Keitä kansallismieliset tarvitsevat

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Anarkotyrannialla tarkoitetaan tilannetta, jossa valtiovalta katsoo sormien läpi vakavaa laittomuutta ja kiristää samalla valvontaa ja lakeja triviaaleissa asioissa. Anarkotyranniassa seksuaalimurhaajat päästetään ehdonalaiseen samalla kun kehitetään digitaalisia valvontajärjestelmiä ylinopeutta ajaville ja kriminalisoidaan vääränlaisten sanojen käyttö. Kukaan ei kannata anarkotyranniaa eikä kukaan lopulta hyödy siitä, mutta siihen ajaudutaan kun valtiovalta eri intressiryhmien paineessa yrittää vastata sekä vapauden että turvallisuuden vaatimuksiin. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa poliitikot ovat kiinnostuneempia oman valtansa säilyttämisestä kuin valtion ydintehtävien suorittamisesta.

Anarkotyrannian käsitteen kehitti 1990-luvulla paleokonservatiivinen kirjailija ja toimittaja Samuel T. Francis. Käsite syntyi amerikkalaisen yhteiskunnan kehyksissä, ja juuri Yhdysvalloista on tullut eräänlainen anarkotyrannian koelaboratorio. Koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan jälkeisissä rotumellakoissa on nähty ilmiön siirtyvän uudelle tasolle. Mellakoinnin alettua kaikki aiemmat turvaohjeistukset unohdettiin, ja Lincolnin piirikunnassa ei-valkoiset asukkaat vapautettiin virallisesti maskien käytöstä. Monilla alueilla poliisi tyytyi passiivisen sivustakatsojan rooliin väkijoukkojen ryöstäessä ja polttaessa. Seattlessa radikaalivasemmistolaiset perustivat Seattleen kuuden korttelin kokoisen ”vapaavaltion”, jonka alueelle ei päästetty virkavaltaa. Utopiakokeiluun ei puututtu, ja demokraattipormestari Jenny Durkan ennakoi siitä ”rakkauden kesää”. Vapaavaltio alkoi hajota itsestään kun alueella tapahtui kahden viikon aikana niin paljon väkivaltaisuuksia, että kaikki paitsi innokkaimmat aktivistit häipyivät sieltä.

Yhdysvalloissa kansalaisia ei siis ole pelkästään jätetty oman onnensa nojaan kaupunkien ajautuessa anarkian partaalle. Vallanpitäjät ovat myötäilleet ja jopa kannustaneet mellakoitsijoita, ja media on järjestelmällisesti vaiennut jatkuvista hyökkäyksistä poliiseja ja tavallisia valkoisia vastaan. Nekin poliitikot, jotka ovat arvostelleet levottomuuksia, sanovat mellakoitsijoita mielistellen, että väkivalta ja vandalismi ”häpäisevät George Floydin muistoa.” Istuvan presidentin uhkaukset palauttaa järjestys voimatoimin on tuomittu julkisuudessa. Vallitsevassa ilmapiirissä Black Lives Matter -liikkeen johtajat voivat esittää yhä rajumpia uhkavaatimuksia kenenkään sanomatta poikkipuolista sanaa.

Anarkotyranniaa edistää syvään juurtunut käsitys, että Yhdysvallat on avoimen ja rakenteellisen rasismin läpitunkema yhteiskunta. Käsitystä ei horjuta mikään tilastotieto eikä se ilmeinen tosiseikka, että maan valkoinen väestö on ilman suurempia mukinoita suostunut veropoliittisiin ja muihin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on ollut mustien aseman parantaminen. Syyllisyysolettama halvaannuttaa poliitikkojen kyvyn reagoida avoimeen laittomuuteen ja estää näkemästä, että rähinöitsijöiden kohteena ovat valkoiset yleensä, näkemyksistä riippumatta.

Euroopassa anarkotyrannian piirteet ovat selkiytyneet syksyn 2015 pakolaiskriisin toimiessa vedenjakajana. Jihadistisia terrori-iskuja joukkokokoontumisiin on yhä vaikeampi ennakoida, ja niistä on tullut osa arkipäivää samalla kun ”vihapuhetta” rajoittavaa lainsäädäntöä ajetaan vimmaisesti voimaan. Ja kuten muuallakin läntisessä maailmassa, myös oikeiston ääriryhmien ja yksinäisten mielenvikaisten suorittamat terroriteot ovat alkaneet lisääntyä primitiivireaktiona kantaväestön nurkkaan ajamiselle. Irvokkain kotimainen esimerkki yleiseurooppalaisesta luisusta kohti anarkotyranniaa on Oulun seksuaalirikosaalto ja kaupungin päättäjien surkuhupaisat yritykset parantaa yleistä turvallisuutta.

Nyt näyttää siltä, että kuluneen kevään poikkeustilakaudesta on tullut uusi vedenjakaja. Black Lives Matter on apinoitu uudelta mantereelta sellaisenaan, ja pitkin Eurooppaa päättäjät polvistuvat aktivistien edessä. Suomessa on toistaiseksi vältytty vandalismilta julkisia muistomerkkejä kohtaan, mutta hallituspuolue Vasemmistoliiton nuorisojärjestö on ehtinyt vaatia Mannerheimin patsaan poistamista Helsingin keskustasta ”sorron symbolina”. Media on ryhtynyt BLM:n äänentoistolaitteistoksi etsimällä suurennuslasin kanssa jälkiä Suomen kolonialistisista synneistä. Yritys toisensa jälkeen lankeaa maineenhallintahysteriaan ja poistaa etnisiä stereotyyppejä tuotemerkeistään. Koronaviruksen taloudellisen rekyylin häämöttäessä päättäjät keskittyvät turvapaikanhakijoiden työhönoton helpottamiseen, intersektionaalisen feminismin sisällyttämiseen hallitusohjelmaan ja opposition kannanedustajan syytesuojan purkuyrityksiin.

Pahin hulluus näytti poikkeustilan aikana hellittäneen, mutta nyt se on palannut moninkertaisena. Kansalaiset ovat samanaikaisesti sen keskellä ja sivustakatsojan roolissa – heillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa yhä hysteerisemmäksi käyvään ilmapiiriin. Usein he eivät uskalla edes korottaa ääntään, koska sosiaalisessa mediassa päivystävät aktivistit kärkkyvät tilaisuutta savustaa väärämieliset pois työpaikoistaan. Tällaisista keinoista, jotka juridisesti täyttävät vainoamisen tunnusmerkit, on tullut vakiintunut osa poliittisen toiminnan työkalupakkia. Enemmistö yrittää hiljaa sopeutua, mikä tasoittaa tietä vielä mielipuolisemmille toimintatavoille.

Koska yhteiskunta näyttää joutuneen sumeilemattoman aktivistijoukon panttivangiksi, kansallismielistenkin pitää päivittää strategiaansa. Aluksi on tajuttava, että toimimme vihamielisessä ympäristössä ja ettei suunnanmuutosta ole tulossa pian. Niin istuva hallitus kuin meluisa radikaalivasemmisto yrittävät vaikeuttaa liikkumavaraamme kaikin mahdollisin keinoin. Heiltä on turha odottaa reilua peliä, sillä he eivät tavoittele ”tasa-arvoa” tai ”oikeudenmukaisuutta” vaan valtaa. Heidän käymänsä kulttuurisota ei pääty. Tämänhetkinen kulttuurin ”siivoaminen” universalistiseen tasa-arvoideologiaan kuulumattomista aineksista luultavasti laantuu jossakin vaiheessa, mutta se tarkoittaa vain, että keskeiset tavoitteet on saavutettu ja että kuvainraastokampanjat on hyväksytty osaksi normaalia yhteiskuntaelämää. Tauon jälkeen voidaan käydä uusien kohteiden kimppuun, joita kyllä riittää, sillä tavoitteena ei ole mikään sen vähempi kuin länsimaisen kulttuuriperinnön alasajo.

