SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ilmasto ja identiteettipolitiikka

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kuten useimmilta populaariin ilmastokeskusteluun osallistuvilta, minulta puuttuu riittävä tieteellinen kompetenssi arvioida ilmastonmuutosta koskevaa tutkimusta. En kuitenkaan näe järkevää syytä olla luottamatta tutkimustuloksiin. Ilmaston lämpenemisestä ja ihmisen vaikutuksesta siihen vallitsee kovien tieteiden piirissä niin suuri tai käytännössä jopa täydellinen konsensus, että sen radikaali kyseenalaistaminen tuntuu ajan haaskaukselta.

Niin sanottujen ilmastoskeptikoiden joukko ei puolestaan herätä luottamustani. Se koostuu pääosin internetissä päivystävistä yksityisajattelijoista, joista osalla on jonkinlaista aiheeseen liittyvää tieteellistä koulutusta ja osalla ei. He ovat useimmiten jonkin sortin konservatiiveja (usein uskonnollisia sellaisia) tai kaikkea valtiollista talouden ohjaamista vastustavia libertaareja, joiden mielestä ”ilmastonmuutosvouhotus” on pelkkä sumuverho vasemmistolaisten tavoitteiden ajamiselle. Kuten denialistit yleensä, he nojaavat pelkästään ”vaihtoehtoisiin” lähteisiin ja pitävät yleisesti hyväksyttyyn teoriaan sisältyviä keskeneräisyyksiä osoituksena sen valheellisuudesta. Useimpien denialistien tavoin he myös ovat fanaattisen varmoja asiastaan, vaikka pyrkivätkin esiintymään viileinä skeptikoina ja syyttävät vastapuolta ”uskovaisuudesta”. Keskustelu heidän kanssaan muuttuu nopeasti hedelmättömäksi jankkaamiseksi, jonka he lopuksi kuvittelevat voittaneensa.

Ja vaikka ilmastonmuutos olisi pelkkä uutisankka, ei minulla olisi syytä vastustaa toimia sen hillitsemiseksi. Meidän on joka tapauksessa päästävä eroon fossiilisten polttoaineiden käytöstä, leikattava kulutusta, pysäytettävä maapallon metsäpinta-alan supistuminen ja niin edelleen. Laajojen alueiden muuttuminen elinkelvottomiksi ei ole kenenkään etu.

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kiistäjät ovat toki oikeassa siinä, että lämpenemisen torjumiseen haaskataan resursseja ja sen varjolla ajetaan epäilyttäviä asioita. Koko aihe on politisoitu tavalla, joka ei lainkaan palvele varsinaisen ongelman ratkaisemista.

Vasemmalla on sanottu, että jos perussuomalaiset ja muut massamaahanmuuton vastustajat todella haluaisivat rajoittaa maahanmuuttoa, he edistäisivät aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemistä. Siihen voi vastata, että jos vasemmisto ja vihreät todella haluaisivat torjua ilmastonmuutosta, he vastustaisivat globaalia muuttoliikettä joka vain kiihdyttää ekokatastrofia ja tekee sen ratkaisuyritykset lopulta mahdottomiksi.

Hylätty siirtolaisleiri Calais’ssa.

Maahanmuutto ei ole ekologiaan kytkeytymätön kysymys, vaikka punavihreät yrittävätkin haudata sitä koskevat varoitukset ilmastokeskustelun alle. Jokainen Eurooppaan saapuva kehitysmaalainen moninkertaistaa hiilijalanjälkensä ja houkuttelee muita perässään. Maahanmuuton taloudellisista kokonaisvaikutuksista vastaanottajamaille on esitetty monenlaisia arvioita, mutta sen sosiaaliset vaikutukset ovat kiistattomat: yhteiskuntien sisäinen luottamus heikkenee ja niiden toimintakyky lamaantuu. Jatkuvien etnisten kiistojen vaivaama yhteiskunta, joka käyttää suuren osan resursseistaan luku- ja ammattitaidottomien tulijoiden kotouttamiseen, terrorismin torjuntaan ja syrjinnän sanktiointiin, ei kykene reagoimaan ekologisiin uhkiin tehokkaasti.

Lisäksi kansainvälinen ilmastopolitiikka jää näpertelyksi ilman kansainvälistä väestöpolitiikkaa, joka puuttuu ilmiön juurisyihin. Paljon puhutut ilmastopakolaiset ovat käytännössä väestöpakolaisia, jotka siirtyvät ylisuuren väestömäärän maista pienen väestömäärän maihin parantaakseen elintasoaan. Euroopan hukkuminen Afrikan väestöräjähdykseen on yleensä vaiettu ja parhaimmillaankin sivujuonteena ympäristökeskustelussa mainittu kohtalonkysymys. Jos Afrikan väestömäärä kasvaa kuluvalla vuosisadalla ennusteiden mukaisesti, kyse ei afrikkalaisten kohdalla enää ole elintasosta vaan eloonjäämisestä, eikä tilanne lainkaan parane asuttamalla heitä teollisuusmaihin. Perussuomalaiset, jonka linja on Jussi Halla-ahon puheenjohtajuuden aikana terävöitynyt kiitettävästi, on ainoa tämän kissan pöydälle nostanut puolue.

Jos tarkastellaan ilmastokysymyksestä kiivaimmin rummuttavaa puoluetta eli Vihreitä, he tekevät ilmastolle lopullisen karhunpalveluksen vastustamalla ydinvoimaa, joka on tällä hetkellä ainoa realistinen teknologiaan perustuva ratkaisu ongelmaan. Taikauskoisessa suhtautumisessaan ydinenergiaan Vihreät seuraa ulkomaisten aateveljiensä tallaamaa polkua, piittaamatta siitä että jälki on ollut rumaa. Saksan vihreät olivat avainroolissa ydinvoimasta luopumisessa, ja nyt maa, joka olisi ydinvoiman avulla kyennyt siirtymään kokonaan puhtaaseen energiaan, on hiilivoiman suurvalta, joka raivaa ikimetsää laajentaakseen ruskohiilikaivoksiaan.

Kokonaan oma lukunsa on vihreiden ja vasemmiston ilmastoretoriikka, joka saa yhä mielipuolisempia muotoja. Sen voi tiivistää lauseeseen: ”Jos ette tee niin kuin me sanomme, tulee tuomiopäivä ja kuolemme kaikki.” Ohittamalla ilmastoon vaikuttavat suuren mittakaavan tekijät, olemalla esittämättä tehokkaita ratkaisuehdotuksia ja keskittymällä tavallisen kuluttajan syyllisyydentunnon herättämiseen punavihreät varmistavat sen, ettei kukaan rationaalisesti ajatteleva astu heidän vankkureihinsa ja suuri yleisö lakkaa välittämästä koko asiasta.

Punavihreille ekologia onkin lähinnä identiteettipolitiikkaa. Luonnonsuojelun varjolla he ajavat asioita, jotka joko eivät siihen mitenkään liity tai ovat sille vastakkaisia: tasa-arvoa, monikulttuurisuutta, etnistä masokismia, sosialismia…

Valitettavasti identiteettipolitiikka ajaa ekologian ohi oikeallakin. Koska vasemmisto on onnistunut kaappaamaan ympäristöasian itselleen ja valjastamaan sen tehokkaasti omien pyrkimystensä eteen, monet konservatiivit ja kansallismieliset ovat reagoineet tähän vähättelemällä ekologisia ongelmia tai kiistämällä ne kokonaan. Sosiaalisen median keskusteluja seuratessa tunnistaa nopeasti äänekkään änkyröiden joukon, jonka mielestä kaikki pyrkimykset ottaa osaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ovat vain periksi antamista ”punavihreälle agendalle”.

Identiteettipolitiikka on kaksiteräinen miekka. Koska kaikki arvokkaana pitämämme on vasemmiston aggressiivisen identiteettipoliittisen hyökkäyksen kohteena, olisi mieletöntä olla itse hyödyntämättä identiteettipolitiikkaa. Koska rodun, etnisyyden ja sukupuolen kaltaiset kysymykset ovat niin keskeisiä vastustajillemme, on meidänkin muodostettava niihin oma kantamme ja otettava oma identiteettimme toimintamme perustaksi. Maalla hyökkäävää vihollista vastaan ei voi taistella merellä.

Mutta identiteettipolitiikan kompastuskivenä on ilmiö, jota kutsun antagonismin logiikaksi. Identiteettipolitiikan omaksunut olettaa helposti, että vihollinen on yksityiskohtia myöten väärässä kaikessa. Vihollisesta tulee lähestulkoon metafyysinen paha, joka on läsnä kaikkialla, jonka kaikki julkilausutut näkemykset ovat jonkinlaista juonittelua ja jolle ei voi antaa tuumaakaan periksi menettämättä koko peliä. Identiteettipolitiikan hallitessa kaikki väitteet arvioidaan suhteessa siihen, miten ne kenties hyödyttävät tai haittaavat vastustajaa. Näin kaikki keskustelu itse asioista käy mahdottomaksi – pragmaattisten ratkaisujen löytämisestä puhumattakaan. On vain rannaton metakeskustelun räme.

Vasemmistossa on pitkään ollut tapana sivuuttaa vastapuolen esiin nostamat kiusalliset tosiseikat (miesten ja naisten erot, rotujen väliset erot, yksilöiden välisten kognitiivisten erojen vaikutus käyttäytymiseen, jne.) osana jotakin ”narratiivia” tai ”diskurssia”. Tämä lienee seurausta siitä, että todellisuuden ilmiöt ja niiden monimutkaisuus ylittää näiden ihmisten käsitys- tai sietokyvyn rajat. Niinpä vasemmiston piirissä esiintyy omanlaistaan tiedevastaisuutta, jossa maailmankatsomukseen sopimattomat faktat selitetään pois tai niiden merkitys kiistetään.

Politiikka ei kuitenkaan tee tosiseikoista vähemmän tosia, ja tämä pätee ilmastokysymykseenkin. Ihmisen aiheuttama (tai merkittävästi kiihdyttämä) ilmastonmuutos on vasemmistolle käyttökelpoinen tosiseikka, koska se herättää voimakkaita tunteita, joihin vetoamalla voi perustella vasemmistolaista politiikkaa. Mutta tämä ei vielä tarkoita, että itse ilmiö olisi pelkkä poliittinen manööveri, jonka avulla yritetään hallita ihmisiä. On aivan mahdollista, että jossakin kiistakysymyksessä yksi osapuoli on oikeassa ja toinen väärässä, vaikka jälkimmäisellä olisikin viisaampi ja koherentimpi maailmankuva.

Yleisesti ottaen asioiden paikkansapitävyys kiinnostaa ihmisiä vähemmän kuin se, ovatko väittämät yhdensuuntaisia heidän uskomuksiensa kanssa. Tämä ei juurikaan riipu siitä, millaisia uskomukset ovat, ja parhaiten ilmiön huomaa niissä, jotka uskovat olevansa ehdottoman oikeassa. Niin sanotut ilmastoskeptikot ovat tehneet ilmastonmuutoksen kiistämisestä osan identiteettiään, samalla tavalla kuin vihervasemmistolaiset ovat muovanneet sen pyhäksi uskonkappaleeksi, apokalyptiseksi uhaksi jolta vain heidän politiikkansa voi maailman pelastaa. Tällainen asetelma ei edistä mielekkäiden ja käytännöllisten ratkaisujen syntymistä.

Konservatiivisen oikeiston ilmastokysymyksessä harjoittama identiteettipolitiikka on vahingollista, koska se jättää tämän sektorin kokonaan punavihreiden ja liberaalien temmellyskentäksi. Ilmastosta on nimittäin tullut niin suuren kokoluokan kysymys, että sen huomiotta jättäminen ei enää ole poliittisesti mahdollista, asian moraalisesta puolesta puhumattakaan. Sen luovuttaminen vastapuolen hoitoon tarkoittaa kallista poseerausta, joka ei ratkaise mitään: tehottomia ”vaihtoehtoisen” energian muotoja, teollisuuden siirtymistä pahiten saastuttaviin maihin, kansainvaellusten jatkumista, ihmisten kiusaamista pikkumaisilla kielloilla…

Viisaampi identiteettipoliittinen ratkaisu olisi omaksua ilmastonmuutoksen torjunta (ja ekologia yleensä) osaksi nationalistista ja arvokonservatiivista katsomusta. Voisimme nähdä itsemme arvokkaan luonnonperintömme todellisina puolustajina, veren ja maan vartijoina, joiden pyhänä tehtävänä on länsimaisen sivilisaation ekologisen elinkelpoisuuden säilyttäminen sukupolvesta toiseen. Voisimme valistaa kansaa avoimien rajojen turmiollisuudesta elonkehälle ja repiä marxilaisen hapatuksen juurineen vihreästä liikkeestä. Voisimme ottaa ilmastonmuutoksen omaksi kohtalonkysymykseksemme ja tarjota siihen toimivia ratkaisuja, joiden perustana on realistinen käsitys ihmisluonnosta.

Mutta en toki odota, että erimielisyydet tästä asiasta ratkeavat aivan heti. Tällä hetkellä parasta olisi vain haudata ne ja omaksua ilmastopolitiikan järkevät ja käyttökelpoiset osat.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: