Rotudenialismin harha

MICHAEL ENOCH   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Vaikuttaa siltä, että muodikkain kanta tämänhetkisessä rotukeskustelussa on koko käsitteen kiistäminen saman tien. Tämä kanta on nyt viimeistä huutoa niiden keskuudessa, jotka pitävät itseään älyllisesti ja poliittisesti terävinä. Se on erityisen suosittu liberaalien, korkeakoulutettujen, keskiluokkaisten valkoisten keskuudessa. Yrittäessään jatkuvasti ylittää muut valkoiset poliittisen korrektiuden asteikolla nämä tuikitavalliset tasa-arvofanaatikot takertuvat innokkaasti väitteeseen, että ”rotuja ei ole olemassa” ja yrittävät turhamaisesti validoida kantansa toistamalla sitä ad nauseam aina rotuasioista keskusteltaessa.

Rasismi, kuten me kaikki tiedämme, on kuolemansynti tieteen jumalaa vastaan, mutta rotudenialismi vie postmodernin tieteisuskonnon askelta pidemmälle. Olettamus kuuluu, että ihmisten luokitteleminen rodun perusteella ei ole ainoastaan epämoraalista, vaan johtaa väistämättä vääriin tai harhaanjohtaviin päätelmiin tosielämässä. Lisäyksenä käsitykseen, että on objektiivisesti väärin ja tieteellisesti virheellistä (ja siksi tuomittavaa) tehdä arvoarvostelmia rodun perusteella, rodunkiistäjät väittävät että kaikki rotuun perustuvat päätelmät ja tilastolliset vastaavuudet ovat väistämättä täysin hyödyttömiä. Jotkut ovat sitä mieltä, etteivät edes virheelliset tai epätäydelliset rotuun perustuvat yleistykset voi mitenkään toimia strategioina arkielämässä. Kaikki käsitykset roduista pitää hylätä pyhän tieteen ja tasa-arvon nimissä.

Retorinen hyökkäys rodun kategoriaa vastaan tapahtuu tavallisesti kahdessa muodossa. Yksi on yritys hylätä se saman tien siksi, että se on ”sosiaalinen konstruktio”. Tässä oletetaan, että koska sosiaaliset konstruktiot ovat ihmismielen eivätkä tosiasioiden tuotetta, ovat välttämättä ”vääriä” tai ”pahoja”. Tämä karkea ja amatöörimäinen filosofisen dekonstruktion yritelmä alkaa tietenkin horjua kohdatessaan argumentin, että sosiaaliset konstruktiot ovat itsessään moraalisesti neutraaleja. Ne voivat olla joko ”hyviä” tai ”pahoja” riippuen niiden tarkoituksesta ja ihmisten subjektiivisista arvostuksista. Kuten toisaalla on osoitettu, pelkästään se että jokin käsite on sosiaalinen konstruktio ei riitä syyksi hylätä se. Jos haluaa kumota jonkin käsitteen, on yritettävä vähän kovemmin. Tai sitten on palattava Eksistentialismi 101:een ja aloitettava alusta, sillä eväät eivät riitä väittelyn jatkamiseen.

Kun ensimmäinen retorinen strategia väistämättä epäonnistuu, aletaan yleensä väittää että rodun käsite on liian epämääräinen käytettäväksi. Ihmisten ominaispiirteet ovat jatkumo, eikä mikään selkeä tekijä erota niitä toisistaan. Esimerkiksi ihonväri voi vaihdella kalvakanvalkoisesta pikimustaan. Mihin tällä asteikolla voi piirtää rajan, joka määrää ”rodun”? Tämä argumentti on kömpelö muunnelma jatkumoharhasta, jota kutsutaan myös kasaharhaksi ja partaharhaksi. Se perustuu virheelliselle käsitykselle, jonka mukaan selvän tilojen välisen rajaviivan puuttuminen tarkoittaa, ettei tiloja itsessään ole olemassa. Jos minulla esimerkiksi on yksi hiekanjyvä, se ei muodosta hiekkakasaa. Jos lisään toisen jyvän, sekään ei riitä kasaksi. Sama pätee kolmanteen jyvään. Filosofinen keltanokka päättelee tästä, että yhden hiekanjyvän lisääminen ei milloinkaan riitä muodostamaan kasaa, ja niinpä hiekkakasoja ei voi olla olemassa. Ottaen huomioon että todellisessa maailmassa hiekkakasoja voi olla ja on olemassa, tämäntyyppisen päättelyn ongelmien pitäisi olla jokseenkin selviä.

Vastaavanlaisesta harhasta on kyse, kun kategoria määritellään liian tiukasti ja sitten vaaditaan mahdotonta todistustaakkaa määritelmän täyttämiseksi. Tämä voidaan selittää kaljuusesimerkin avulla. Jos määrittelemme kaljuuden mielivaltaisesti hiusten täydelliseksi puuttumiseksi, on ilmeistä ettei yksikään ihminen ole koskaan ollut kalju. Jokaisella näennäisesti kaljulla on ainakin muutamia hiustuppeja päässään, joten kaljuus on vain harhaa ja pätemätön sosiaalinen konstruktio. Kaljuuden olemassaolon todistaakseen pitäisi löytää ihminen jolla ei ole lainkaan ihokarvoja, mikä on selvästikin mahdotonta. Ironista on se, että tämän argumentin käyttäminen rotujen olemassaolon kiistämisessä edellyttää loogisesti jonkinlaista rotuessentialismia, ja essentialismi on postmodernissa vasemmistolaisessa ideologiassa ehdottomasti kiellettyä. Juuri ajatus siitä, että roduilla olisi perimmäisiä ominaispiirteitä, on alunperin saanut vasemmistolaiset dekonstruoimaan rodun käsitettä. Niinpä tätä argumenttia käyttämällä vasemmistolainen rikkoo yhtä omista pyhistä säännöistään.

Rodun kategoria selvästikin niputtaa ihmisiä sukujuurten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Kyllä, näitä rajaavia tekijöitä voidaan toki sanoa ”mielivaltaisiksi”, mutta se ei tarkoita että ne olisivat hyödyttömiä tai etteivät ne sisältäisi lainkaan informaatiota. Jotkut väittävät, että ihmisen perimän kartoittaminen tämän kategorian avulla on asiaankuulumatonta ja vanhentunutta, mutta se on pelkkää toiveajattelua ja poliittisesti korrektin ennakko-oletuksen heijastamista tieteelliseen tutkimukseen. Vaikka aiheesta väitellään luonnontieteiden ja antropologian piirissä, pitkälti poliittisen korrektiuden takia, monet tutkimukset vahvistavat että perinteisillä käsityksillä roduista on sekä käyttö- että ennustearvoa. Mikä merkittävintä, eri ”rodullisten” piirteiden ja sukujuurten geneettisillä merkitsijöillä on huomattu olevan äärimmäisen korkea vastaavuussuhde yksilön rodulliseen samaistumiseen. Kuten eräässä tutkimuksessa havaittiin:

3636:sta eri rotua / etnistä ryhmää edustavasta koehenkilöstä vain viisi (0,14%) osoittautui kuuluvan eri geneettiseen klusteriin kuin siihen, johon he itse samaistuivat.

Rodun kiistävän argumentoinnin huvittava ironia on siinä, että sen mukaan tällainen rodullinen itseidentifikaatio on virheellistä tai pätemätöntä. Vaikka teoriassa kuka tahansa voisi esittää tämän näkemyksen, käytännössä sen yleensä esittävät valkoiset liberaalit kiistäessään ajatuksen ”mustasta identiteetistä” jonka he kokevat uhkana itselleen – hulvaton esimerkki antirasistisesta rasismista ja valkoisen etuoikeuden ilmaus.

Jotkut yrittävät selviytyä rodullisen samaistumisen ongelmasta tunnustamalla rodun sosiaalisena tai kulttuurisena kategoriana mutta kieltämällä sen biologisena kategoriana. Siinä ei ole enempää järkeä kuin muissakaan edellä esitellyissä argumenteissa. Ensinnäkin se hylkää koko alkuperäisen ajatuksen, jonka mukaan täsmällisiä rodullisiin kategorioihin perustuvia ennusteita ei voida lainkaan tehdä. Sen myöntäminen, että sosiaalisena kategoriana rotu voi olla hyödyllinen, vaikka sitten pelkästään rasismin tunnistamisessa ja paljastamisessa, on koko leikistä luopumista. Rodun sosiaalisen kategorian täytyy ainakin osaksi perustua fyysisille ominaispiirteille, ja kulttuurisen kategorian täytyy perustua sukujuurille. Tästä seuraa, että nämä ominaispiirteet ovat riittäviä ihmisten sosiaaliseen jaottelemiseen, minkä kiistäminen oli koko argumentin alkuperäinen tarkoitus. Eron tekeminen sosiaalisen ja biologisen kategorian välille on pohjimmiltaan heikko ja merkityksetön yritys pelastaa alkuperäinen olettamus.

Rotudenialismin raivostuttavin puoli on siinä, että sen perustelut ovat niin vilpilliset. Edistysmieliset eivät usko väitteisiinsä tieteellisistä syistä, vaan haluavat uskoa niihin poliittisista syistä. Ajatus, että ihmisten ominaispiirteitä ja käyttäytymismalleja voidaan niputtaa ja ennakoida rodun perusteella, on heillä pannassa, koska he pelkäävät irrationaalisesti että se johtaa hallitsemattomaan valkoiseen rasismiin. Edistysideologia oikeuttaa ja ylläpitää itseään naurettavalla uskomuksella, että valkoiset ovat koko ajan vain kukonaskeleen päässä klaanin kaavuista, palavista risteistä, mustien lynkkaamisesta ja heidän ruumiittensa raahaamisesta pitkin katuja pickupien perässä etelävaltioiden lippujen liehuessa. Rehellinen katsaus tämänhetkiseen poliittiseen elämään ja rotujen välisiin suhteisiin osoittaa, kuinka järjetön uskomus on.

Edellä kuvatuista karkeista ja vilpillisistä väitteistä huolimatta on erittäin epätodennäköistä, että yksikään ”monimuotoisella” alueella asuva edistysmielinen liberaali elää jokapäiväistä elämäänsä olettaen, että ”rotuja ei ole olemassakaan”. On joka tapauksessa hauskaa ajatusleikkinä kuvitella, miltä yhteiskunta näyttäisi jos ihmiset todella yrittäisivät soveltaa tuota ajatusta käytännön elämään. Ensinnäkin ajatuksen ottaminen vakavasti tarkoittaisi kaikkien rasismia koskevien havaintojen ja väitteiden hylkäämistä virheellisinä. Loppujen lopuksihan ”rotuun” perustuvat havainnot eivät voisi sisältää hyödyllistä informaatiota tai ennakoitavia johtopäätöksiä. Jos kadulla kävellessään huomaisi ”valkoisen” miehen kammottavalla tavalla solvaavan ja syrjivän ”mustaa” miestä (tämä olisi joka tapauksessa erittäin epätodennäköistä), täytyisi vain olettaa tämän saavan ansionsa mukaan, sillä virheelliseen ”rodun” kategoriaan perustuvien johtopäätösten huomioon ottaminen olisi poissuljettua eikä voisi kertoa mistään mitään. Tällaisen tilanteen pitäminen ”rasistisena” olisi suuri virhe.

Rodun käsitteestä luopuminen vaatisi valtavia muutoksia hallintorakenteissa. Koulutuspolitiikassa olisi heitettävä menemään kaikki sosiaaliset ohjelmat koetulosten tasokuilun kaventamiseksi ”mustien” ja ”valkoisten” välillä. ”Mustia” ja ”valkoisia” kun ei todellisuudessa ole. Kaikkien havaittujen ”mustuudelle” tai ”valkoisuudelle” perustuvien vastaavuuksien käyttäminen olisi väistämättä virheellistä tai hyödytöntä. Koetulosten tasokuilua ei ole olemassakaan. On vain ryhmä erottelemattomia ihmisoppilaita. Heidän koetuloksensa jakaantuvat tavanomaisesti Gaussin käyrällä. Jos käyrän vasemmalla puolella ovat melkein kaikki oppilaat, joiden satunnaiset ja merkityksettömät fyysiset ominaispiirteet yhdistettiin joskus ”mustuuteen”, no, sillä ei ole väliä. Tämä havainto ei sisällä varsinaista informaatiota ja on luultavasti itsessäänkin vakavasti virheellinen.

Affirmative Action -ohjelmien kaltaiset yritykset kohentaa ”mustien” yhteiskunnallista menestystä pitäisi välittömästi keskeyttää ja kaikki ”vähemmistöjen” työllistymistä edistävät lakipykälät poistaa. ”Mustien” palkkaamisesta ei enää koituisi hyötyä eikä heidän erottamisestaan haittaa. Jos yrityksen täytyy tehdä irtisanomisia ja niiden kohteeksi valikoituu satunnainen joukko iholtaan tummempia työntekijöitä, asiassa ei ole ongelmaa. Ongelmallista olisi tämän havaitseminen ja esilletuominen. Sellainen olisi epätieteellistä.

”Mustia” asiakkaita palvelemaan erikoistuneet vähittäismyyntiliikkeet, marketit ja ravintolat joutuisivat muuttamaan liikestrategiaansa. Nehän eivät käytännössä kykenisi tarkkailemaan markkinatrendejä ja yhdistämään tiettyjä tuotteita ja mieltymyksiä asiakkaisiinsa. Virheelliseen ”rodun” käsitteeseen tai joskus jopa ”mustien” fyysisiin ominaispiirteisiin perinteisesti yhdistetyt tuotteet olisi poistettava hyllyiltä. Rodullisesti vääristymättömistä myyntitiedoista voitaisiin luultavimmin päätellä, että kannattavinta on myydä tuotteita jotka menevät maanlaajuisesti parhaiten kaupaksi. Nämä tuotteet olisivat väistämättä ”valkoisten” suosimia, sillä he ovat epäväestöryhmänä enemmistössä ja heidän mieltymyksensä hallitsisivat roduttomia markkinoita. Rypälemehu, hedelmäpunssi, suolattu sianliha, siansuolet, siansorkat, hiustensuoristajat ja muut vastaavat tuotteet katoaisivat gluteiinittoman pastan, luomutuotteiden ja hiilihapotetun lähdeveden tieltä. Paistettua kanaa myyvät baarit lopettaisivat toimintansa en masse, ja italialaistyyppiset perheravintolaketjut ottaisivat niiden liiketilat käyttöönsä.

Vaikka nämä pohdinnat ovat selvästikin liioiteltuja, on varmaa että rodun käsitteestä luopuminen merkitsisi ”mustien” elämänlaadun äkillistä ja rajua laskua, monien heistä toimeentulo nimittäin riippuu ”mustasta” identiteetistä ja heidän kulttuuriset mieltymyksensä ovat kytköksissä siihen. Se ei tietenkään haittaisi lainkaan, sillä kuten jokainen hyvä valkoinen liberaali tietää, aitoa ”mustaa” kulttuuria ei ole olemassakaan. Mustat ovat kaikin tavoin valkoisten vertaisia, vaikkei sitä voikaan havaita tai todistaa mitenkään. Kaikki kulttuuriin ja käyttäytymiseen liittyvät erot ovat ainoastaan ”stereotypiapaineen” ja rasismin synnyttämiä. Rotujen välisiä eroja on vain siksi, että uskomme niitä olevan. Kaikkien ihmisten sulauttaminen yhdeksi universaaliksi monokulttuuriksi on antirasististen ponnistusten koko idea. Miten muuten edistysmieliset voisivat tietää saavuttaneensa viimein tasa-arvoisuuden?

–

–

Michael Enoch kirjoittaa yhdysvaltalaiseen The Right Stuff -verkkojulkaisuun.