Edellä sanotun on tiedostanut myös Suomen Sisun puheenjohtaja Henri Hautamäki tällä viikolla ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Totaalista kulttuurisotaa”. Hautamäen mielestä kansallismielisten ainoa vaihtoehto on kiihdyttää vastareaktiota kaikin keinoin, ja hänen kanssaan on vaikea olla eri mieltä. Hän voi olla kovasanainen, mutta juuri nyt tarvitaan tällaisia ”sodanajan johtajia”, jotka ovat yhtä taipumattomia kuin vastapuolikin.

On kuitenkin syytä pohtia tarkemmin, mitä Hautamäen peräänkuuluttama vastareaktio voisi pitää sisällään. Vastalauseen esittäminen vaaliuurnilla ei riitä, sillä vastassa on paljon muutakin kuin poliitikkoja. Äänestämällä on mahdoton vaikuttaa esimerkiksi viihde- ja elintarviketeollisuuteen, joka lankeaa polvilleen heti kun joku sinitukkainen mielenterveyskuntoutuja uhkailee mainehaitalla. Ja niin tärkeää kuin valistus, kansankiihotus ja muu mielipidevaikuttamiseen pyrkivä aktivismi onkin, sen kantavuus on rajallinen ilman konkreettisempaa tarjottavaa.

Kokonaisvaltaisen strategian laatiminen yhden kirjoituksen puitteissa on tietenkin mahdotonta, mutta yritän nyt vastata yhteen elintärkeään kysymykseen. Hautamäen viesti oli suunnattu ensi sijassa kansallismielisille aktivisteille, jotka edustavat muutoksen keihäänkärkeä, mutta keihään varsinainen liikevoima on sen varressa. Riveihin on houkuteltava entistä enemmän ihmisiä, jotka kenties pitävät matalaa profiilia mutta joiden tarjoama osaaminen ja resurssit suojelevat ja kasvattavat liikettä. Siis: keitä me tarvitsemme puolellemme, keihin meidän kannattaa vedota?

Joitakin vuosia sitten katsoin kansallismielisen liikkeen tarvitsevan erityisesti korkeakoulutettuja ihmisiä, älymystöä ja kulttuuriväkeä. Leijonakoru- ja liekkipiponationalismin aika alkoi olla ohi, ja uskottavilla mielipidevaikuttajilla olisi keskeisempi rooli kuin äänekkäillä kansansankareilla. Tämän roolin merkitys ei ole kadonnut mihinkään, mutta tarve on alkanut täyttyä. Nuori nationalisti ei ole enää tavaton näky yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa, liike kerää puolelleen ja liepeilleen kirjallisesti ja taiteellisesti kyvykkäitä ihmisiä, useimmat kiinnostavat henkisen elämän päänavaukset tulevat oikealta. Anarkotyrannian vahvistuessa tällaisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet kuitenkin heikkenevät, kun huutosakkien valta ja muu barbaria saa yhä lujemman otteen julkisesta keskustelusta, kulttuurista ja tiedemaailmasta. Avainasemaan ovat nähdäkseni astumassa seuraavat kolme ryhmää:

1. Juristit. Oikeusoppineiden merkitystä ei voi yliarvioida, koska he muodostavat itsepuolustuksen perustan. Millaiset toimintatavat kansallismielinen liike valitseekaan, sen viholliset alkavat välittömästi rakentaa oikeudellisia esteitä. Mielipideoikeudenkäyntejä nähdään tulevaisuudessa lisää. Seuraava hyökkäys kansalaisvapauksia vastaan on odotettavissa luultavasti pian, sillä valtionsyyttäjä Raija Toiviainen on pullollaan myrkkyä kärsittyään tappion syytesuoja-asiassa. Kun kansallismielinen aktiivi joutuu oikeuteen sanomisistaan tai äärivasemmiston vainon kohteeksi, hänelle pitää voida järjestää oikeusapua omien keskuudesta. Laajemmassa perspektiivissä juristeja tarvitaan ensinnäkin puolustamaan kantasuomalaisen oikeutta elää omassa maassaan omalla tavallaan ja kaltaistensa ympäröiminä. Toiseksi heitä tarvitaan valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiksi ja lainsäätäjien takapiruiksi kansallismielisten saadessa poliittista valtaa. Kun alkuvuodesta istuin samassa ravintolapöydässä kolmen lujasti isänmaallisen nuoren lakiopiskelijan kanssa, saatoin myhäillen todeta ettei kaikkea ole vielä menetetty.

2. Yrittäjät. Kotimaisten ja kansainvälisten suuryritysten politiikkaan ei yksittäisellä ihmisellä ole mahdollisuutta vaikuttaa, mutta sen sijaan voi suosia ja tukea niitä yrityksiä, jotka eivät aikalaishulluuden edessä taivu. Lisäksi voi ryhtyä itse yrittäjäksi. Kykenevien kansallismielisten kannattaa perustaa vartiointiliikkeitä, kirja- ja levykauppoja, tilitoimistoja, ravintoloita, pitopalveluita, korjaamoja… Tällaisten yritysten ei välttämättä kannata liputtaa avoimesti aatteen puolesta, mutta ne hyötyvät kohdentaessaan markkinointia samanhenkisille ja tarjotessaan heille asiakasetuja. Paitsi että oma liiketoiminta kasvattaa pääomaa ja vähentää riippuvuutta poliittiseen korrektiuteen alistuneesta liike-elämän sektorista, se on korvaamaton sosiaalinen sidosaine. Kun samanhenkiset yrittäjät tiivistävät yhteistyötään, syntyy verkostoja jotka hyödyttävät laajoja ihmisjoukkoja ja joita vastaan painostusyritykset ovat tehottomia.

3. Liittolaiset. Tarvitsemme ihmisiä, jotka eivät kuulu meihin mutta jakavat osan tavoitteistamme. Alati kasvava joukko pitää tämänhetkistä kehitystä vastenmielisenä ja tuntee sympatiaa toisinajattelijoita kohtaan, vaikkei luultavasti koskaan liittyisi heidän riveihinsä. Heitä ei pidä karkoittaa liian aggressiivisella retoriikalla tai sulkeutuvalla asenteella, muttei toisaalta pidä tinkiä periaatteistaan miellyttääkseen heitä. Esimerkiksi sananvapauden tilasta huolestuneisiin liberaaleihin on syytä säilyttää asialliset välit, ja on oltava valmis puolustamaan erimielisiäkin heidän joutuessaan ajojahdin kohteeksi jonkin harhaoppisen mielipiteen takia. Lisäksi demokratian oloissa on käytännössä mahdoton hallita jakamatta valtaa kenenkään kanssa, joten on pohdittava, ketkä sopivat liittolaisiksi ja mistä asioista olemme valmiita neuvottelemaan heidän kanssaan.

Tämä kirjoitus on tarkoitettu alustavaksi puheenvuoroksi asioista, jotka anarkotyrannian oloissa on välttämätöntä huomioida. Toivon sen innostavan laajempiin ja täsmällisempiin pohdintoihin. Edessä on vaikea ja levoton ajanjakso, josta selviytyminen vaatii sekä voimaa että viekkautta. On hallittava monia sektoreita samanaikaisesti ja suunnattava viesti laajalle ja kirjavalle yleisölle. Eri alojen osaamista on kuitenkin kertynyt kansallismielisten keskuuteen siinä määrin, että mahdollisuudet ovat huomattavat.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.