Hanaun tapauksesta

OLLI VIRTANEN

–

Frankfurtin lähellä sijaitsevassa Hanaun kaupungissa sattui helmikuun 19. päivän iltana ampumavälikohtaus. Tobias Rathjen, 43-vuotias entinen pankkivirkailija, ampui kuoliaaksi yhdeksän ihmistä ja haavoitti viittä kahdessa vesipiippukahvilassa, minkä jälkeen hän ampui äitinsä ja lopuksi itsensä. Kaikki uhrit Rathjenia itseään ja hänen äitiään lukuun ottamatta kuuluivat etnisiin vähemmistöihin, ja ennen tekoaan Rathjen oli julkaissut netissä äärioikeistolaiseen maailmankuvaan viittaavaa materiaalia: hän kannatti muun muassa miljardien alempirotuisten ihmisten eliminoimista ja useiden valtioiden, kuten Israelin, Marokon ja Turkin, ”täydellistä tuhoamista”.

Lisäksi Rathjen kärsi vakavista mielenterveysongelmista, asiantuntijoiden mukaan ilmeisesti paranoidisesta skitsofreniasta. Rathjenin kirjoittamasta 24-sivuisesta manifestista ja hänen vähän ennen tekoa nettiin lataamastaan videosta ilmenee esimerkiksi, että hän uskoi ”salaisen palvelun” tarkkailleen häntä koko hänen elämänsä ajan ja kuvitteli sen myös kykenevän lukemaan hänen ajatuksiaan. Hän väitti muun muassa Irakin ja Afganistanin sotien olevan alun perin hänen ideoitaan, ja useiden elokuvien ja TV-sarjojen juonenkäänteet perustuivat miehen mukaan hänen ajatuksiinsa. Videossaan Rathjen varoitti yhdysvaltalaisia siitä, että Yhdysvaltoja hallitsevat näkymättömät salaseurat, jotka murhaavat lapsia ja palvovat saatanaa maanalaisissa tukikohdissa ja pystyvät ohjailemaan ihmisten mieliä. Lyhyesti sanottuna miehen oikea paikka olisi ollut pehmustetussa huoneessa.

Rathjenin mielenterveysongelmat on kuitenkin jätetty ainakin suomalaisessa mediassa vähemmälle huomiolle, hänen on lähinnä vain todettu ylimalkaisesti uskoneen ”salaliittoteorioihin” tai muuta vastaavaa. Uutisoinnin päähuomio keskittyi Rathjenin äärioikeistolaisiin ajatuksiin, ja iskua nimitettiin äärioikeistolaiseksi terroriteoksi. Esimerkiksi Yle kertoi ”äärioikeistolaisen vihan tappavan Saksassa” ja ilmoitti lisäksi, että Saksan kurditaustaiset maahanmuuttajat pelkäävät lisäiskuja.

Tobias Rathjen

Itse tekoa ja sen herättämiä reaktioita ei juuri liene tarvetta analysoida sen tarkemmin. On selvää, että Rathjenin tekoa selittää enemmän mielisairaus kuin mikään poliittinen ideologia, ja on selvää, että jos hän olisi ollut maahanmuuttaja ja uhrit saksalaisia, mielisairauden osuutta tekojen selittäjänä olisi korostettu, ei peitelty.

Sen sijaan voimme pohtia sitä, miten eri tavalla virallinen Eurooppa reagoi yhtäältä maahanmuuttajien ja toisaalta kantaväestön rötöstelyihin. Asetelma on kaikille tuttu: kantaväestön edustajan iskiessä maahanmuuttajia vastaan huolenaiheeksi nousee kantaväestön rasismi, maahanmuuttajien tappaessa, raiskatessa ja ryöstäessä eurooppalaisia huolena on se, lisäävätkö tällaiset teot kantaväestön rasismia. Kun Saksassa mieleltään häiriintynyt henkilö ampuu etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, Yle haastattelee Saksassa asuvia maahanmuuttajia ja kertoo, että heitä pelottaa. Kun Oulussa maahanmuuttajajengit raiskaavat suomalaisia pikkutyttöjä, Yle ei mene kysymään oululaisilta nuorilta, tuntevatko he mahdollisesti pelkoa kotikaupunkinsa kehityksestä. Jostain syystä valtakunnallista yleisradioyhtiötämme kiinnostavat enemmän Saksan kurdien kuin oululaisten teinien tuntemukset.

Nykymuotoinen, ts. humanitaarinen, maahanmuutto on käytännössä nollasummapeli. Nollasummapelin luonteeseen kuuluu, että aktiivisen pelaajan on valittava puolensa; molempia osapuolia hyödyttäviä ratkaisuja ei ole. Maahanmuuttajien etua palvelee ainakin lyhyellä tähtäimellä parhaiten se, että heitä päästetään Eurooppaan mahdollisimman paljon, eurooppalaisten kannalta parasta taas olisi, että kehitysmaalaisten virta padottaisiin tykkänään. Vallanpitäjien ja median nurinkuriselta vaikuttava suhtautuminen Euroopan kehitykseen johtuu yksinkertaisesti siitä, että he ovat asettuneet maahanmuuttajien puolelle; se, mistä tämä johtuu, on sitten oma kysymyksensä, mutta ilmiö itsessään on päivänselvä. Välinpitämättömyys mamujen tekemiä rikoksia ja niiden eurooppalaisia uhreja kohtaan ei toisin sanoen johdu siitä, etteivät poliitikot ja toimittajat ymmärtäisi, mitä eurooppalaisille tapahtuu, vaan siitä, ettei heitä kiinnosta. Millään muulla tavalla ei voi tulkita sitä, että kantaväestöön kohdistuva, alati lisääntyvä ja yhä barbaarisempia muotoja saava rikollisuus ei herätä päättäjissämme juuri minkäänlaista huolta, kun taas päinvastainen asetelma nostattaa aina valtaisan sirkuksen. Maahanmuuttajien rötökset tuomitaan muodon vuoksi, mutta tuomitseminen ei johda mihinkään: sellainen ajatus, että terroriteoista, pahoinpitelyistä ja joukkoraiskauksista seuraisi maahanmuuttopolitiikan uudelleenarviointi, on eliitille täysin vieras. Eurooppalainen kantaväestö on uhrattavissa. Maahanmuuttajien ollessa uhrin asemassa ollaan sen sijaan oitis valmiita kiristämään vihapuhelakeja, sensuroimaan nettiä ja vainoamaan väärää mieltä olevia. Eliitti on puolensa valinnut, eikä se ole meidän puolemme.

En koe tarvetta puolustella väkivallan käyttöä, mutta poliitikot ovat itse myrkkynsä keittäneet. Jos Eurooppaan tuodaan kantaväestön turvallisuudesta ja verorahoista piittaamatta miljoonia ja taas miljoonia kehitysmaalaisia, jotka elävät kuin siat vatukossa, on selvää, että jossain kohtaa eurooppalaisillakin keittää yli, ja tuloksena on sivullisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tätä voidaan kauhistella ja tuomita niin paljon kuin ikinä halutaan, todellisuus ei siitä muutu miksikään. Ihmisluonnon lainalaisuudet eivät ole poliittisin toimenpitein muutettavissa; homo multiculturalis on silkkaa utopiaa siinä missä edeltäjänsä homo sovieticus. Hanaun tapaus, olivat sen motiivit mitkä hyvänsä, ei tule jäämään lajissaan viimeiseksi. Jos kantaväestö tieten tahtoen ajetaan nurkkaan, se pyrkii ennemmin tai myöhemmin murtautumaan sieltä voimakeinoin ulos.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.