SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Liberalismin rappio ja kirjamessut

TIMO VIHAVAINEN

Mikäli halutaan löytää nykyisen, avoimen yhteiskunnan intellektuaalisen perustan laskija, niin tuskinpa ketään toista ajattelijaa voidaan asettaa John Stuart Millin rinnalle.

Utilitarismi on käytännössä aikamme uskonto jopa siinä määrin, että sen pelkkä epäileminen saattaa aiheuttaa väkivaltaisen oikosulun aikamme niin sanottujen hyväihmisten keskuudessa.

Utilitarismi tosin oli, perusmuodossaan, jo vanhempaa perua: John Stuart Millin isän, James Millin ja hänen ystävänsä Jeremy Benthamin luomus 1800-luvun alkupuolelta.

Mill nuorempi joka tapauksessa kehitti tuota filosofista suuntausta siten, että siitä saattoi tulla avoimen liberaalisen yhteiskunnan poliittinen perusta myös käytännössä.

Ajatuksen- ja ilmaisun vapaus, uudenaikainen, tekojen seurauksiin painottuva sosiaalietiikka ja jopa naisten poliittiset oikeudet voidaan hyvällä syyllä lukea John Stuart Millin ansiolistalle, vaikka myös hän, tietenkin, seisoi jättiläisten harteilla.

Millin palveluksiin länsimaiselle ajattelulle voidaan lukea myös hänen päättelysääntönsä, jotka tiukasti rajoittavat sen tiedon pätevyysalueen, jonka voimme hankkia induktion avulla. Naiivi ajattelu johtaa helposti harhaan silloinkin, kun se perustuu empiiriseen havaintoon.

Mill oli hyvin tietoinen siitä, ettei hänen omakaan ajattelunsa edustanut koko totuutta ja luultavasti oli ainakin joiltakin osin puutteellinen, jopa virheellinen.

Sen vuoksi ajattelun ja ilmaisun vapaus oli aivan keskeinen poliittinen vapaus, jonka rajoittamiselle ei voida keksiä päteviä perusteita. Sellaisia on syytä viimeiseen asti epäillä, mikäli niitä esitetään.

Mill ymmärsi hyvin, ettei mikään väite tullut todeksi siitä, että kaikki tai lähes kaikki yhteisön jäsenet sen hyväksyivät. Niinpä esimerkiksi naisten kykyä osallistua täysiarvoisina yhteiskunnan jäseninä poliittiseen päätöksentekoon pitivät vielä 1800-luvun puolivälissä lähes kaikki sangen epäilyttävänä ja asialle oli myös hyviä perusteita.

Mikäli naisten poliittista kyvyttömyyttä koskevaa empiiristä evidenssiä tarkasteltiin ankaran kriittisesti, se osoittautui kuitenkin olevan hataralla pohjalla. Tämä oli Millin varsin radikaali, mutta ankaran johdonmukaisesti perusteltu johtopäätös.

Teoksessaan On Liberty (1859) Mill esitti ne klassiset periaatteet, jotka määräävät, ettei ihmisten ajatuksen- ja ilmaisun vapautta sovi rajoittaa.

Niihin kuuluu tietenkin se, että valtavirrasta poikkeavan näkemyksen kieltäminen tarkoittaa, että kieltäjä kuvittelee olevansa jo koko totuuden haltija, mikä on rienaava ajatus ja sulkee pois koko intellektuaalisen edistyksen mahdollisuuden.

Sen lisäksi on mahdollista, että poikkeavassa näkemyksessä on ainakin jokin osa totta, että se saattaa edustaa sellaista näkökulmaa asioihin, jonka valtavirta on lyönyt laimin ja jota se uhmaa perusteettomasti ja jopa vaarallisesti.

Hyvin merkittävä argumentti vapauden puolesta on myös se, että vaikka kiellettäväksi haluttu näkemys olisi alusta loppuun väärä, sen esittäminen pakottaa toisenlaisten näkemysten kannattajan perustelemaan omaa kantaansa ja siten estää valtavirran maailmankatsomusta jäykistymästä kuolleeksi dogmaattisuudeksi, johon vain typerästi uskotaan, sitä koskaan kyseenalaistamatta.

John Stuart Mill (1806-1873)

Mill edustaa niin sanottua terveen järjen filosofiaa terveimmillään. Se, joka hyökkää hänen vapautta koskevia perusideoitaan vastaan, voisi yhtä hyvin hyökätä hänen empiirisiä päättelysääntöjään vastaan.

Molemmissa tapauksissa on syytä olettaa taustalla jotakin irrationaalista ja todennäköisesti myös primitiivistä ajattelua, joka pelkää kritiikkiä ja avointa argumenttien lyömistä pöytään.

Minusta on sekä ajallemme kuvaavaa että myös syvästi huolestuttavaa, että ajatuksen- ja ilmaisun vapauteen suhtaudutaan nykyään niin kevytmielisesti ja, ikävä sanoa, typerästi, että voisi yhtä hyvin ajatella Millin kaltaisen ajattelijan turhaan tehneen työtään tässä maailmassa.

Sensuurin ideaa sinänsä ei nykyään näytä hylkäävän oikeastaan kukaan kulttuurin valtavirran edustaja. Päinvastoin, intellektuaalisesti avuttomimmat, mutta julkisuudessa sitäkin näkyvämmät hahmot suorastaan kilpailevat siitä, kuka keksii parempia ei-intellektuaalisia keinoja hyökätä itselle vastenmielisiä tai sellaisiksi epäiltyjä argumentteja vastaan.

Esimerkkejä löytyy yllin kyllin. Viimeisimpänä on pakko mainita Kiuas Kustannuksen sulkeminen pois kirjamessuilta.

Asian syntyhistoria ad-hominem-argumentteineen tulee olemaan tulevaisuuden opinnäytetyön tekijöille herkullinen aihe, mutta ei tässä siitä sen enempää.

Selittelyt, joiden mukaan Kiuas-kustantamon linja ei seuraa kirjamessujen arvoja, ovat idioottimaisuudessaan kauhistuttavia. Käyttämäni termi on kova, mutta mielestäni tässä kohdin ainoa täysin adekvaatti.

Tähän liittyvät puheet asiaa kommentoivien pelisilmästä vahvistavat edelleen sitä käsitystä, että tässä on nyt kokonaan hylätty länsimaisen vapauskäsityksen keskeiset ideat ja sillä vieläpä ylpeillään.

Niille, jotka eivät asiaa tunne alkuperäislähteistä, totean vielä, että Kiuas julkaisee paljon sekä ajankohtaisen keskustelun kannalta relevantteja klassikoita että myös tuoreempia puheenvuoroja, joista on syytä mainita hiljattain julkaistu norjalainen bestseller, Islam – Yhdestoista vitsaus.

On todennäköistä, että messujen johdolla on toisenlaisia yhteiskunnallisia ja mahdollisesti filosofisiakin näkemyksiä(?), kuin Kiukaan julkaisemissa kirjoissa esitetään.

Niiden reilu tuominen esille olisi ainoa mielekäs ja kunniallinen tapa toimia. Mikäli lähdetään kieltolinjalle, on tie pitkä ja liukas.

Kukas se sanoikaan, että totalitaarinen yhteiskunta on samanlainen kuin tavallinen porvarillinen yhteiskuntakin. Siitä puuttuvat vain kansalaisvapaudet…

Timo Vihavainen (s. 1947) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

%d bloggers like this: