SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Modernin maailman rumuus

architecture 1TIMO HÄNNIKÄINEN

Esitelmä Nuorten filosofiatapahtumassa 14.1.2012

Monissa kirjoituksissani olen sivumennen todennut, että moderni maailma – siis käytännössä 1900-luvun aikana rakennettu läntinen maailma – loukkaa ihmisen esteettistä silmää. Haluaisin avata tätä väitettä tarkemmin.

Koska aihe on niin suunnattoman laaja, lähestyn sitä yhden taiteenlajin kautta – arkkitehtuurin. Syy valintaani on se, että arkkitehtuuri koskettaa taidemuotona kaikkia, niitäkin jotka eivät käy taidenäyttelyissä. Olimmepa kotona, kadulla, ravintolassa, uimahallissa, museossa, arkkitehtuuri on luonut sen ympäristön jossa liikumme. Järjestäytynyttä yhteiskuntaa on mahdoton kuvitella ilman arkkitehtuuria: tässä mielessä arkkitehtuuri on kulttuurimme ja elämäntapamme sielu, tai ainakin sen olennainen osa.

Niinpä juuri 1900-luvun arkkitehtuuri osoittaa selvimmin sen, että sivilisaatiomme on irtaantunut klassisista periaatteista, jotka kerran olivat sen ohjenuorana: totuudesta, hyvyydestä, kauneudesta. Aiheeni voi tuntua juuri nyt etäiseltä, sillä olemme Hakaniemen Paasitornissa, kauniissa vuonna 1908 rakennetussa jugend-rakennuksessa. Mutta teidän ei ulos astuttuanne tarvitse kävellä kuin satakunta metriä Hakaniemen torille, missä voitte nähdä sen runtelevan vaikutuksen, mikä tiettyjen 1900-luvun arkkitehtien elämäntyöllä on maisemaan ja ihmismieleen. Siellä seisovat Ympyrätalo ja Ammattiliittojen talo umpimielisinä nauhaikkunoineen ja tasakattoineen, ja räntäsade vain tehostaa niiden ympärilleen hohkaamaa ankeuden ilmapiiriä. Vaikutelma tehostuu, kun kävelette eteenpäin Merihakaan. Siellä kohoaa monotonisia yksityisasumiseen tarkoitettuja kerrostaloja – asumiskoneita – ja yhtä monotonisia sääolosuhteiden raiskaamia toimistotaloja. Yksi rakennusmateriaali hallitsee: käsittelemätön teräsbetoni, joka joskus on ollut puhtaan harmaata mutta nyt sään likaisen ja epämääräisen väriseksi muokkaamaa.

Merihaan kauhugalleria ei ole mitenkään ainutlaatuinen tässä kaupungissa tai maassa. Samanlaista näkee missä tahansa lähiössä, pienen tai keskisuuren kaupungin keskustassa ja pikkupaikkakunnan kirkonkylässä. Ja aivan samanlaista on nähtävissä missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa – sitä enemmän, mitä kauemmas mennään keskustoista kohti esikaupunkeja.

Miksi tällaiset rakennukset ovat minusta rumia? (Voin myös liioittelematta sanoa, että näkemykseni jakaa jokainen, joka joutuu elämään niiden keskellä.) Se ei suinkaan johdu vain niiden rapistumisesta ajan myötä. Kauniita ne eivät olleet edes heti valmistuttuaan, vaikka niissä kenties olikin silloin tiettyä vaikuttavuutta, joka syntyy riittävän pitkälle viedystä rujoudesta ja kolhoudesta. Väitän, että niiden rumuus syntyy säännönmukaisuudesta ilman sulokkuutta. Ne noudattavat ainoastaan geometrisiä perusmuotoja: pallo, kartio, lieriö, kuutio, särmiö. Ne muistuttavat pahvilaatikoita, joihin teollisuustuotteet varastoidaan: valjuja, värittömiä, kalseita, halvan näköisiä.

Merihaka, Helsinki.

Merihaka, Helsinki.

Nousee helposti mieleen kysymys, miten joku on saanut päähänsä rakentaa moisia taloja, varsinkin noin suuria määriä? Onko kulttuurissa, joka pitää tällaista rakennustapaa mielekkäänä, jotain perustavanlaatuista vikaa? Tähän vastataksemme on palattava noin sata vuotta ajassa taaksepäin, hetkeen jolloin syntyi funktionalismina tunnettu arkkitehtuurisuuntaus.

Funkitonalismin perusajatus oli se, että muoto on alistettava tarkoitukselle. Tästä rationaalisesta perusajatuksesta tultiin päätelmään, että kaikki ylimääräinen, kaikki mikä ei palvele rakennuksen käyttötarkoitusta, esimerkiksi koristeet, oli karsittava kokonaan pois suunnittelusta. Funktionalististen arkkitehtien suuri oivallus 1900-luvun alussa oli teräsbetonin valjastaminen yleiseen käyttöön. Ennen betonia oli käytetty lähinnä tehtaissa ja muissa hyötyrakennuksissa, mutta funktionalistien myötävaikutuksesta se valtasi myös muut rakennusmarkkinat.

Funktionalistien puolustukseksi voidaan sanoa, että he olivat ainoita, jotka kykenivät keksimään realistisia ratkaisuja ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen asuntopulaan, raunioituneiden alueiden jälleenrakennustarpeeseen ja hygieenisten asuintilojen puutteeseen. Kun asuntoja piti rakentaa nopeasti ja halvalla, heillä oli resepti: betonin laajamittainen käyttö ja rakennusten valmisosien pitkälle viety standardisointi. Niin sanotun Domino-suunnitelman mukaisesti rakennukset piti koota etukäteen valmistetuista yhdenmukaisista betonielementeistä kuin dominonappuloista.

Domino-suunnitelman kehitti vuonna 1915 sveitsiläinen arkkitehti Le Corbusier. Tästä eteenpäin alustukseni käsittelee pitkälti Le Corbusieria ja hänen perintöään: käytännössä juuri hänen vaikutuksestaan funtionalismi siirtyi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla radikaaliin, vallankumoukselliseen vaiheeseensa, ja vaikka useimmat hänen omista rakennushankkeistaan jäivät toteutumatta, seuraajat ovat toteuttaneet hänen visioitaan näihin päiviin saakka.

architecture 3Le Corbusier on taiteilijanimi. Arkkitehdin oikea nimi oli Charles-Édouard Jeanneret, ja hän eli vuosina 1887-1965. Pseudonyymin merkityksestä on monia tulkintoja, mutta ainakin se tuo helposti mieleen ranskan kielen sanan le corbeau, korppi. Se sopii hyvin, sillä vertauskuvallisesti korppi on pahanilmanlintu. Le Corbusier ei ollut arkkitehtinä nöyrä puurtaja vaan ideologi ja julistaja, joka pyrki luomaan oman teorian uudelle arkkitehtuurille. Hän näki itsensä modernina nerona, joka toteutti omaa esteettistä visiotaan yleisistä makumieltymyksistä piittaamatta.

1920-luvun teoreettisissa kirjoituksissaan Le Corbusier vaati arkkitehtuuria hylkäämään kaikki edeltävät kauneuskäsitykset, jotta uuden estetiikan rakentaminen voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Hän halusi rakennustaiteen aloittavan uudelleen vuodesta nolla, ja teki lukuisia suureellisia suunnitelmia Euroopan ja muun maailman suurkaupunkien purkamiseksi ja uudelleenrakentamiseksi. Taiteilijaneron asenteestaan huolimatta hän oli sielultaan arkkityyppinen insinööri: kaikki arkkitehtuurin kysymykset olivat hänelle pelkästään ongelmia, joihin oli löydettävissä rationaalinen, matemaattinen ja yleispätevä ratkaisu. Le Corbusierin kuuluisan lausahduksen mukaan talo oli asumiskone: sen tarkoitus oli ainoastaan tyydyttää perustarpeet kuten suoja ja lämpö. Hänen ideoimansa tornimaiset kerrostalot olivat hänen mielestään vertikaalisia valtateitä, pystyynnostettuja kulkuväyliä jatkuvan liikkeen maailmassa.

Le Corbusier vihasi kaikkia yksilöllisiä eroja, epäsäännöllisyyttä ja yksityiskohtia. ”Ornamentti on rikos!” kuuluu hänen toinen kuuluisa maksiiminsa. Kaikki paitsi äärimmilleen pelkistetty edusti hänelle porvarillista sovinnaisuutta ja rohkeiden ratkaisujen pelkoa. Rakennuksissa hän hyväksyi vain geometriset perusmuodot, siis pallon, kartion, lieriön, kuution ja särmiön.

Le Corbusier varttui aikakaudella, jolloin rakennukset ja huonekalut olivat täynnä koristeita, kultauksia ja pehmusteita. Siis kaikkea, mikä nykynäkökulmasta näyttää pramealta kitschiltä. Hän uskoi, että ainoa vaihtoehto pittoreskille koreilulle oli aggressiivinen pelkistäminen, paluu perusgeometriaan, yksityiskohtien täydellinen hylkääminen. Hän siis vastasi rumuuteen vielä suuremmalla rumuudella, nosti rumuuden uudeksi esteettiseksi ihanteeksi.

Tämä on hyvin tyypillistä 1900-luvun mentaliteetille niin taiteessa kuin politiikassakin. Epäkohtiin vastataan niiden täydellisillä vastakohdilla, aivan kuin mikään ei voisi muuttua ennen kuin kaikki muuttuu. 1900-luku todella oli äärimmäisyyksien vuosisata, ja Le Corbusierin funktionalismi päihitti kilpailijansa vetoamalla tiettyyn äärimmäisyyden logiikkaan, joka oli ajan henki. Theodore Dalrymplen mukaan Le Corbusier oli arkkitehtuurille sitä mitä Pol Pot oli yhteiskuntasuunnittelulle.

Funtionalismin tärkein kilpailija 1900-luvun alkupuolella oli uusklassismi, joka sekin lähti yksinkertaisuuden periaatteesta mutta onnistui yhdistämään siihen arvokkuuden. Monissa uusklassisissa rakennuksissakin on käytetty teräsbetonielementtejä, mutta tietyntyyppisellä pintakäsittelyllä ja historiallisista rakennuksista otetuilla lainoilla ne on saatu miellyttävän näköisiksi. Uuusklassismi käytti myös hillittyjä ornamentteja, kun funktionalismi luopui tylysti kaikesta koristeellisuudesta. Uusklassismin väistyminen funktionalismin tieltä 1930-luvulta alkaen lienee länsimaiden suurin esteettinen katastrofi viime vuosisadalla.

Funktionalismin radikaaliin ja totaaliseen luonteeseen kuului kilpailijoiden armoton syrjäyttäminen. Tämän macchiavellilaisen menetelmän menestystä korostaa se ihaileva ja vähintäänkin kunnioittava sävy, jolla Le Corbusierista edelleen puhutaan akateemisissa arkkitehtuurikirjoituksissa. Olen tavannut ihmisiä, jotka pitävät Corbusierin luomuksia kauniina, ja tietyn teoreettisen apparaatin avulla on aivan mahdollista uskotella itselleen, että hänen estetiikassaan on jotakin ihmeellistä ja lumoavaa. Mutta ilman moista itsesuggestiota on helppo huomata, että betoniarkkitehtuurin ”yksinkertaisuus” on yhdentekevyyttä, ”selkeys” kolkkoutta ja ”konstailemattomuus” keskeneräisyyttä.

Näin siksi, että funktionalismi on perin pohjin luonnotonta. Sen periaatteiden mukaan valmistetuista rakennuksista puuttuu elävälle, orgaaniselle luonnolle tyypillinen, silmää miellyttävä vaihtelevuus ja satunnaisuus. Elävässä luonnossa paljas, sileä ja viimeistelemätön pinta pyrkii täyttymään: siihen ilmestyy ajan myötä kasvillisuutta ja säätilat jättävät siihen jälkensä. Vanhempien tyylikausien rakennukset vanhenevat arvokkaasti: tummentumat ovat ajan patinaa, pintaan syntyvät uurteet muistuttavat etsauksia. Teräsbetoni puolestaan rapautuu ja murenee, ja kosteus tekee paljaisiin pintoihin rumia valumajälkiä. Luonnossa Le Corbusierin rakastamat geometriset perusmuodot eivät myöskään koskaan näyttäydy puhtaina. 90 asteen kulmaa ei luonnosta löydy. Kivet eivät ole palloja. Metsässä näemme puita, emme pitkiä pystysuoria lieriöitä. Luonnon epäsäännöllisyys liittyy lähestulkoon kaikkeen, mitä pidämme kauniina: siksi ”tarpeeton” ornamenttikin on katseelle mieleinen.

Le Corbusierin ja hänen hengenheimolaistensa suurin kompastuskivi oli virheellinen ja käsittämättömän naiivi ihmiskuva. On kuin hän ei olisi suunnitellut rakennuksiaan ihmisille lainkaan, vaan jonkinlaisille abstrakteille olennoille tai roboteille, joilla on pelkästään alkeellisia fyysisiä tarpeita. Ihmisolentoa, joka tuntee kaipuuta kauneuteen, viihtyisyyteen ja harmoniaan, ei Le Corbusierin maailmassa ole. Aivan kuin hän olisi kuvitellut, että arkkitehtuuri muokkaisi ihmisluontoa eikä päinvastoin. Sama utopismi on leimannut useimpia 1900-luvun yhteiskunnallisia kumousliikkeitä ja myös johtanut niiden haaksirikkoon.

Luonnottomuuden ohella funktionalismin suurin esteettinen virhearvio oli täydellinen välinpitämättömyys yhteensopivuutta ja harmoniaa kohtaan. Englantilainen filosofi Roger Scruton on kirjoittanut, että yhteensopivuus on keskeistä kaikelle, minkä koemme kauniiksi: Venetsian Canal Granden varrella sijaitsevan Longhenan katedraalin kauneus perustuu pitkälti sille, että sen lähellä on runsaasti vaatimattomia, omalla rauhallisella tavallaan kauniita rakennuksia samalta aikakaudelta. Se menettäisi välittömästi kaiken arvokkuutensa, jos sen viereen pystytettäisiin teräsbetoninen toimistokolossi.

Rewell Center, Vaasa.

Rewell Center, Vaasa.

Nykyään on tapana puhua ”pluralistisesta” kaupunkikuvasta, jossa vanha ja moderni arkkitehtuuri elävät rinnakkain. Mutta funktionalistiset rakennukset eivät sovi yhteen minkään muun kuin itsensä kanssa. Muita tyylisuuntia edustavien rakennusten yhteydessä ne vetävät huomion itseensä ja luovat levottoman ilmapiirin. Hyvä esimerkki on keskelle Vaasan historiallista toria sijoitettu Rewell Center, suunnittelijansa Viljo Revellin mukaan nimetty kauppakeskus. (Revell oli Suomen keskeisimpiä Le Corbusierin innoittamia arkkitehteja ja on noussut jonkinlaiseksi 1960- ja 70-luvuilla tapahtuneen vanhan kaupunkimiljöön hävityksen symboliksi. Hänen katsotaan ilmentäneen rakennuksissaan juuri teollisen yhteiskunnan ihanteita ja juurruttaneen modernismin lopullisesti Suomeen.) Ironista onkin, että Le Corbusierin ja hänen seuraajiensa keinoja, eli maan tasalle repimistä ja uudelleen rakentamista, pitäisi käyttää juuri heidän luomuksiinsa. Umpimielisistä, mihinkään sopimattomista kolosseista ei saa kauniita parantelemalla. Suomen ja muun Euroopan betonilähiöitä katsellessa tulee nopeasti siihen johtopäätökseen, että ratkaisuksi sopivat ainoastaan Dresdenin kaltaiset mattopommitukset, joiden jälkeen kaikki olisi rakennettava uudestaan aivan toisten periaatteiden mukaisesti.

Siellä, missä funktionalistit ovat päässeet rakentamaan kokonaisia kaupunkeja tai kaupunginosia, tilanne ei ole parempi. Tämä johtuu heidän ”kansainvälisen tyylin” ajatuksestaan: kuvitelmasta, että käsittelemätön teräsbetoni ja paluu geometrisiin perusmuotoihin ovat kaikkialle sopivia patenttiratkaisuja – luonnonoloista ja kulttuurieroista riippumatta. Moderniin arkkitehtuuriin kuuluu siis elimellisesti ”samuuden ideologia”, jonka filosofi Alain de Benoist katsoo leimaavan koko modernisaatiota ilmiönä.

Vuonna 1947 Le Corbusier sai tilaisuuden toteuttaa unelmansa ja suunnitella kokonaisen kaupungin. Kyseessä oli Intian Chandigarh. Kaupunki on täynnä betoniaukioita, joissa ei ole ainuttakaan varjoisaa paikkaa – näin maassa, jonka ilmasto on paahtavan helteinen suurimman osan vuotta. Corbusier myös rakennutti Chandigarhiin rakastamiaan leveitä ajoväyliä, jotta autoliikenne sujuisi jouhevasti – häntä ei haitannut, että useimmat intialaiset liikkuvat jalkaisin tai pyörällä, koska heillä ei ole varaa autoon. Toinen merkittävä funktionalisti, Oscar Niemeyer, rakensi 1950-luvulla Brasilian uuden pääkaupungin Brasílian syvälle sisämaan viidakkoon. Hänen mielessään ei käynyt, kuinka tuhoisa alueen trooppinen ilmasto olisi betonipinnoille, puhumattakaan siitä miten irvokkaalta ultramoderni geometrinen betonikaupunki näyttäisi sademetsän keskellä.

architecture 2Funktionalismin ylimielinen asenne on tehnyt tyhjäksi jopa sen keskeisimmän periaatteen, käytännöllisyyden. Funktionalistit vihasivat harjakattoja, jotka pilasivat geometrisen vaikutelman. Vain tasakatot kelpasivat. Mutta varsinkin pohjoismaissa ja erityisen sateisilla alueilla harjakatot säältä suojaavine räystäineen ovat osoittautuneet paitsi kauniimmiksi, myös käytännöllisemmiksi. Tasakatoille kertyvät lumimassat ovat vain yksi monista näillä leveysasteilla ilmenneistä käytännön ongelmista. Monet Le Corbusierin suunnittelemista rakennuksista ovat ajan mittaan osoittautuneet täysiksi fiaskoiksi: ne murenevat käsiin, homehtuvat, niihin tulee vesivahinkoja ja vuotoja, ja jotkut ovat jopa vaarallisia asua.

Lisäksi modernit betonilähiöt slummiutuvat. Niiden luoma ilmapiiri ruokkii syrjäytymistä, väkivaltaa, päihdeongelmia – eikä tämän pitäisi yllättää ketään, jolla on alkeellistakin ymmärrystä ihmisen psykologiasta. Betoni- ja lasipinnat suorastaan houkuttelevat vandaaleja puoleensa. Niinpä modernin arkkitehtuurin historia on samanaikaisesti ilkivalta- ja graffitiongelman historiaa. Juuri paljaat betoniseinät sotketaan ensimmäisinä, ja siellä missä betonitalojen rinnalla on säilynyt perinteisempiä rakennuksia, ne jätetään rauhaan tai ainakin töhritään maltillisemmin.

Mitä siis opimme funktionalismin aikakaudesta? Mitä se kertoo omasta ajastamme? Ainakin sen, että moderni hyötyajattelu, joka ei tunnusta muita arvoja kuin rahan, fyysisen hyvinvoinnin ja käytännöllisyyden, kääntyy lopulta itseään vastaan. Se tuottaa viime kädessä vain taloudellisia tappioita, fyysistä ja henkistä pahoinvointia sekä elinkelvottoman ympäristön. Funktionalismin käsitys rationaalisuudesta oli äärimmäisen ahdas hylätessään kauneusarvot ja muut seikat, joita ei voi palauttaa matemaattisiin laskutoimituksiin. Kokemuksen valossa on mahdotonta perustella, miksi laatikkoarkkitehtuuri olisi jotenkin ”rationaalisempaa” kuin vaikkapa barokki tai gotiikka.

Toinen opetus on se, että modernin ihmisen halu asettua menneisyyden ja perinteen yläpuolelle johtaa turmiollisiin seurauksiin. Jos uutta ei yritetä soveltaa ja sopeuttaa jo aiemmin tehtyyn, tuloksena on sekasortoa ja rumuutta.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että funktionalistinen arkkitehtuuri on modernin ajan esteettisistä rikoksista suurin. Osassa modernia kuvataidetta toteutettiin paljolti samaa ahdasta pitäytymistä avaruusgeometrisiin muotoihin, mutta maalaukset ovat turvallisesti taidegallerioissa, kun taas modernia arkkitehtuuria ei pääse pakoon. Siinä missä abstraktit maalaukset kolmioineen ja suunnikkaineen jättää useimmat katsojat välinpitämättömäksi, funktionalistiset rakennukset herättävät turhautunutta raivoa, inhoa ja ahdistusta. Ne tuntuvat silkalla olemuksellaan musertavan ihmisen alleen, eikä onneton ihmismuurahainen saa edes tilaisuutta vaikuttua niiden kauneudesta kuten goottilaisen katedraalin tapauksessa. Koskaan ei ole tehty selvitystä modernin arkkitehtuurin yhteydestä itsemurhiin, päihteiden väärinkäyttöön, vandalismiin, väkivaltaan, depressioon. Koskaan ei ole pidetty Nürnbergin tyyppistä oikeudenkäyntiä, jossa modernit arkkitehdit joutuisivat vastaamaan tekemisistään.

Mutta pahinta funktionalismin painajaisessa on se, ettei se ole vielä ohi. Asuinalueita rakennetaan modernististen kaavojen mukaisesti edelleenkin, vaikka pahin betonibrutalismin kausi on onneksi jäänyt 1970-luvulle. Nykyään suosittu lasi- ja teräsarkkitehtuuri on selvästi funktionalismin perillinen, ja Sanomatalon tyyppiset lasitornit sopivat täkäläiseen ilmastoon aivan yhtä huonosti kuin teräsbetoniset edeltäjänsä. Niin sanottu postmoderni arkkitehtuuri, joka on esiintynyt modernismin vastustajana, on pohjimmiltaan vain eräänlaista hälläväliä-estetiikkaa, joka piittaa aiempaan rakennuskantaan sopeutumisesta aivan yhtä vähän kuin funktionalismikin.

Toisaalta postmoderni kaikki käy -henki on saanut aikaan sen, että myös ornamentti ja koristelu on jälleen sallittua. Tätä uutta vapautta on käyttänyt hyväkseen arkkitehtuurin suuntaus, jota voisi kutsua vaikkapa historismiksi tai uustraditionalismiksi. 1980-luvulla Walesin prinssi Charles arvosteli modernia arkkitehtuuria samantapaisilla argumenteilla kuin minä tässä esityksessä, ja puhui painokkaasti vuosisataisen rakennustradition ja ihmisläheisen suunnittelun puolesta. Prinssin ideoiden mukaisesti Dorchesterin kaupungin liepeille rakennettiin 90-luvulla Poundburyn pikkukaupunki. Suunnitelman laati ja toteutti luxemburgilainen arkkitehti Léon Krier, joka kuuluu modernin arkkitehtuurin johtaviin arvostelijoihin. Sen idea oli yhdistellä nykyteknologiaa ikivanhaan brittiläiseen rakennusperinteeseen. Britannian arkkitehdit tuomitsivat hankkeen heti kättelyssä pastissiksi ja sieluttomaksi yritykseksi palata menneisyyteen, mutta asukkaat ovat puolustaneet tiukasti kaupunkiaan ja osoittaneet tyytyväisyytensä kaikin tavoin.

Poundbury, Iso-Britannia.

Poundbury, Iso-Britannia.

Uustraditionalistisen kokeilut eivät jääneet tähän. Krier suunnitteli myöhemmin Cayalán, uusklassismin ideoita hyödyntävän laajennusalueen Guatemala Cityyn. Vastaavia rakennusprojekteja on tehty mm. Ruotsin Jakriborgissa ja Vantaan Kartanonkoskella. Nämä kaupunginosat risteyttävät keskenään lukuisia perinteisiä tyylejä, ja niissä näkee jälleen jyrkkiäkin harjakattoja ja kapeaa katutilaa. Kartanonkoski on jonkinlainen paluu 1920-luvun uusklassistisiin periaatteisiin, eli se pyrkii jatkamaan siitä mihin jäätiin, kun funktionalismi tuli ja pilasi kaiken. Näiden ”uusvanhojen” asuinalueiden ilmeinen suosio, joka ilmenee muun muassa pitkinä asuntojonoina, kertoo että fukntionalismille on löydetty ainakin pienessä mittakaavassa mielekkäitä vaihtoehtoja.

Vaikka vielä ei ole nähty laajamittaista paluuta klassismin ja muiden modernismia edeltävien tyylien ihanteisiin, voidaan silti puhua kasvavasta uustraditionalistisesta liikehdinnästä arkkitehtuurissa. Sen keskeisiä hahmoja jo mainitun Krierin ohella on englantilainen arkkitehti Quinlan Terry, joka on 1990- ja 2000-luvuilla saanut useita palkintoja ”modernin klassisista” rakennuksistaan. Hän on vierailevana puhujana helmikuussa Yhdysvalloissa järjestettävässä Classical Traditions -konferenssissa, joka kokoaa yhteen ja kehittelee klassisiin perinteisiin nojaavan arkkitehtuurin ideoita.

On sinänsä paikallaan väittää, ettei neotraditionalistinen arkkitehtuuri ole käytännön toteutuksissaan tuonut paljonkaan uutta länsimaiseen arkkitehtuuriperinteeseen. Mutta sen oikeutuksena on ilmeinen toimivuus, mikä riittää ainakin kriisiratkaisuna. Suuruudenhullujen visioiden romahdettua on usein järkevintä kääntää kelloa taaksepäin ja palata ainakin toistaiseksi siihen, mikä on jo kauan sitten hyväksi havaittu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on tammikuu 15, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: