SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Tekniikka elämän taktiikkana (”Ihminen ja tekniikka”, osa I)

spenglerOSWALD SPENGLER   (suomentanut Matti Simola)

I

Kysymys tekniikasta ja sen suhteesta kulttuuriin ja historiaan nousee pintaan vasta 19. vuosisadalla. Edellisellä vuosisadalla oli aiheellisesti epäilty kulttuurin merkitystä ja arvoa ja jouduttu epätoivoon, joka johti uusiin, entistä raastavampiin epäilyihin, jotka tänään, 20. vuosisadalla, ovat tehneet mahdolliseksi ylipäänsä nähdä maailmanhistoria ongelmana.

Siis silloin, Robinsonin ja Rousseaun, englantilaisten puistojen ja paimenrunouden aikakaudella, oli ”alkuperäinen” ihminen itse nähty jonkinlaisena lampaana, lauhkeana ja hyveellisenä, lampaana jonka vasta kulttuuri myöhemmin on turmellut. Kaikki tekniikkaan liittyvä sivuutettiin, tai sitä ei ainakaan missään moraalisessa merkityksessä pidetty huomionarvoisena.

Mutta Napoleonin ajoista jättiläismäiseksi kasvanut Länsi-Euroopan konetekniikka vihdoin pakotti asettamaan kysymyksen: mitä merkitsee tekniikka? Mikä merkitys sillä on historiassa, mikä arvo ihmisten elämässä, mikä sija siveellisissä tai metafyysisissä arvoasteikoissa? Lukuisia vastauksia annettiin, mutta ne ovat kaikki johdettavissa oikeastaan vain kahdesta merkitykseltään erilaisesta.

Toisella puolella olivat ne idealistit ja ideologit, Goethen ajan humanistisen klassisismin jälkijoukot, jotka halveksivat kaikkea tekniikkaa ja taloutta jonakin kulttuurin ulkopuolella ja alapuolella olevana. Goethe, suuri todellisuuden tuntija, oli yrittänyt Faustin toisessa osassa tunkeutua näiden uusien tosiasioiden pohjaan asti. Mutta jo Wilhelm von Humboldtista alkaa tuo todellisuudelle vieras, filologinen historiankäsitys, joka johti lopulta siihen, että historiallisen vaiheen arvo määritettiin yksinkertaisesti laskemalla kuvat ja kirjat jotka tuolloin oli synnytetty. Hallitsijaa pidettiin merkittävänä vain siinä määrin kuin hän oli myös mesenaatti. Sillä, mitä hän tämän lisäksi oli, ei ollut merkitystä. Valtio vain alituisesti häiritsi todellista kulttuuria, jota viljeltiin luentosaleissa, oppineiden kammioissa ja ateljeissa; samoin nähtiin sota epätodennäköisenä raakalaisuutena menneiltä ajoilta sekä talous jonakin proosallisena ja typeränä, josta ei välitetty, vaikka siitä oltiin alituisesti riippuvaisia. Oli melkein majesteettirikos ”todellista” kulttuuria kohtaan puhua suuresta liikemiehestä tai insinööristä samassa yhteydessä kuin runoilijasta ja ajattelijasta. Katsottakoonpa vain Jakob Burckhardtin teosta Maailmanhistoriallisia tarkasteluja. Tämä juuri oli useimpien kateederifilosofien ja jopa monien historioitsijoiden kanta, samoin kuin nykyisten suurkaupunkien kirjailijoiden ja esteettien, jotka pitävät romaanien valmistusta lentokoneen moottorin rakentamista tärkeämpänä.

Toisella puolella oli lähinnä englantilainen materialismi, tuo 1800-luvun jälkipuoliskon puolisivistyneiden, liberaalien kulttuurilehtien ja radikaalien kansankokousten, marxilaisten ja itseään ajattelijoina ja runoilijoina pitävien sosiaalisia ongelmia käsittelevien kirjailijoiden suuri muotifilosofia.

Noilta edellisiltä puuttui todellisuudentajua, ja näiden jälkimmäisten ajattelu taas on käsittämättömän pinnallista. Ihanteena pidettiin yksinomaan hyötyä. Se, mikä oli hyödyllistä ”ihmiskunnalle”, kuului kulttuuriin, oli kulttuuria. Muu oli luksusta, taikauskoa tai raakalaisuutta.

Hyödyllistä oli se mikä lisäsi ”enemmistön onnellisuutta”. Ja onni tarkoitti joutilaisuutta. Tätä juuri on Benthamin, Millin ja Spencerin oppi. Ihmiskunnan päämääränä oli huojentaa yksilöä koneellistamalla mahdollisimman suuri osa työstä. Vapaus ”palkkaorjuuden kurjuudesta”, tasa-arvo huvituksissa, mielihyvä ja ”taidenautinto”, tässä on myöhempien aikojen maailmankaupunkien ”panem et circenses” (leipä ja sirkushuvit). Edistysuskovaiset innostuivat jokaisesta kytkimestä, jolla saattoi käynnistää jonkin laitteen, joka – niin kuin sanottiin – säästi inhimillistä työtä. Aikaisempien aikojen aidon uskonnollisuuden sijaan astui matalamielinen haaveilu ”ihmiskunnan saavutuksista”, millä ymmärrettiin yksinomaan edistystä työtäsäästävässä ja huviatuottavassa tekniikassa. Sielusta ei puhuttu mitään.

Tämä ei vastaa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, suurten keksijäin tai teknisten asiantuntijain omaa vaan ainoastaan niiden makua, jotka seuraavat sivusta ja jotka itse eivät pysty keksimään mitään. Nämä eivät myöskään ymmärrä toisten keksintöjä vaan ainoastaan vainuavat niistä mahdollisesti saatavan hyödyn. Ja koko sillä mielikuvituksettomuudella, joka on tunnusomaista kaiken sivilisaation materialismille, luonnostellaan sitten tulevaisuudenkuva, ikuinen autuus maanpäällä, päämäärä ja pysyvä olotila esimerkiksi juuri 1880-luvun teknisillä edellytyksillä – arveluttavan ristiriitaisesti, koska edistyksen käsite sulkee pois ”olotilan”. Viitattakoon tässä vain kirjoihin kuten Straussin Vanha ja uusi usko, Bellamyn Jälkikatsaus vuodelta 2000 ja Bebelin Nainen ja sosialismi. Ei enää sotaa, ei eroa rotujen, kansojen, valtioiden, uskontojen välillä, ei rikollisia eikä seikkailijoita, ei mitään konflikteja jotka olisivat seurausta toisen ylemmyydestä tai erilaisuudesta, ei enää vihaa, ei kostoa, vain loputonta mielihyvää vuosituhannesta toiseen. Näiden typeryyksien ansiosta voimme vielä tänään, kun elämme tämän alkeellisen optimismin aivan loppuvaihetta, ajatella kauhulla sitä pohjatonta ikävää – roomalaisen keisariajan taedium vitae – joka täyttää sielumme jo pelkästään lukiessamme tuollaisesta idyllistä ja jonka tämän idyllin alkaessa toteutua täytyy johtaa joukkomurhiin ja lukemattomiin itsemurhiin.

Molemmat näkemykset ovat tänään vanhentuneita. Kahdeskymmenes vuosisata on vihdoin tullut kypsäksi tunkeutumaan tosiasioiden perimmäiseen merkitykseen, tosiasioiden, joiden kokonaisuudesta todellinen maailmanhistoria kostuu. Enää ei ole kysymys siitä kuinka voitaisiin tulkita tapahtumia yksilön tai massojen maun mukaan silmämääränä jokin rationaalinen tarkoitus tai erilaiset toiveet. Lauseet ”Niin sen pitää olla” tai ”Niin sen pitäisi olla” korvataan armottomalla: ”Niin se on ja niin se tulee olemaan.” Ylpeä epäilys syrjäyttää edellisen vuosisadan haaveellisuuden. Olemme oppineet, että historia on jotakin, joka ei vähimmässäkään määrin ota huomioon meidän odotuksiamme.

Fysionominen tahti, kuten olen sitä nimittänyt, mikä yksin tekee kykeneväksi tunkeutumaan tapahtumien merkitykseen, Goethen katse, synnynnäisten ihmistuntijoiden, elämäntuntijoiden, kaikkien aikojen historiantuntijoiden katse avaa tämän merkityksen yksityiskohtia myöten.

II

Tekniikan olemusta ei pidä yrittää ymmärtää konetekniikan pohjalta ja kaikkein vähiten sen viettelevän ajatuksen pohjalta että koneiden ja työkalujen valmistus olisi tekniikan tarkoitus.

spengler 2Itse asiassa tekniikka on ikivanhaa. Se ei ole myöskään mitään historiallisesti erikoista, vaan jotakin tavattoman yleistä. Se ulottuu kauaksi yli ihmissuvun takaisin eläinten elämään, ja todella kaikkien eläinten elämään. Erotukseksi kasveista kuuluu eläimille vapaa liikkuminen, suhteellinen vapaus ja riippumattomuus muusta luomakunnasta ja tämän myötä välttämätön tarve puolustaa itseään tätä vastaan sekä antaa omalle olemassaololle jonkinlainen merkitys, sisältö ja ylemmyys muihin nähden. Vain sielusta käsin avautuu teknisen merkitys.

Sillä eläinten vapaa liikkuminen on taistelua eikä mitään muuta, ja elämän taktiikka, sen ylivoimaisuus tai alivoimaisuus ”toisen” edessä, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta luonnosta, ratkaisee tuon elämän historian, siis onko sen kohtalona joutua kärsimään toisten sille sälyttämä historia vai itse hallita toisia. Tekniikka on koko elämän taktiikka. Se on itse elämäntaistelussa sovelletun menettelyn sisäinen muoto.

Toinen virhe, jota on tässä vältettävä: Tekniikka ei ole ymmärrettävissä työkaluista käsin. Oleellista ei ole esineiden valmistaminen, aseet, vaan niiden käyttö, taistelu. Kuten nykyaikaisessa sodassa on ratkaisevaa taktiikka eli joukkojen johtamisen tekniikka ja kuten aseiden keksiminen, valmistaminen ja käyttö siinä ovat vain osa kokonaisuudesta, samoin on kaikessa muussakin. On lukemattomasti erilaisia tekniikoita, joita sovelletaan ilman minkäänlaisia apuvälineitä: tekniikka jolla leijona narraa gaselleja, ja diplomatian tekniikka. Hallintotekniikka, jolla valtio saadaan pidetyksi koossa poliittisen historian taisteluja varten. On kemiallisia ja kaasuteknillisiä menetelmiä. Jokaisessa taistelussa jonkin probleeman ratkaisemiseksi sovelletaan jotakin loogista tekniikkaa. On pensselinkäytön, ratsastamisen, ilmalaivan ohjaamisen tekniikka. Ei ole kyse esineistä, vaan aina toiminnasta, jolla on jokin päämäärä. Tämä useinkin jää huomaamatta juuri esihistoriaan suuntautuvalta tutkimukselta, joka aivan liikaa keskittyy museoihin kerättäviin esineisiin ja vain vähän niihin lukemattomiin menetelmiin, joita on täytynyt olla käytössä ja joista ei ole jäänyt minkäänlaisia jälkiä.

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

(Katkelma on ensimmäinen luku Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik (”Ihminen ja tekniikka”, 1931))

Information

This entry was posted on tammikuu 12, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: