Dresden vuonna nolla

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Tiistai-iltana 13. helmikuuta 1945 alkanut ilmahyökkäys Dresdeniin on monissa piireissä pikemminkin poliittinen kuin historiallinen puheenaihe. Dresdenin kaupungin vuosittain järjestämän uhrien muistotilaisuuden ohella kaupunkiin saapuu mielenosoittajia poliittisen kentän oikealta ja vasemmalta laidalta. Uusnatsien mielestä pommitus on ”toisen maailmansodan todellinen holokausti”, äärivasemmistolaisiin vastamielenosoittajiin kuuluu muiden muassa niin sanotun ”saksalaisvastaisen” suuntauksen edustajia, jotka pitävät kaikkia saksalaisen isänmaallisuuden ilmauksia natsismin esiasteena ja kantavat ”Bomber Harris do it again” -tekstillä varustettuja banderolleja.

Dresdenin pommitus on lähimenneisyyden kipupiste, josta puhuttaessa historiallinen totuus joutuu helposti toisarvoiseen asemaan. Sittemmin holokaustirevisionistina tunnettu brittihistorioitsija David Irving julkaisi vuonna 1963 kirjan The Destruction of Dresden, joka ylti suuriin painoksiin ja herätti paljon polemiikkia. Kirjassa Irving esitti hyökkäyksen kuolonuhrien määräksi 200 000, mikä on nykytiedon valossa suuresti liioiteltu luku, ja perustuu Saksan propagandaministeriön sodan aikana levittämään tiedotteeseen. Dresdenin viranomaiset itse puhuivat hyökkäyksen jälkeen 20 000 kuolleesta ja useimmat nykyarviot liikkuvat 25 000 – 45 000 kuolleen välillä. Kirjan myöhemmissä painoksissa Irving on pudottanut arvioitaan huomattavasti, mutta alkuperäiset luvut ovat jääneet elämään populaarissa keskustelussa, samoin kuin monet kirjassa mainitut tapaukset, joita tuskin on todellisuudessa tapahtunut. Irving väitti muun muassa, että amerikkalaiset hävittäjäkoneet olisivat hyökkäystä seuraavana päivänä tulittaneet Elben rannalta suojaa etsineitä siviilejä. Tarina toistuu Kurt Vonnegutin romaanissa Teurastamo 5, jonka lähdemateriaalina Vonnegut käytti Irvingin teosta. Konkreettista todistusaineistoa tällaisesta ei kuitenkaan ole, ja todistajanlausunnotkin perustuvat luultavimmin väärinkäsityksille.

Tuoreempaa historiankirjoitusta edustaa brittiläisen Frederick Taylorin teos Dresden: Tuesday, 13 February 1945 (2004). Perusteellinen selvitys kaupungin historiasta, pommitusyöstä ja sen taustoista purkaa monia populaareja myyttejä. Taylorin mukaan käsitys, ettei Dresdenillä ollut kohteena sotilaallista merkitystä, on osittain väärä. Ennen sotaa kaupunki tunnettiin pelkästään ylellisyys- ja vapaa-ajantuotteita valmistavasta teollisuudestaan, mutta vuoteen 1944 mennessä tuo teollisuus oli lähes kokonaan muunnettu palvelemaan sodankäynnin tarpeita. Ennen kirjoituskoneita tai polkupyöriä valmistaneet tehtaat tekivät tuolloin erilaisten aseiden osia. Lisäksi kaupunki oli tärkeä solmukohta joukkoja ja kalustoa rintamille kuljettavalle rautatieliikenteelle. Sen merkitys kasvoi vuonna 1944, kun länsiliittoutuneiden eteneminen Normandiassa takkuili ja puna-armeijan paine itärintamalla vastaavasti lisääntyi.

Nämä tiedot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Iso-Britanian ilmavoimien hyökkäys ei lainkaan kohdistunut esikaupunkialueelle, jolla melkein kaikki teollisuus sijaitsi. Kohteena oli Dresdenin tiheästi rakennettu historiallinen keskusta, jossa oli melkein yksinomaan siviiliasutusta, ja kohdealue muutettiin umpikujaksi pudottamalla palopommeja palonsuojalinjoja pitkin. Kun asukkaat olivat jääneet eristyksiin, heidän päälleen kylvettiin järjestelmällisesti palo- ja räjähdyspommeja. Taktiikan tarkoituksena oli tuskin muu kuin mahdollisimman suuren ihmismäärän surmaaminen ja väestön sotamoraalin lamauttaminen. Strategisena voidaan pitää vain amerikkalaisten seuraavana päivänä tekemää pommitusta, jonka pääkohteena olivat kaupungin läpi kulkevat rautatiet.

Pommituksessa kuolleiden ruumiita kerätään hävitettäväksi Dresdenissä.

Kysymys, oliko Dresdenin pommitus sotarikos, on lähinnä akateeminen. Tiukan juridisessa mielessä se ei sitä välttämättä ollut, sillä sodankäynnin sääntöjä määritelleet kansainväliset sopimukset oli laadittu ennen ilmasodankäynnin aikakautta, eikä niitä oltu ennen toista maailmansotaa päivitetty uuden tilanteen mukaisiksi. Sääntöjen tulkinnasta ilmasodan kohdalla ei ollut yksimielisyyttä. Selvää kuitenkin on, että Dresden oli puolustuskyvytön kohde. Ennen helmikuuta 1945 sinne oli tehty vain kolme vaikutukseltaan vähäistä ilmapommitusta, ja lähestulkoon kaikki ilmatorjuntakalusto oli siirretty itärintamalle tai muihin kaupunkeihin. Dresdenin viimeinen raskas ilmatorjuntapatteri siirrettiin tammikuussa 1945 massiivisesti pommitetulle Ruhrin teollisuusalueelle, joten pommikoneaallot saattoivat kuukautta myöhemmin pudottaa kuormansa vaaraan joutumatta. Lisäksi kaupunki oli hyökkäysajankohtana täynnä idästä saapuneita etenevien venäläisten tieltä evakuoituja pakolaisia, ja sen väestönsuojajärjestelyt olivat puutteelliset. Pommitusta suunniteltaessa näistä asioista ei oltu pelkästään tietoisia, vaan niiden laskettiin lisäävän iskun tuhovoimaa ja shokkiefektiä.

Merkittävintä lienee kuitenkin se, että pommitus oli byrokraattisesti ja tieteellisesti suunniteltu operaatio. Se oli yhtä lailla teollista tappamista kuin junakuljetuksia ja myrkkykaasutuksia sisältänyt juutalaisten kansanmurha, jota usein pidetään tässä mielessä ainutlaatuisena. Kuten aiemmissakin aluepommituksissa, suunnitteluvaiheessa Britannian johtavat paloasiantuntijat päättelivät Dresdenin palonsuojelukartoista, kuinka saataisiin kätevimmin aikaan mahdollisimman suuri ja tuhovoimainen tulipalo. Kyseessä oli joukkotuhoamisen muoto, jossa tekijät ja uhrit oli eristetty toisistaan vielä täydellisemmin kuin holokaustissa. Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kirjoittaa esseessään ”Taistelussa hirviötä vastaan”:

Yksikään yksittäinen ihminen ei olisi voinut henkilökohtaisesti tappaa 10 000 ihmistä, siitä riippumatta miten sokean vihamielinen hän oli; sen lisäksi, että se olisi teknisesti mahdotonta, aggressiivisuus vaihtuisi pian inhoksi. Sitä vastoin kynänvedolla on helppo surmata 100 000. Harris, Saundby ja Portal olivat todellisia kuolemanbyrokraatteja, jotka eivät koskaan nähneet yhtä ainutta uhreistaan. Ainutlaatuista on kuitenkin se, etteivät tehtävän suorittajatkaan nähneet tappamiaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että he olivat pommituslentäjinä useiden kilometrien korkeudessa ilmassa. (…) Moderni byrokratia ja moderni teknologia yhtyivät ja loivat kaksinkertaisen etäisyyden uhreihin – tämänkokoinen tappaminen olisi ollut mahdotonta ilman sitä.

Pommitustaktiikka oli vanha ja empiirisesti toimivaksi havaittu. Ensimmäinen Dresdenin yli lentänyt ryhmä, maalinosoittajat (Pathfinders), pudotti laskuvarjoin varustettuja valoammuksia jotka valaisivat kohdetta ympäröivät pimeyden. Sen jälkeen raskaista pommikoneista koostuva varsinainen hyökkäysaalto pudotti räjähdepommeja, jotka repivät esiin talojen puurakenteet, ja palopommeja jotka sytyttivät ne tuleen. Kolme tuntia myöhemmin saapunut toinen aalto viimeisteli tuhon noin 1800 tonnilla pommeja. Syntynyt tulimyrsky nosti lämpötilan paloalueella yli 1500 celciusasteeseen, jolloin tulipalo ruokki itseään imemällä hapen ympäriltään ja oli mahdoton sammuttaa. Räjähdyksistä ja paloista selvinneet menehtyivät palokaasuihin tai hapen puutteeseen, suihkulähteisiin ja vesisäiliöihin kuumuutta paenneet keittyivät elävältä veden alkaessa kiehua.

–

***

–

Ymmärtääkseen tällaista tekoa on syytä tarkastella sen pääarkkitehtia, ilmamarsalkka Arthur Harrisia, jonka alaiset ja lehdistö tunsivat lisänimellä ”Bomber Harris”. Britannian pommitusilmavoimien (Bomber Command) komentajaa on pidetty härkäpäisenä ja tunteettomuuteen saakka kylmäverisenä miehenä, mutta pommitussodassa häneen vaikuttivat myös motiivit, joita voisi kutsua humanistisiksi. Vuonna 1892 syntynyt ja Rhodesiassa kasvanut Harris palveli ensimmäisessä maailmansodassa kuninkaallisissa lentojoukoissa (Royal Flying Corps eli RFC, sittemmin Royal Air Force eli RAF). Hän oli seurannut turhautuneena maan päällä käytävää sotaa, jossa tuhansia ja taas tuhansia miehiä uhrattiin muutaman kilometrin etenemisen takia. Materiaalitaistelun järjettömyys vei hänet johtopäätökseen, että ilmavoimien ja varsinkin pommikoneiden avulla kyettäisiin tulevaisuudessa murtamaan pattitilanteet. Vaikka pommitusten aiheuttamat ihmishenkien menetykset olisivat valtavat, hinta olisi sittenkin pieni verrattuna vuosina 1914-18 maksettuun.

Tästä päätelmästä Harris piti myöhemmin elämässään kiinni vielä silloinkin, kun kokemus oli osoittanut sen virheelliseksi. Sitä tukivat ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä jotkut sodankäynnin teoreetikot, heistä kenties merkittävimpänä italialainen upseeri Giulio Douhet. Douhet uskoi tulevaisuuden sotien olevan totaalisia ja ilmavoimien esittävän niissä ratkaisevaa roolia. Merkittävin osuus sotien ratkaisemisessa olisi pommikonelaivueilla, jotka lamauttaisivat vihollisen iskemällä fyysisesti ja moraalisesti haavoittuvaisiin kohteisiin – asutus- ja teollisuuskeskuksiin. Maajoukkoja tarvittaisiin lähinnä vihollisalueiden miehittämiseen ja valvontaan sen jälkeen kun pommitukset olisivat pakottaneet vastustajan antautumaan. Douhet’n mielestä siviileihin kohdistuvat mattopommitukset olivat täysin oikeutettuja lyhentäessään sotia ja rajoittaessaan siten niiden tuhoja. Tällaisissa ilmahyökkäyksissä oli syytä käyttää pommien lisäksi myös myrkkykaasuja.

Harrisin ajatus ”mielialojen pommittamisesta” oli Douhet’n mallin mukainen. Hyökkäyksillä murrettaisiin Saksan väestön moraalinen selkäranka ja parhaassa tapauksessa saataisiin heidät nousemaan kapinaan natsihallintoa vastaan. Harrisin doktriinin muuttumiseen vallitsevaksi brittien ilmastrategiassa oli myös välittömiä käytännön syitä. Kun toisen maailmansodan alkuvuosina päiväsaikaan tehdyt ilmahyökkäykset olivat osoittautuneet tehottomiksi ja liiallisia omia tappioita tuottaviksi, päätettiin siirtyä yöpommituksiin. Niissä britit kuitenkin kohtasivat saman ongelman kuin saksalaiset pommittaessaan Lontoota vuosina 1940-41: tarkkaan määrättyyn sotilaalliseen kohteeseen osuminen oli pimeässä käytännössä mahdotonta. Niinpä siirryttiin yksittäisten kohteiden sijaan tuhoamaan laajoja asutuskeskusten alueita, tarvittaessa kokonaisia kaupunkeja.

Arthur ”Bomber” Harris

Harrisin suuri hetki oli sarja Hampuriin kohdistettuja pommituksia, jotka huipentuivat yöllä 28. heinäkuuta 1943 syntyneeseen tulimyrskyyn. ”Operaatio Gomorra” surmasi 35 000 – 45 000 kaupungin asukasta ja jätti noin miljoona kodittomiksi. Se oli kova isku saksalaisille, ja sota olisikin todennäköisesti loppunut jos vastaava olisi kyetty toistamaan muutaman kerran. Saksalaisten tehokkaan ilmapuolustuksen takia Harris ei kuitenkaan kyennyt samaan seuraavaksi kohteeksi valitussa Berliinissä. Kun Berliinin pommituskampanja keväällä 1944 keskeytettiin, se oli vaatinut 2690 lentokonemiehistön jäsenen hengen ja lisäksi noin tuhat oli jäänyt vangiksi. 625 pommikonetta oli menetetty, yhteensä 5,8% operaatioon osallistuneista. Menetykset olivat suhteettomat ja saavutettu hyöty kyseenalainen. Saksalaisten asetuotanto ei pysähtynyt eikä siviiliväestön moraaliakaan saatu murrettua: hallinnon vastainen kapina jäi haaveeksi, kun ihmiset keskittyivät hengissä pysymiseen. Amerikkalaisten strategiset päiväpommituskampanjat teollisuuskohteita ja erityisesti öljyntuotantoa vastaan näyttivät toimivan tehokkaammin.

Sodan siirtyessä viimeiseen vaiheeseensa vuoden 1944 lopulla Harris sai uuden tilaisuuden osoittaa aluepommitusten mahdin. Silloin oltiin Douhet’n teorioiden näkökulmasta ihanteellisessa tilanteessa: saksalaisten ilmapuolustus oli olennaisesti heikentynyt, ja monet kaupungit olivat melkein suojattomia pommikoneaaltoja vastaan. Pommitukset voitiin toteuttaa maksimaalisella teholla, ja Harris uskoi niiden vauhdittavan Saksan tappiota.

Siitä, oliko aluepommituksilla lopulta merkittävää vaikutusta Saksan tappioon, on kiistelty paljon ja kiistellään yhä, enkä ota nyt kantaa tähän kädenvääntöön. Varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että Dresdenin pommitus oli puhdasverinen terrorihyökkäys, jonka ainoana järjellisenä pitkän aikavälin tavoitteena voidaan pitää Britannian sotilaallisen voiman näyttämistä. Dresdenin pommitussuunnitelmalle antoi siunauksensa Winston Churchill, vaikka hän jälkeenpäin, hyökkäyksen saatua osakseen rajua arvostelua kotimaan lehdistössä, ottikin etäisyyttä Harrisiin ja yritti pestä kätensä koko asiasta.

Churchillin ratkaisulle on löydettävissä monia poliittisia perusteluja. Yksi oli epäilemättä halu näyttää Neuvostoliitolle, mihin länsiliittoutuneiden ilmavoimat tarvittaessa pystyvät. Toisin kuin idealistisella Rooseveltilla, Churchillilla ei ollut harhakäsityksiä Stalinin hyväntahtoisuudesta, ja hän näki selvästi, miten neuvostojohtaja jo haali itäisen Euroopan maita omaan valtapiiriinsä. Lämpimät välit Neuvostoliittoon olisivat väistämättä väliaikaiset, ja kenties brutaali hävitysoperaatio laannuttaisi itäisen imperiumin halua laajentaa valtapiiriään entisestään. Lisäksi brittiläisen imperiumin lähtölaskenta oli jo alkanut, ja uudessa maailmanjärjestyksessä Britannia olisi yhä tiukemmin sidoksissa sotilaallisesti paljon vahvempiin Yhdysvaltoihin. Kenties Churchill yritti viime hetkellä osoittaa, että ainakaan ilmassa britit eivät olleet mikään toisen luokan maailmanmahti.

Teknillinen yliopisto palaa Dresdenin Bismarckplatzilla.

Kymmenet tuhannet Dresdenin asukkaat uhrattiin siis poliittisessa ja sotilaallisessa valtapelissä. Dramaattisin kuva Dresdenin pommituksesta on omasta mielestäni se, jossa kaupungin teknillinen yliopisto Bismarckplatzilla palaa yötaivasta vasten. Rakennuksen juurella näkyy ihmishahmoja, ilmeisesti palomiehiä. Kuva on otettu keskiyön tienoilla, jolloin RAF:n hyökkäyksen toisen aallon saapumiseen oli noin puolitoista tuntia. Luultavimmin kaikki kuvassa näkyvät kuolivat sen tullessa. Kuvassa tiivistyy tavallisen ihmisen onneton osa tilanteessa, jossa modernin teknologian, totaalisen sodan ja suurvaltapolitiikan perverssi logiikka on ottanut ottanut vallan.

–

***

–

Inhimillisten kärsimysten jättämillä haavoilla on taipumus umpeutua hiljalleen sukupolvien vaihtuessa. Pysyvämmän jäljen Dresdenin pommitus jätti historialliseen kaupunkimaisemaan. 1700-luvulla rakennettu luterilainen Frauenkirche romahti muutamaa seinämää lukuunottamatta maan tasalle, ja rauniot seisoivat muistuttamassa pommitusyöstä kunnes Saksojen yhdistymisen jälkeen kirkkoa alettiin rakentaa uudelleen alkuperäiseen asuunsa. DDR:n aikana uudet vallanpitäjät rakensivat uudelleen myös joitakin muita pommituksessa tuhoutuneita historiallisia rakennuksia, kuten oopperatalon ja Zwingerin barokkipalatsin, mutta monet asuinalueet rakennettiin uudelleen ”sosialistisen modernismin” tyylioppien mukaisesti, koska Dresdenin menneisyys Saksin kuningaskunnan pääkaupunkina ja saksalaisen porvariston linnakkeena haluttiin lakaista unohduksiin. Monien kirkkojen ja palatsien rauniot revittiin maan tasalle mieluummin kuin rakennettiin uudelleen.

Monella tapaa Dresdenissä kiteytyy Saksan ja saksalaisten historia varhaiselta kivikaudelta lähtien. Kaupunki, joka oli vuoroin saksilaisruhtinaiden, Puolan, Preussin ja Itävallan alaisuudessa, tunnettiin 1700-luvulta lähtien tärkeänä kulttuurikaupunkina, ja 1800-luvulta saakka se oli myös merkittävä talouskeskus, joka valmisti moottoriajoneuvoja ja lääketieteellistä välineistöä. Kaupunki oli kokenut lukemattomat sodat, kapinat ja yhteiskunnalliset mullistukset, ja sitä oli uudelleenrakennettu useaan otteeseen vuosisatojen aikana.

Joillekin tämä historia merkitsi jotakin, josta oli syytä päästä eroon. Länsiliittoutuneiden parissa ajateltiin yleisesti, että Saksan menneisyys oli täynnä autoritaarisuutta ja militarismia, mikä oli estänyt kansaa omaksumasta liberaalia demokratiaa. Saksalaisia pidettiin ideologisesti niin takapajuisina ja sodanlietsontaan taipuvaisina, että Morgenthau-suunnitelmaa, jonka mukaan Saksa muutettaisiin sodan jälkeen maatalousmaaksi eikä sen annettaisi teollistua, kannattivat sekä Churchill että Roosevelt. Näillä ajatuksilla ei tietenkään ollut suoraa vaikutusta Dresdenin tuhoamiseen, mutta ne tuskin ainakaan lisäsivät pidäkkeitä vanhojen kulttuurikaupunkien pommittamisessa.

Myös monet kansallissosialistisen hallinnon edustajista pitivät maansa arkkitehtonista ja kulttuurista perintöä taakkana. Näitä äärimmäisyysmiehiä olivat muiden muassa Joseph Goebbels ja Saksalaisen työrintaman johtaja Robert Ley. Heidän mielestään voitto sodassa oli saavutettava moraalisista, kulttuurisista, sotilaallisista ja inhimillisistä kustannuksista piittaamatta. Saksan historiallinen perintö oli usein tämän lopullisen tavoitteen tiellä. Ley kirjoitti lyhyen aikaa Dresdenin pommituksen jälkeen artikkelin nimeltä ”Ilman taakkaa”, jossa hän piti kaupungin tuhoa vapauttavana:

Kauniin Dresdenin tuhon jälkeen voimme miltei huokaista helpotuksesta. Se on nyt ohi. Keskittymistämme taisteluun ja voittoon ei enää häiritse huoli saksalaisen kulttuurin monumenteista. Eteenpäin! (…) Nyt marssimme kohti Saksan voittoa ilman mitään ylimääräistä painolastia ja raskasta henkis-materiaalista porvarillista taakkaa.

Nämä mielipiteet eivät olleet outoja poikkeuksia. Monet Gauleiterit halusivat rakentaa historialliset kaupungit uudelleen tyyliltään kansallissosialistisen ideologian mukaisiksi ja hävittää jäljet ”heikosta” kristillisestä ja humanistisesta menneisyydestä. Kansallissosialistien halu suojella historiallista saksalaista kulttuuria oli usein pintapuolista, ja siellä täällä paljastui utopistinen poliittinen uskonto, joka rakasti ”luovaa tuhoa”.

1900-luvun ideologioiden ristipaineeseen joutunut Dresden joutui helmikuussa 1945 aloittamaan vuodesta nolla. Mittaamaton määrä menneisyyttä oli pyyhkäisty pois ilmasta käsin, ja maailmansodasta tuli pitkän historiallisen jatkumon päätepiste.

–

Kirjallisuutta:

Burgdorff, Stephan & Habbe, Christian (toim.): Kun taivaalta satoi tulta (suomentanut Hannu Väisänen, Karisto 2004)

Englund, Peter: Kirjeitä nollapisteestä. Historiallisia esseitä (suomentanut Timo Hämäläinen, WSOY, 2003)

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa 1940-45 (suomentanut Markus Lång, Ajatus Kirjat 2005)

Taylor, Frederick: Dresden, Tuesday 13 February 1945 (Bloomsbury, 2004)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.