ja vauraan yhteiskunnan. Tuo valtio on Singapore.

Singaporen väestö on suorastaan hengästyttävän monimuotoinen. Maan 5,6 miljoonasta asukkaasta – siis jotakuinkin Suomen kokoisesta väkimäärästä – noin kolme neljännestä on etnisesti kiinalaisia, 15 % malaijeja ja kymmenesosa intialaisia. Asukkaista kolmannes puhuu äidinkielenään englantia, toinen kolmannes mandariinikiinaa, noin 10 % muita kiinalaiskieliä, toinen 10 % malaijia ja loput kuka mitäkin. Kolmannes väestöstä on buddhalaisia, kristittyjä on parisenkymmentä prosenttia, muslimeja noin 15 %, taolaisia kymmenesosa, hindulaisia viisi prosenttia ja lisäksi noin viidennes asukkaista ei tunnusta mitään uskontoa. Kyse on siis kansojen tilkkutäkistä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tästä huolimatta rikollisuus on Singaporessa erittäin vähäistä, vähäisempää kuin juuri missään muualla maailmassa. Rikollisjengit eivät riehu kadulla, poliisia ei viskota kivillä eivätkä autot roihua yösydännä. Mitä maa siis tekee toisin kuin Ruotsi?

Singapore tunnetaan maailmalla lähinnä drakonisesta rikoslaistaan ja holhousyhteiskunnasta, joka saisi pahimmankin kukkahattudemarin päiväunet kalpenemaan. Huumeiden salakuljetuksesta, laittomien aseiden hallussapidosta ja kidnappauksesta – sekä tietysti murhasta – pääsee hirsipuuhun, ja raiskauksesta, ryöstöstä ja useista muista vakavammista rikoksista on tuomiona kepitys. (Kepityksessä tuomittua lyödään rottinkikepillä paljaille pakaroille. Menettely on erittäin tuskallinen ja jättää pysyvät arvet.) Kiellettyjen asioiden listalle kuuluvat lisäksi muun muassa miesten välinen seksi, purukumin käyttö, vessan vetämättä jättäminen ja alastomuus myös omassa kodissa, mikäli joku ulkopuolinen saattaa nähdä(!). Paperilla Singapore on demokraattinen valtio, mutta tosiasiassa maan kansanvaltaisuus on melko kyseenalaista laatua: sama puolue on hallinnut Singaporea koko sen itsenäisyyden ajan, eivätkä opposition toimintamahdollisuudet täytä meikäläisiä standardeja. Singaporea tuskin kutsuttaisiinkaan demokratiaksi, mikäli se sijaitsisi Euroopassa.

Tässä ei tietenkään ole vielä mitään uutta tai omituista; epädemokraattisia valtioita on maailma väärällään. Se, mikä Singaporen tekee erikoiseksi, on maan huomattavan suuri taloudellinen vapaus. Singaporen verotus kuuluu kehittyneiden maiden matalimpiin, ja sääntely on erittäin vähäistä; maa sijoittuukin taloudellisen vapauden indeksissä toiseksi heti Hong Kongin jälkeen. Tässä Singapore poikkeaa rajusti melkein kaikista muista maailman maista, joiden demokratian kanssa on vähän niin ja näin; mikäli jokin valtio rajoittaa kansalaistensa sosiaalisia vapauksia, se lähes aina rajoittaa taloudellistakin vapautta. Augusto Pinochetin johtama Chile saattoi olla toinen poikkeus tähän sääntöön, mutta muuten esimerkit ovat varsin vähissä.

Tämän pitäisi herättää punavihreissä ajatuksia. Singapore saattaa olla esimerkki toimivasta monikulttuurisuudesta, mutta sen sosiaalisesti hyvin konservatiivinen ja taloudellisesti erittäin oikeistolainen yhteiskuntajärjestelmä tuskin on sitä, mitä vasemmistoliberaalit Euroopassa haluavat nähdä. Mikäli monietninen, -kielinen ja -uskontoinen yhteiskunta halutaan saada pysymään kasassa, hintana on kuitenkin väistämättä henkilökohtainen vapaus. Rautanyrkillä hallitseva keskusvalta on ainoa järjestyksen tae silloin, kun ihmisryhmien välinen luottamus ja yhteisymmärrys on hajonnut – tai hajotettu – etnisten ryhmien tilkkutäkiksi.

Monikulttuurisen Singaporen todellisuus näyttää siis perin juurin erilaiselta kuin monikulttuurisen Ruotsin arkipäivä. Osan tästä selittävät tietysti maiden etnisten kokoonpanojen väliset eroavaisuudet, mutta myös hallintokulttuurien eroilla on epäilemättä osuutensa asiaan. Voisiko länsinaapurimme ehkä ottaa mallia siitä, mikä Singaporessa toimii paremmin? Kaikkea ei tietenkään voi eikä pidäkään kopioida, koska maat ovat niin erilaiset, mutta joitakin suuntaviivoja olisi varmasti mahdollista lainata.

Singaporen mallin menestys romuttaa sen vasemmiston hellimän ajatuksen, että päänsilittely on ainoa oikea tapa suhtautua rikollisiin ja että ”kovat rangaistukset eivät toimi”. Tästä pitäisi Ruotsinkin ottaa onkeensa. Kolmannen maailman maahanmuuttajat kunnioittavat nimittäin vain voimaa – ja vielä enemmän he kunnioittavat ylivoimaa. Heidän silmissään Ruotsin oikeuslaitos jossakin säälittävän ja naurettavan rajamailla liikkuvine tuomioineen, kaikkien ongelmien kääntäminen kantaväestön ”rasismin” syyksi ynnä muu pahantekijäin edessä matelu eivät ole osoitus korkeasta sivistyksestä vaan heikkoudesta ja vellihousuisuudesta (enkä luvalla sanoen osaa olla heidän kanssaan tässä kohden kovin eri mieltä). Arabien ja afrikkalaisten kulttuurissa rispekti hankitaan osoittamalla olevansa toista vahvempi – ja olevansa valmis tarpeen tullen myös käyttämään voimaansa heikompia vastaan. Jokainen raiskaajalle annettu muutaman kuukauden ehdollinen ”rangaistus” on heille kuin suora kutsu: siitä vaan, emme kykene edes puolustamaan itseämme. Pohjoismainen rangaistuskäytäntö on perinteisesti voinut olla lempeä, koska rikollisuus – etenkin sivullisiin kohdistuva väkivaltarikollisuus – on pohjoismaisen mallin muiden ominaisuuksien vuoksi ollut hyvin vähäistä, mutta tämä on parina viime vuosikymmenenä noudatetun politiikan takia muuttumassa nopeasti.

Mikäli ruotsalaiset haluavat maansa hallinnan takaisin omiin käsiinsä, heidän pitää ymmärtää, että pehmeiden otteiden ja ikuisen ymmärtämisen tie on kuljettu loppuun. Ongelman ydin on se, etteivät ruotsalaiset ksenomaniassaan ole näyttäneet tulokkaille, kuka heidän maassaan oikeasti käskee. Ruotsalaiset ovat sortuneet siihen samaan virheeseen, joka on vaivannut monikultturisteja ja muita naiiveja hölmöjä maailman sivu: he ovat erehtyneet pitämään kaikkia ihmisiä pohjimmiltaan samanlaisina kuin he itse. Jos diskuteeraaminen ja lagom-kulttuuri kerran toimivat Andersin ja Astridin kanssa, mikseivät ne toimisi myös Aishan ja Abdullahin kanssa? Ruotsalaiset ovat unohtaneet, tai ehkä ennemminkin aktiivisesti ummistaneet silmänsä siltä, että tulokkaiden kulttuuri ei noudata samoja sääntöjä kuin heidän omansa. Ruotsin valtion tulisikin osoittaa yksiselitteisesti, että Ruotsin kamaralla noudatetaan ruotsalaisten lakeja ja tapoja, eikä tässä asiassa ole minkäänlaista neuvotteluvaraa. Tällä hetkellä se ei tee niin.

Miten nykytilannetta sitten käytännössä voitaisiin lähteä korjaamaan? Itsestään selvää on, että Ruotsin pitäisi lopettaa kaikki länsimaiden ulkopuolinen maahanmuutto välittömästi kokonaan. Aivan yhtä selvää on, että jokainen Ruotsissa ilman perusteltua syytä oleskeleva ulkomaalainen tulisi lähettää takaisin kotimaahansa viivytyksettä. Ne, joita puuttuvien henkilöpapereiden, lähtömaan vastaanottohaluttomuuden tai jonkin muun syyn vuoksi ei pystytä karkottamaan, tulisi laittaa sellaiseen säilöön, josta saa kyllä poistua aivan vapaasti silloin kun huvittaa, mutta ainoastaan takaisin sinne, mistä on tullutkin. Ja mikäli jokin kansainvälinen sopimus estää edellä mainitut proseduurit, Ruotsin tulisi ilmoittaa irtautuvansa siitä yksin tein.

Tämä olisi hyvä alku, muttei vielä ratkaisisi jo syntymään päästettyjä ongelmia. Jos katastrofaalisessa tilassa olevien lähiöiden palauttamisesta järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin halutaan edes unelmoida, ne tulisi empimättä julistaa poikkeustilaan ja asettaa vähintään poliisin erikoisjoukot, ainakin pahimmilla alueilla vielä armeijalla ryyditettynä, järjestystä valvomaan. Lisäksi niihin tulee asettaa ulkonaliikkumiskielto öiseen aikaan. Jokainen tätä kieltoa rikkova pidätetään, ja jokainen poliiseja kivillä heittelevä huligaani varautukoon maistamaan ainakin kumiluotia. Kouluihin tulee kurin palauttamiseksi palkata järjestysmiehet, ja kaikki islamilaiset koulut pitää muuttaa tavallista opetussuunnitelmaa noudattaviksi. Kansalaisuuslakia tulee päivittää niin, että se sallii kansalaisuuden perumisen vakaviin tai jatkuviin laittomuuksiin syyllistyviltä. Ja rikoksista, etenkin väkivaltarikoksista, annettavat rangaistukset tulee tietysti moninkertaistaa.

Kuulostaako rajulta? Niin minustakin, mutta Ruotsi on yksinkertaisesti sellaisessa tilanteessa, etteivät kivat eurooppalaiset ratkaisut enää toimi. Realistinen vaihtoehto, yhteiskunnan hidas mureneminen etnisiksi enklaaveiksi, on vielä paljon pahempi. Otaksun lisäksi, ettei Ruotsin ongelmalähiöissä asuvilla kunnollisilla, sopeutumishaluisilla maahanmuuttajilla – siis niillä, joita ainakin monikultturistien mukaan on tähtitieteellinen enemmistö kaikista tulokkaista – olisi kummempia tällaista asuinalueidensa rauhoittamisoperaatiota vastaan. Etenkään en usko, että keskiaikaisen arvomaailman ikeessä elävät tytöt ja naiset olisivat ruotsalaisen yhteiskunnan väliintulosta erityisen pahoillaan. Ihmisoikeusjärjestöt tietysti huutaisivat kuin sumutorvi, mutta milloinpa suvaitsevaiset yhteiskuntarauhasta ja naisten oikeuksista olisivatkaan piitanneet, jos toisessa vaakakupissa on muslimien herkkähipiäisyys.

Ruotsi ei tietenkään ole mikään poikkeus, vaan sama pätee muutettavat muuttaen kaikkiin Länsi-Euroopan maihin. Suomen tilanne ei kaikeksi onneksi ole (vielä) yhtä paha kuin muualla Euroopassa, joten me selviäisimme yhä todennäköisesti varsin pitkälle pelkällä maahanmuuttopolitiikan kiristyksellä, jos se tehtäisiin nyt heti. Monikulttuurisuus jättää meille kaksi vaihtoehtoa: joko nykyisenlaisen heikon ja saamattoman valtion ja alati pahenevan kaaoksen, tai sitten kovakouraisen esivallan ja (ehkä jonkinlaisen) järjestyksen. Eurooppalaisten arvojen yhteensovittaminen ei-eurooppalaisen väestön kanssa on mahdoton tehtävä.

Loppuun vielä se pakollinen kysymys: mitä mieltä itse olen Singaporen mallista? Vastaukseni on, että Singaporessa se vaikuttaa toimivan ihan kelvollisesti. Eihän se tietenkään kaikilta osin vastaa eurooppalaista käsitystä – tai minun käsitystäni – oikeudenmukaisuudesta, mutta eivätpä Singaporen olosuhteetkaan ole samanlaiset kuin Euroopassa. Toisin kuin länsimainen vasemmisto, en katso asiakseni lähteä besserwisseröimään singaporelaisille, miten heidän tulee olonsa järjestää, vaikken kaikista heidän mallinsa piirteistä pidäkään.

Suomeen sen sijaan en heidän järjestelmäänsä ainakaan sellaisenaan tahtoisi. Singapore antaa ehkä osviittaa siitä, miten kannattaa toimia yhteiskuntaryhmien välisen luonnollisen luottamuksen puuttuessa, mutta meillä on vielä mahdollisuus olla päästämättä asioita tällaiseen pisteeseen. Eräs perusteistani haittamaahanmuuton vastustamiselle onkin se, etten halua meillä mitään Singaporen mallin kaltaista koskaan tarvittavankaan. En halua elää sen enempää etnokaaoksessa kuin rautanyrkinkään alla.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

%d bloggers like this: