”En ole hyvien puolella.” Timo Hännikäisen haastattelu

Timo Hännikäisen neljästoista teos ”ABC-kirja” ilmestyi Kiukaan julkaisemana alkuvuodesta. Hännikäinen puhuu tuoreesta kirjastaan, suomen kielen tilasta, kustannusmaailmasta, viisi vuotta täyttäneestä Kiuas-kustantamosta, politiikan ajatusluutumista ja muista aiheista. Haastattelun on tehnyt Jarno Alander.

–

Kerro ”ABC-kirjan” syntyhistoriasta. Mikä sai sinut kirjoittamaan ensyklopedian muotoon rakennetun teoksen?

Itse asiassa tämän tyyppisen kirjan tekeminen oli ollut mielessäni jo kymmenkunta vuotta. Ensimmäisen kerran mainitsin asiasta kirjani Ihmisen viheliäisyydestä (2011) esipuheessa. Tuolloin suunnittelin jonkinlaista nykyaikaistettua versiota Gustave Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirjasta. Siihen oli tarkoitus koota Flaubertin alkuperäistä ideaa noudattaen kaikenlaisia tälle ajalle ominaisia fraaseja, latteuksia ja virallisia totuuksia. Vuosien varrella suunnitelma muuttui, ja mielessäni kypsyi idea sanakirjamuotoisesta teoksesta, jossa olisi vähän kaikkea: satiirisia sananselityksiä, pidempiä ja analyyttisempiä artikkeleita, sitaatteja, anekdootteja, fragmentteja…

Kirjasta tuli varsin ”postmoderni” sikäli, että siihen on koottu löyhähkön yleisteeman puitteisiin hyvin erilaisia lyhyitä proosatekstejä, jotka sitten viittaavat toisiinsa ja kommunikoivat keskenään. Perusidea aikalaistyperyyden kartoittamisesta kuitenkin säilyi. Valmiiden ajatusten sanakirjaa suunnitellessaan Flaubert kirjoitti eräässä kirjeessään: ”Tulen oksentamaan aikalaisteni niskaan sen inhon, jota he minussa herättävät.” Tähän on helppo samaistua. Miellän ABC-kirjan temaattiseksi jatkoksi muistelmakirjalleni Lihamylly (2017), jossa kuvaan seikkailujani kulttuurin, politiikan ja julkisuuden maailmassa noin kuudentoista vuoden ajalta. Halusin kuitenkin irtautua omaelämäkerrallisesta ja perinteisellä tavalla jäsennellystä esitystavasta ja tehdä jonkinlaisen mosaiikin tai kollaasin, jossa näkökulmat vaihtelevat tiheään. Aakkosjärjestys on jäsentämistapana mielivaltainen ja totalitaarinen, ja siksi se sopii hyvin näin kirjavalle, jopa kaoottiselle aineistolle. Lisäksi se kommentoi itsessään tätä aikaa, jossa erilaisista, usein hyvin pinnallisista, käsikirjoista ja oppaista on ylitarjontaa. Halusin myös tehdä kirjasta ennen kaikkea hauskan, vaikka siinä on vakaviakin osuuksia. Asiallinen lähestymistapa tuntuu energian tuhlaukselta kulttuuri-ilmapiirissä, jossa aivan tosissaan pohditaan, voiko valkoinen kääntää mustan runoilijan tekstiä tai aiheuttaako Shakespearen luettaminen traumoja opiskelijoille.

–

Vastaavia hakuteoksen muotoon kirjoitettuja teoksia on maailmalla julkaistu runsaasti aiemminkin. Jos pitää ”ABC-kirjasta”, mihin niistä kannattaisi seuraavaksi tarttua?

Kirjoitin aiheesta äskettäin jutun kulttuurilehti Säröön. Suosikkini tällaisista teoksista ovat edellä mainittu Flaubertin kirja ja Ambrose Biercen Saatanan sanakirja. Ne lienevät myös tunnetuimmat. Biercen kirjasta on myös olemassa kätevä interaktiivinen versio.

–

Entä itse aiheiden ja asiasanojen valinta? Ja oliko aiheista ylitarjontaa?

Kattavaa esitystähän aihepiiristä on mahdoton tehdä, enkä sellaiseen pyrkinytkään. Jo alussa oli selvää, että kirjaa voisi laajentaa loputtomiin jos vain aikaa riittäisi. Olin kerännyt kirjaa varten suuren määrän muistiinpanoja, sitaatteja, artikkeleita ja muuta lähdeaineistoa, ja kirjoittaessa sitä tuli koko ajan lisää. Eikä tilanne ole muuttunut: ei tarvitse kuin lukea päivän lehdet tai selata sosiaalista mediaa puolisen tuntia, ja heti tulee mieleen montakin hakusanaa, jotka kirjaan olisi voinut lisätä.

On kokonaisia ammattiryhmiä, joiden pääasiallinen toimenkuva tuntuu olevan absurditeettien keksiminen. Äskettäin luin suomeksi käännetyn akateemisen tekstin, jossa selitettiin, että autonomisten asejärjestelmien kohteenvalinta on ”sukupuolittunutta”, koska niiden tekoäly valikoi kohteikseen armeijaikäisiä miehiä. Mitä tästä on pääteltävissä? Ilmeisesti pitäisi rakentaa vastapainoksi robottiaseita, jotka valikoivat kohteiksi naisia ja lapsia. Tällaisia arvokysymyksiä pohdittaessa päädytään loogisesti lopputulokseen, että poliittisesti korrekteimpia ovat kemialliset ja ydinaseet, jotka eivät valikoi uhrejaan. Ällistyttävintä tietenkin on, että tällaisia tekstejä kirjoittamalla voi tienata elantonsa. Vajaan parin kuukauden takaisessa Ylen verkkosivujen artikkelissa lanseerattiin käsite ”polttopuun viihdekäyttö”. Jos olisin kirjoittanut ABC-kirjaa vähän pidempään, se olisi ehdottomasti päätynyt hakusanaksi. Termistä on pääteltävissä, että on myös polttopuun kohtuu- ja ongelmakäyttöä. Ja jos kylmillään ollutta kesämökkiä lämmittää polttopuun lisäksi sähköllä, kyseessä on sekakäyttö.

Lyhyesti sanottuna, tavoitteeni oli luoda yksityiskohtainen ja riittävän koherentti ajankuva yhteiskunnasta, joka on alkanut toimia suuren puppugeneraattorin tavoin, ei sisällyttää kokonaisuuteen kaikkia mahdollisia hakusanoja. Mutta saattaahan olla, että teen kirjasta joskus vuosien päästä laajennetun ja päivitetyn version.

–

Yksi ABC-kirjan keskeisistä teemoista on kieli ja julkisen kielenkäytön rappio. Mitä pidät suurimpina tämänhetkisinä uhkina suomen kielen tulevaisuudelle?

Keskeiset uhat ovat englannin kielen ylivalta ja kielen avulla harjoitettu ideologinen manipulaatio. Nämä kytkeytyvät monella tapaa toisiinsa.

Englannin kielen ylivalta näkyy kirjoitetun tekstin lisäksi myös puheessa. Aivan tavanomaisessa kanssakäymisessä kuulee ihmisten käyttävän englannin sanoja yleistenkin suomen kielen sanojen tilalla. Nuorten ohella tämä alkaa olla jo keski-ikäistenkin ongelma. Syyt ovat ilmeiset: valtaosaltaan englanninkielinen viihdetarjonta ja internet. Kyseessä on huolestuttava ilmiö, johon kansallismieliset ovat tähän mennessä kiinnittäneet turhan vähän huomiota. Sen ilmentymiin kuuluu myös suoraan amerikkalaisesta yliopistomaailmasta omaksuttu jargon: intersektionaalisuus, mies- ja naisoletetut, kulttuurinen appropriaatio ja niin edelleen. Tällaiset käsitteet siirtyvät sellaisinaan akateemisiin teksteihin, sieltä toimittajien kielenkäyttöön ja sieltä kaikkialle muuallekin. Mutta vaikutus tuntuu yhtä lailla kansallismielisten keskuudessa, koska he lukevat paljon amerikkalaisia vaihtoehto-oikeiston verkkojulkaisuja ja soveltavat niissä käytettyä terminologiaa täkäläisiin oloihin. Saan ihottumaa aina, kun joku kirjoittaa ”cuckservatiiveista”, ”normoista” tai ”boomereista”.

Epäkielisyys ei ole pelkästään esteettinen ongelma, vaan kielellisen tajun heikentyessä kielellä on helpompi harhauttaa ja manipuloida. Varsinkin journalistisessa kielessä on paljon ainesta, joka ei sellaisenaan tarkoita mitään, vaan sen tehtävä on välittää rivien välissä tietynlaisia asenteita. Toimittajilla on tapana sanoa tiettyjä henkilöitä tai mielipiteitä ”kiistanalaisiksi” tai ”kiistellyiksi”. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miten henkilö voisi olla kiistanalainen, ellei hänen olemassaoloaan sitten ole kyseenalaistettu, kuten joidenkin historiallisten hahmojen tapauksessa. Kiistanalaisia mielipiteitä taas ovat kaikki mielipiteet. Kiistattomia ovat vain tosiseikat ja luonnonlait, joita on verraten suppea määrä. Vakavan kirjoittamisen pitäisi mielestäni vastustaa tämäntyyppistä manipulaatiota. Parhaiten se onnistuu pyrkimällä ilmaisun täsmällisyyteen, ennen kaikkea välttämällä automatisoituneita ilmauksia, jotka eivät kerro niinkään todellisuudesta kuin tiettyjen mielipideryhmien vakiintuneista asenteista.

–

Kuten esim. Sarvilevyjen Mikko Aspa omassa arvostelussaan huomautti, ”ABC-kirja” arvostelee oikeistoa ja kansallismielistä skeneä vähintään yhtä ankarasti kuin vasemmistoa. Pidän tätä itse vain ja ainoastaan positiivisena seikkana. Mutta kuuluiko se kirjan tavoitteisiin heti alusta lähtien?

Kyllä. Satiirinen teos, joka ei uskalla lyödä samanaikaisesti moneen suuntaan, on puiseva. Olen ollut kansallismielisissä piireissä riittävän pitkään nähdäkseni myös niiden huonot puolet ja sokeat pisteet. Konrad Lorenz kirjoitti sen suuntaisesti, että jotakin yleistä käsitystä arvosteleva oppositio on melkein aina oikeassa, koska yleinen mielipide on jähmeä ja mieltynyt karkeisiin yksinkertaistuksiin. Tämä etu kuitenkin menetetään heti kun yleinen mielipide murtuu tai oppositio saavuttaa jollain lailla vakiintuneen aseman. Silloin se alkaa tuottaa omia yksinkertaistettuja totuuksiaan ja omia tabujaan. Tälle ei tietenkään voi mitään, mutta se pitää huomioida jos haluaa vaalia älyllistä rehellisyyttään. En ole koskaan suonut itselleni sitä ylellisyyttä, että katsoisin olevani ”hyvien puolella”. Vasemmistonkin parhaat kirjoittajat, sellaiset kuin George Orwell tai Hannu Salama, ovat aina osanneet arvostella omiaan, ja vain sellaisia kirjoittajia lukemalla voi oppia jotain.

Oppositioasemassa on sekin riski, että se tuottaa antagonistista pakettiajattelua tai itsetarkoituksellista ääriasemiin hakeutumista. Aletaan helposti olettaa, että vastapuoli on paitsi väärässä, myös valehtelee koko ajan. Niinpä kaikkia sen toimia vastustetaan refleksinomaisesti ja sen haltuunsa saamiin asia-alueisiin ei enää kosketa. Koronakriisi on osoittanut tämän, kun osa kansallismielisistä on alkanut pitää rajoitustoimia jonkinlaisena heitä vastaan suunnattuna salaliittona, vaikka todellisuudessa kaikki tehokkaat rajoitukset ovat äärimmäisen vastenmielisiä juuri istuvalle hallitukselle ja sen edustamalle ideologialle. Jos hallitus varoittaisi sepelin syömisen haitallisuudesta, nämä vastarannankiisket alkaisivat syödä sitä sankokaupalla.

Ääriasemiin taas hakeudutaan, jos otetaan tosissaan se ”ääriliikkeen” leima, jonka valtavirta on kansallismielisiin lyönyt. Kun valtavirta omaksuu yhä äärimmäisempiä ja terveelle järjelle vieraampia ajatuksia, tulee helposti ajatelleeksi että vastustaakseen sitä on itse tehtävä samoin. Viime aikoina on kuulunut sellaisiakin äänenpainoja, että kansallismielisten pitäisi omaksua vasemmiston keinovarat ja hyväksyä esimerkiksi sensuuri ja mielipideterrori. Tällä ilmeisesti pyrittäisiin vastakkainasettelun kärjistämiseen niin, että keskialue katoaa ja jokaisen on valittava puolensa. Se on taistolaisliikkeen taktiikkaa, samaa jonka vasemmisto on ottanut uudelleen käyttöön 1970-luvun työkalupakista. No, itse olen aina eri puolella kuin taistolaiset, olivatpa he punaisia, vihreitä tai ruskeita. Toisekseen en usko, että totalitaarinen lähestymistapa olisi meidän käytössämme edes tehokas. Kansallismielisillä ei ole sellaista vaikutusvaltaa vaikkapa mediaan tai kulttuuri-instituutioihin, että kykenisimme kunnolla painostamaan erimielisiä. Lisäksi suosiomme perustuu pitkälti siihen, että olemme erilaisia kuin vasemmisto. Vapauden, ei pelkästään sanomisen vaan ennen kaikkea ajattelemisen vapauden puolustaminen on valttikortti, jota ei käytännönkään syistä pidä hylätä.

–

Aiemmin tänä vuonna (1.3.) tuli täyteen viisi vuotta Kiuas kustannuksen perustamisesta. Oletko tyytyväinen siihen, mitä tähän mennessä on saatu aikaan? Entä onko mitään mitä tekisit toisin nyt?

Olen suoraan sanottuna vähän yllättynyt, kuinka pitkälle olemme viidessä vuodessa päässeet. Talous on vakaalla pohjalla, myynti ja nimikemäärät ovat kasvaneet tasaisesti, samoin tekijöiden ja yhteistyökumppaneiden verkosto. Vaikka korona-aika on väliaikaisesti tehnyt julkisten tilaisuuksien pitämisen mahdottomaksi, kiinnostus kirjojamme kohtaan on vain lisääntynyt. Tämä kaikki on saavutettu ilman minkäänlaista valtamedian tukea, joten jokainen mukana ollut voi olla ylpeä itsestään. En osaa sanoa, mitä tekisin toisin jos aloittaisin nyt, sillä kaikkiin projekteihin kuuluu yrityksen ja erehdyksen periaate, ja useimmat asiat oppii vain käytännössä kokeilemalla.

–

Kiukaan taipaleelle tähän mennessä on mahtunut useita vastoinkäymisiä. Mieleen tulevat mm. Holvi-verkkokaupan sulkeminen ja suurta huomiota herättänyt kustantamon sulkeminen ulos Helsingin kirjamessuilta. Kuitenkin kaikista vaikeuksista on selvitty ja yleensä entista ehompana. Mistä Kiukaan kyky menestyä äärimmäisen vihamielisessä suomalaisessa kulttuuriympäristössä mielestäsi johtuu?

Yksi valttimme on tietysti koko, kuten kaikilla pienillä kustantajilla. Suurten kustannustalojen tuotantoon, logistiikkaan ja henkilökuntaan liittyvät kulut ovat niin suuret, että se rajoittaa niiden liikkumavaraa. Meidän ei esimerkiksi tarvitse myydä painoksesta kuin satakunta kirjaa, jotta tekisimme voittoa. Olemme myös osanneet kääntää monet takaiskut eduksemme, mistä hyvänä esimerkkinä juurikin tuo kirjamessutapaus. Moni Kiukaan kokoinen kustantamo ei voi haaveillakaan sellaisesta mainoskampanjasta, jonka saimme ilmaiseksi messupaikan peruuttamisen myötä. Etua on myös ollut verkkokauppaan keskittymisestä ja hyvään palveluun panostamisesta sillä alueella. Verkkokauppa on kirja-alalla tulevaisuutta, kivijalkaliikkeet alkavat muodostua taloudellisiksi kiviriipoiksi. Tämä on ilmennyt erityisen hyvin koronapandemian aikana.

Mutta olennaisinta lienee se, että olemme osanneet vastata todelliseen tarpeeseen. Kirjoissamme on tuotu esiin sellaisia näkökulmia, joihin muut kustantajat eivät tarttuisi joko uskalluksen puutteen tai ajattelun rajoittuneisuuden takia. En nyt tarkoita pelkästään maahanmuuttoa ja vastaavia kiistakysymyksiä käsitteleviä kirjoja. En missään vaiheessa ole halunnut tehdä Kiukaasta yhden asian propagandakustantamoa, vaan julkaista materiaalia joka monestakin syystä jää valtavirtajulkisuuden katveeseen ja kiinnostaa muitakin kuin kansallismielisiä. Hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta on Eero Paloheimon Kiinalainen juttu, joka on jokseenkin ainutlaatuinen nyky-Kiinaa käsittelevän kirjallisuuden joukossa ja jonka arvo dokumenttina varmasti kasvaa ajan mittaan. Toinen esimerkki on nyt toukokuussa ilmestyvä M. A. Meretvuon Turvallisuuspolitiikka, joka käsittelee valtiollista turvallisuutta, geopolitiikkaa, sotilasliittoja, Venäjän uhkaa, aseteknologioita ja vastaavia kysymyksiä poikkeuksellisen raikkaasti. Nykyilmiöiden analyysin ohella siinä hyödynnetään poliittisen filosofian klassikoita Thukydideestä Carl Schmittiin. Vastaavanlaista kirjaa ei ole aihepiiristä suomeksi julkaistu. Tällaisia teoksia ei koskaan valita vuoden tiedekirjaksi, mutta pitkällä aikavälillä niillä voi olla arvaamattoman suuri vaikutus.

–

Ladattu kysymys, mutta kysyn silti: näetkö mitään mahdollisuuksia sille että suomalainen kustannusala ja kulttuurikenttä yleensä voisi tulevaisuudessa järkevöityä kohti jotain normaalia eurooppalaista sivistysvaltiota muistuttavaa? Niin että Kiuas voisi toimia jos nyt ei osana valtavirtaa, niin kuitenkin sen liepeillä? Vai onko odotettavissa vain lisää itsepäistä puurtamista marginaalissa?

Joitakin hyviä merkkejä on toki nähty. Lähestymistavaltaan niinkin epäsovinnainen kirja kuin Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa sai ison näkyvyyden mediassa ja myi kaksi painosta lyhyessä ajassa. Aloite on pienten ja keskisuurten kustantamojen käsissä, lähestulkoon kaikki kiinnostavat päänavaukset tulevat nykyään niiden piiristä. Suuret kustannustalot ovat yhä enemmän asennoituneet niin, että kirja on yksi lisälaite egonrakennuksen punttisalilla, kausituote jolla tehdään rahaa muutaman kuukauden kestävän julkisuuskampanjan siivittämänä ja sen jälkeen työnnetään silppuriin. Myös kirjojen kirjoittajat ovat loppuun asti laskelmoituja ja kehiteltyjä tuotteita. Irvokkaimmin tämä näkyy kaunokirjallisuudessa. Siinä kuuminta kamaa näyttää tällä hetkellä olevan eräänlainen sosialistinen realismi, jota markkinoi maailman vaikutusvaltaisimman kapitalistisen valtion hallinto ja viihdeteollisuus. Se kiteytyy imelässä ”The Hill We Climb” -runossa, jonka Amanda Gorman esitti Joe Bidenin virkaanastujaisissa ja jonka kansainvälisen, Oprah Winfreyn esipuheella varustetun erikoispainoksen julkaisee Suomessa Tammi. Leivän ja sirkushuvien ohella tarvitaan ”arvoja” ja kohottavia tunteita, sen takia mediatalot kai ylipäätään vielä julkaisevat runoja ja romaaneja.

Minkään suotuisan kehityksen nopeuteen ei tässäkään asiassa voi luottaa. Sitä jarruttaa kulttuuripiireille ominainen hirvittävä konformismi, joka pienessä maassa korostuu entisestään. Äänekkäät mielipidejohtajat sanelevat, miten pitää ajatella ja esiintyä. Heitä pitää mielistellä osoittaakseen kuuluvansa älymystöön ja kulttuuriväkeen, sillä heimotunnusten menettäminen tarkoittaa paitsi sosiaalista eristymistä, myös taloudellista ahtautta. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kulttuurijulkisuuden ytimessä toimivat ovat menetettyjä tapauksia. Jos muutosta on odotettavissa, sen täytyy tulla näiden vakiintuneiden piirien ulkopuolelta.

–

Kiukaan toiminta on nivoutunut osittain yhteen kansallismielisen skenen muuhun toimintaan, kuten Awakening-konferensseihin, 612-kulkueeseen, itsenäisyyspäivän konsertteihin ja niin edelleen. Tämä on tietysti luontevaa sekä skenen pienuuden että Kiukaan kohderyhmän näkökulmasta, mutta näetkö tilanteessa mitään haittapuolia?

Näitä kytköksiä on usein käytetty Kiuasta vastaan, kuten kirjamessutapauksessa nähtiin. Alusta saakka oli tietenkin ilmeistä, että niin tapahtuisi. Kiuas on kasvanut kansallismielisen liikkeen piiristä, sen ideoi ja perusti joukko siinä toimineita ihmisiä. Varsinainen haasteemme on kuitenkin välttää muuttumista yhden aatteellisen ryhmän sanomanvahvistimeksi ja vedota lukevaan yleisöön laajemmin. Uskon, että Kiukaan kiinnostavuus perustuu siihen, ettemme tyydy ”vaihtoehtokustantamon” rooliin vaan osaamme tarvittaessa ylittää tavanomaiset temaattiset ja mielipideblokit.

–

Millaisena näet Kiukaan tulevaisuuden?

Jos COVID-19 ei tuhoa koko Suomen taloutta, jihadistit mestaa minua tai Putin aloita kolmatta maailmansotaa, uskon että pärjäämme hyvin.

–

Timo Hännikäisen ”ABC-kirja” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.