Uusi valkoisuus

JIM GOAD   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Vuoden 1977 televisiosarja Juuret injektoi – lukuisista historiallisista epätarkkuuksistaan ja suoranaisista sepitteistään huolimatta – tappavia annoksia syyllisyyttä Amerikan kollektiiviseen alitajuntaan. Yli 40 vuotta myöhemmin sen peruskertomus on yhä hitsautuneena julkiseen tietoisuuteen: Amerikassa on ollut paljon kärsimystä, ja sen kaiken ovat valkoiset aiheuttaneet mustille.

Amerikkalaisille on kerrottu tätä heidän koko elämänsä ajan. Tämä nyansseista vapaa historiantulkinta, jossa yksi puoli on puhtaasti paha ja toinen puhtaasti hyvä, on kärjistynyt vuosien mittaan. Monet, elleivät kaikki, valkoiset ovat jopa sisäistäneet sen. Mutta se ei ole ollut heidän kokemuksensa. Ei lainkaan.

Läpi elämän heille on kerrottu keitä he ovat, ja he tietävät ettei se ole totta. Se on saattanut olla totta sata vuotta sitten – ainakin niille valkoisille, jotka eivät ole kuolleet taistelukentillä tai hajonneet palasiksi hiilikaivosten räjähdyksissä – mutta heidän elämänsä kanssa sillä ei ole vähäisintäkään tekemistä. He eivät ole maistaneet palaakaan ”valkoista etuoikeutta” jonka nauttimisesta heitä syytetään. Ainoa heille sallittu identiteetti on itsekieltäymys ja häpeä. ”Sallittu” on itse asiassa liian lievästi sanottu – tämä identiteetti pakotetaan heille.

Veikkaan, että tämä pakkosyötetty syyllisyys iskee vielä rajusti takaisin.

Useilla valkoisilla sukupolvilla ei ole mitään kokemusta siitä vanhasta valkoisesta Amerikasta, joka on vasemmistolle pakkomielle, vanhasta valkoisesta Amerikasta jonka se uskoo yhä olevan suurilta osin olemassa ja vieläpä pitävän kulttuurista ylivaltaa.

Juurissa oli kahdeksan jaksoa ja se kesti kaiken kaikkiaan yhdeksän tuntia ja kolmekymmentäkuusi minuuttia. Jos se olisi suunnattu millekään muulle kansanosalle kuin valkoisille, se kiellettäisiin nykyisin vihapuheena. Siitä huolimatta kehotan kaikkia valkoisia katsomaan sen, vaikka vain nähdäkseen vilauksen siitä yksipuolisesta herjauksesta, jota heidän kaltaisensa ovat saaneet osakseen vuosikymmenten ajan.

Sen jälkeen – mielenkiintoisena pikku kokeena – kehottaisin kaikkia valkoisia amerikkalaisia katsomaan yhdeksän tuntia ja kolmekymmentäkuusi minuuttia käsivarakameralla kuvattua videomateriaalia meneillään olevista mellakoista, joissa mustien joukkiot hakkaavat paskat pihalle valkoisista rannikolta ja mantereelta toiselle.

Pakottakaa heidän silmäluomensa auki niin kuin Kellopeli appelsiinissa lähes kymmenen tunnin ajaksi ja pankaa heidät katsomaan kaikkia väärin kirjoitettuja kehotuksia valkoisten kansanmurhaan. Pankaa heidät katsomaan yhä uusia videoita, joissa verenhimoiset mustat jengit kiduttavat valkoisia vain siksi että he ovat valkoisia – ja nauravat samalla. Pakottakaa heidät tuijottamaan valkoisia, jotka ovat niin lannistettuja että saavat kirkumiskohtauksia jo pelkästä ajatuksesta, että heidät leimattaisiin julkisesti rasisteiksi. Pakottakaa heidät huomaamaan Berkeleyn yliopiston äskettäinen tiedote, jossa myönnettiin että kyllä, valkoinen opiskelija tosiaan murhattiin, mutta ”monilla meistä” on niin kiire surra tuhansien kilometrien päässä tapahtuneita paljon tärkeämpiä mustien kuolemia, ettemme oikeasti välitä siitä kuolleesta valkoisesta pojasta.

Kuinka he kykenevät kiistämään, että se mitä tapahtuu tässä ja nyt on aivan yhtä julmaa ja järjestelmällistä kuin mikä tahansa Juurissa kuvattu?

Tällaisia videoita on loputtoman paljon. Ja loputtoman monet tuntemani ihmiset kertovat, etteivät enää kykene katsomaan niitä. Se on liian kuvottavaa. Mutta heillä on myös avuton olo. Ja toivoton. Eikä se auta, kun heitä vastaan käydään sotaa.

He tetävät, etteivät he ole sellaisia kuin väitetään. He tietävät myös, että jos he avaavat suunsa, heidät huudetaan hiljaisiksi.

Ovatko valkoiset jo nostaneet valkoisen lipun?

Minun lapsuudessani valkoisuus tarkoitti valloittamista ja ylpeyttä. Me hallitsimme maailmaa, ja viimeinen mahdollinen tunnereaktio tähän tosiseikkaan olisi ollut syyllisyys tai häpeä.

Nyt valkoisuus on pelkkää perääntymistä ja anteeksipyytelyä.

Perääntymisessä on vain se ongelma, että lopulta ei enää ole tilaa perääntyä. Sitä juoksee päistikkaa seinään tai kallioon, ja sitten on käännyttävä kohtaamaan takaa-ajajansa.

Tällä hetkellä kokonaiset valkoiset sukupolvet tuntevat vain ”etuoikeuden” joutua syytetyksi kaikesta maailmanhistorian pahuudesta.

Ennemmin tai myöhemmin useimmat valkoiset kykenevät näkemään selvästi eron kuvan A ja kuvan B välillä, sen välillä mitä heille kerrotaan ja mitä he näkevät. Oikeastaan uskon, että tämä piste on jo saavutettu. Epävarmaa on vain se, kuinka moni valkoinen rohkenee julkisesti mainita räikeät erot kuvien välillä.

Harva asia raivostuttaa minua enemmän kuin tajuta, että hyvää uskoani on käytetty hyväksi. Se aiheutti ”muutokseni” suunnilleen 30 vuotta sitten, kun tajusin että jos kyse olisi suvaitsevaisuudesta, valkoisia suvaittaisiin siinä missä muitakin.

Valkoiset amerikkalaiset ovat käyneet läpi systemaattisen aivopesuohjelman, joka olisi ällistyttänyt Orwellia. He ovat nähneet kaksoisstandardien parittelevan ja synnyttävän nelinkertais- ja kahdeksankertaisstandardeja. Heidät on pakotettu syleilemään silminnähden nurinkurista maailmaa, sillä jos he avaisivat suunsa, heiltä potkittaisiin hampaat sisään.

Mutta entä kun hampaat potkitaan sisään vaikka pysyisi hiljaa?

Ihmisillä, etenkin ihmisryhmillä, on hämmästyttävä kyky itsepetokseen, mutta silläkin on rajansa.

Mitä pahaa on siinä, että joku haluaa elää maailmassa joka hyväksyy hänen olemassaolonsa?

Mitä pahaa on siinä, että joku vastustaa maailmaa joka syyttää häntä kaikista ongelmistaan?

Ja miten nämä yksinkertaiset kysymykset muka ovat ”ääriajattelua”?

Milloin historian aikana enemmistöryhmä olisi sallinut tällaista tehtävän itselleen? Mitä se kertoo valkoisten amerikkalaisten henkisestä tilasta, että juuri kun he ovat melkein tyystin lopettaneet mustien pahoinpitelemisen ja halventamisen, he ovat täysin vakuuttuneita että valkoisten hyökkäykset mustia vastaan ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti? Jos valkoiset olisivat läheskään niin häijyjä kuin väitetään, olisivatko he ruvenneet kyyristelemään ja antaneet kaiken tapahtua?

Pakkosuvaitsevaisuus loppuu kun sinua lyödään tiiliskivellä päähän.

Se loppuu kun ne raiskaavat sinun tyttäresi.

Se loppuu kun ne vievät työpaikkasi.

Se loppuu kun ne polttavat talosi maan tasalle.

Mitä tapahtuu kun valkoiset tajuavat, etteivät he ole syyllisiä mihinkään ja että juuri he ovat modernin järjestäytyneen rotuvihan uhreja?

Joillakin valkoisilla on sairaus, jonka diagonosoin vuosia sitten ”pääsiäissyndroomaksi”. He ovat juuttuneet jonkinlaiseen nurinkuriseen syyllisyysluuppiin, jossa he tuntevat olonsa sitä paremmaksi mitä enemmän he inhoavat itseään. He ovat harhauttaneet itsensä uskomaan, että kaikki heidän hyvesignalointinsa saa jollakin taianomaisella tavalla ei-valkoiset pitämään heitä liittolaisina eikä rotuvihollisina. Toisin kuin jotkut, en usko että valkoisilla on jokin perikatoon johtava altruismigeeni. Minusta kaikki on propagandan, psykologisen terrorin ja demografisen simputuksen kerrannaisvaikutusta.

Ne valkoiset, joiden mielestä nykytilanne johtaa mihinkään hyvään, ovat historian suurimpia narreja. Pudotkoot he kalliolta, joka jää kun Mount Rushmoren veistokset on hiekkapuhallettu pois. Jos he oikeasti nielevät kurkkuunsa lapioidut älyttömyydet, en vuodata kyyneltäkään kun he tukehtuvat niihin.

Minusta Robin DiAngelon, White Fragility -kirjan kirjoittajan, kasvoissa on jotain perinpohjin psykopaattista. Ne näyttävät siltä kuin voisivat murtua ja murentua palasiksi hetkenä minä hyvänsä. Neiti DiAngelo tosiaan näyttää hauraalta, joten luulen että hän projisoi.

Mutta asioiden mennessä huonompaan suuntaan valkoinen hauraus muuttuu valkoiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki eivät ole yhtä heikkoja ja halukkaita antautumaan kuin kaiken maailman petturimaiset barbaradiangelot.

Vaikka olisi riittävän tyhmä uskomaan että rotu on sosiaalinen konstruktio, pitäisi ainakin olla riittävän viisas tajutakseen, että valkoiset on helppo erottaa joukosta. Ei ole väliä vaikka luulet olevasi ”toisella” puolella – ihonvärisi merkitsee sinut valkoiseksi. Identiteetti on pakotettu sinulle. Groucho Marx sanoi ettei koskaan liittyisi kerhoon joka hyväksyisi hänet jäseneksi. Mutta kukaan valkoinen ei voi valita jäsenyyttään tässä klubissa – heidän jäsenyytensä on tatuoitu heidän ihonsa jokaiselle neliösenttimetrille.

Mustan identiteetin loivat ulkopuoliset jatkuvan vainoamisen avulla. Sama pätee sionismiin. Ja uusi valkoinen identiteetti muodostuu samalla tavalla. Valkoiset muodostavat väistämättä keskinäisen siteen, joka perustuu yhteiselle demonisoinnin kokemukselle. Ihmiset, jotka eivät vuosi sitten olleet hiukkaakaan ”rasisteja”, tajuavat nyt joutuneensa kohteeksi.

Lopulta valkoiset nakkaavat menemään muinaiset Juurten sterotyypit ja tajuavat, että uusi todellisuus kiteytyy hakkaamisvideoihin, joita mustat postaavat World Star Hip Hopiin. Uusi identiteetti ei rakennu sille mitä heille kerrotaan menneisyydestä, vaan sille mitä he ovat omin silmin nähneet.

Äkkiä valkoiset alkavat tajuta, että ”antivalkoisuus” on todellisuutta – jopa lain siunaamaa todellisuutta tällä hetkellä – eikä mikään posketon salaliittoteoria.

Itse asiassa he alkavat tajuta, että oikea sekopäinen salaliittoteoria on ajatus, että valkoiset YLIPÄÄTÄÄN juonittelisivat MITÄÄN. Kaikista Yhdysvaltain kansanryhmistä valkoiset ovat toivottomimmin sirpalpoitunut ja keskenään riitelevä.

Mutta nyt heillä on yhteinen side, sellainen jota kinastelu kansallisuudesta, uskonnosta tai ideologiasta ei voi katkaista. He ovat valkoisia, pitivätpä he siitä tai eivät, ja heitä jahdataan aseiden kanssa.

Uusi valkoinen identiteetti kiertyy nykytodellisuuden ympärille, ei 1850-luvusta kertovien TV-sarjojen. Tällä kertaa siinä ei ole kyse syyllisyydestä. Siinä on kyse syyllisyyteen kompastumisesta. Siinä ei ole kyse toisten vahingoittamisesta; se keskittyy ”valkoisten haavoittamiseen”, johon toiset avoimesti kehottavat.

Tulee hetki, kun aivot räjähtävät etkä enää jaksa kuluttaa energiaa valheisiin uskomiseen.

Tämän hetken valkoiset, nuo vetelykset, eivät ”herää” vaikka heidän päälleen kaadetaan kylmää vettä ja paukutetaan kattilankansia heidän vieressään. He heräävät vasta kun heidät revitään väkisin autuaasta unesta.

Tästä kaikesta kuitenkin syntyy kokonaan uusi valkoisten laji.

Kaiken valkoisen vannoutuneet viholliset tuntuvat kärsivän harhaluulosta, että he ovat jo tatuoineet pysyvän kuolettavan stigman valkoisten sieluun.

Todellisuudessa he ovat saattaneet antaa valkoisille kauan kaivatun lahjan.

–

Jim Goad on yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kulttilehdestään ANSWER Me! ja kirjastaan The Redneck Manifesto. Oheinen kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa 1.6.2020. Goadin kotisivut löytyvät täältä.