Konservatismi ja politiikka Suomessa

MARKKU STENHOLM

–

Konservatismi nähdään liian usein pelkkänä haluna säilyttää vanhaa tai jopa palata siihen. Suomessa, jos ei muuallakin Euroopassa, käsityksiin konservatismista on vaikuttanut myös USA:n politiikan kaksinapaisuus. Muodostamme näkemyksellisen kehyksen siitä mitä jenkit sanovat konservativismiksi ja mitä he sanovat liberalismiksi ja sovitamme omat näkemyksemme noihin kehyksiin. Tämä yksinkertaistaa ajattelua liikaa, eivätkä USA:n politiikan vastakkainasettelulle perustuvat näkemykset enää kuvaa todellisuutta. Niitä on myös vaikea, ellei mahdoton, sovittaa eurooppalaiseen aatehistoriaan, vaan ne latistuvat eräänlaiseksi vapaamielisyyden ja tiukkapipoisuuden vastakkainasetteluksi.

Perinteisesti konservatismi on ollut jotain muuta. Parhaiten sitä mitä on kutsuttu konservatismiksi kuvaa ehkä se, että konservatismi näkee yhteiskunnan orgaanisena kokonaisuutena. Poliittisena toimintana se haluaa turvata yhteiskunnan orgaanisen kehityksen estämällä kattavien ja itseriittoisten hallintokoneistojen tai hallintomallien muodostumista. Tämä näkemys on kuitenkin nykyisessä keskustelussa hämärtynyt.

Edmund Burken, jonka varhaisia ja ennakoivia näkemyksiä Ranskan vallankumouksen kehittymisestä hirmuvallaksi voi pitää jonkinlaisena perinteisen konservatismin peruskirjana, mukaan konservatismi rakentui kuuden peruspilarin varaan. Nämä olivat syvä epäluulo valtiovaltaa kohtaan, vapauden asettaminen tasa-arvon edelle, isänmaanrakkaus, kunnioitus perinteisiä instituutioita ja hierarkioita kohtaan, skeptisyys edistystä kohtaan ja elitismi.

Nuo perusarvot ovat universaaleja, mutta niiden pragmaattinen soveltaminen politiikassa tekee niistä väistämättä partikulaarisia ja paikallisia. Valtiovalta Suomessa on eri asia kuin valtiovalta Britanniassa. Burken elinaikana Britanniassa oli jo noin 11 miljoonaa asukasta ja Burke itse oli, vaikkakin protestantti, irlantilainen. Britannia oli jakaantunut Skotlantiin, Walesiin ja Englantiin ja se hallitsi myös Irlantia. Pinta-alaltaan se oli, ja on on edelleen, selkeästi Suomea pienempi ja siellä vallitsi monarkia ja sääty-yhteiskunta. Konservatismin soveltaminen poliittisesti oli siis tuon ajan Britanniassa varmasti täysin toista kuin se olisi nykyajan Suomessa. Silti Suomessakin lienee käytännön politiikassa mahdollista nojata noihin samoihin pilareihin tai perusperiaatteisiin. Mutta miten? Sitä voi yrittää tarkastella yksi pilari kerrallaan, minkä tässä aion kevyesti tehdä. Asia ansaitsisi syvällisemmän esityksen, mutta laiskana jullina esitän tässä vain ideoita ja mielleyhtymiä pyrkien jopa välttämään minkään ideologisen kokonaisuuden rakentelua.

Tässä voisi, ja olisi aihettakin, olla paljon radikaalimpi, mutta käytännön poliittiset realiteetit nyt ovat mitä ovat, joten pysykäämme maltillisina ja huomioikaamme ne.

Syvä epäluulo valtiovaltaa kohtaan

Valtioilla on taipumus muuttua kasvottomiksi koneistoiksi, jotka pyrkivät pitämään itseään käynnissä ja liittämään itseensä uusia toimintoja ja osia sen sijaan, että ne vain hoitaisivat kansakuntien asioita. Valtiot saattavat jopa kääntyä olemassaolonsa laillistavia kansakuntia vastaan vain perustellakseen omaa tyhjäkäyntiään. Valtioilla on myös taipumus asettaa oma lainsäädäntönsä luonnollisen moraalilain yläpuolelle ja täten vaikuttaa haitallisesti yhteisöjen orgaaniseen kehitykseen pakottamalla käsityksiä oikeasta väärästä epäluonnolliseen muottiin. Joskus ihmisten yleisen moraalitajun ohjaaminen on toki perusteltua, mutta sen pitäisi tapahtua yhteisön, ei valtion etu huomioiden. Valtio siis saattaa pikemminkin tukahduttaa kuin edistää yhteisön orgaanista kehitystä. Tästä syystä syvä epäluulo valtiovaltaa kohtaan on perusteltua.

Konservatiivisen näkemyksen mukaan valtiovallan roolin pitää siis olla selkeästi rajattu ja mahdollisimman pieni, tai valtion pitää rakentua etnisesti yhtenäisen kansakunnan, joka itsessään on orgaaninen yhteisö, perustalle ja olla samalla demokraattinen. Suomi on ainakin viime aikoihin asti täyttänyt jälkimmäisen ehdon. Nykyisin monikultturismi ja amerikanisoituminen ovat uhkaamassa sitä ideologisella tasolla ja jatkuva maahanmuutto eri kulttuureista käytännön tasolla. Mikäli Suomi, kuten politiikan jatkuessa tällaisena näyttää, pirstoutuu etnisesti erilaisiin alakulttuureihin on konservatiivien ryhdyttävä painottamaan enemmän ensimmäistä ehtoa. Nykyisin etninen yhtenäisyys on kuitenkin vielä kohtuullisen hyvällä tolalla.

Suomessa on siis noin 5,5 miljoonaa asukasta ja 338,424 neliökilometriä pinta-alaa. Tämä luo jo itsessään tietyn avaruuden tunteen ja vapauden valtiovallasta. Ei valtiosta tarvitse piitata, kunhan se ei ilmesty pihalle. Modernissa maailmassa tämä avaruus koko ajan supistuu, mutta silti se on vähintään potentiaalisena olemassa. Asialla on myös huonot puolensa: kun kansa ei ole oikeastaan ollut kiinnostunut valtiovallan tekemisistä on valtiovalta saanut umpiossaan väsätä tänne hallintokoneiston, joka hieman karrikoiden sanoen sopisi lähinnä kymmenien miljoonien ihmisten asuttamien, erilaisten etnisten ja sosiaalisten ristiriitojen repimien valtioiden hallitsemiseen.

Epäluulolla valtiovaltaa kohtaan on Suomessa myös historialliset perusteensa. Suomen valtiovalta on ollut ulkopuolisten hallussa muurin Suomen ja keskisen Euroopan välille luoneesta protestanttisesta uskonpuhdistuksesta asti, ja aito suomalainen kulttuuri on oikeastaan elänyt erillään valtiovallasta aina kansalliseen herätykseen asti. Kansallisen herätyksen aikaan Suomeen ryhdyttiin tavoittelemaan demokraattista hallintomuotoa, joka saavutettiin kovin uhrauksin. Suomessa ei varsinaisesti voikaan olla vanhaan, demokratiaa edeltäneeseen valtiovaltaan nojaavia, vakavasti otettavia poliittisia liikkeitä, koska sellaista suomalaista valtiovaltaa ei ole ollut kuin korkeintaan myyttisessä menneisyydessä. Ruotsalainen ja venäläinen monarkia eivät hallintomuotoina tarjoa meille mitään arvokasta, vaan on tunkeuduttava niiden alkulähteille keskiseen Eurooppaan ja Bysanttiin. Siellä taas oleellisia ovat aivan muut asiat kuin niiden valtiolliset, hallinnolliset mallit, joihin suomalaisella kulttuurilla ei enää ole elävää yhteyttä. Jos haluaisimme olla esimerkiksi monarkisteja meidän pitäisi hypätä Kustaa Vaasan poikien välisen valtataistelun aikoihin ja valita suomalainen puoli. Se olisi turhan pitkä hyppäys.

Olemme siis varsin syvällisellä tavalla demokraattinen maa ja se väistämättä näkyy myös konservatiivisessa suhtautumisessa valtioon.

Perinteinen konservatismi voi toimia hyvin myös demokratiassa. On kavahdettava vallan keskittämistä ja pyrittävä hajauttamaan sitä paikallisille tasoille. Tämä on yleinen, konservatiivinen periaate. Väestön pienuus ja kulttuurinen homogeenisuus on Suomelle myös omalla tavallaan hallinnollinen voima, sillä valtiovallan kautta voidaan hyvinkin hoitaa keskitetysti asioita, joista pienet paikkakunnat eivät kunnialla selviä yksin, ilman että valta karkaisi liian kauas hallinnon kohteista ja synnyttäisi vieraalle identiteetille perustuvaa hallintoa. Tässä Suomi siis poikkeaa ratkaisevalla tavalla Euroopan suurvalloista: Suomea on mahdollista käsitellä hallinnollisesti yhtenä poliittisena kokonaisuutena ilman, että paikalliset indentiteetit joutuisivat ristiriitaan poliittisen keskusvallan kanssa. Konservatiivinen politiikka siis vain pyrkisi siirtämään vastuuta ja vapautta lähemmäs vallankäytön kohteita ja antamaan vallan heille itselleen, mutta olisi myös valmis pitämään tietyt ydinalat valtion hallinnassa. Epäluulon valtiovaltaa kohtaan ei Suomessa tarvitse eikä pidäkään olla niin syvää, että valtion hallinnosta pyrittäisiin kokonaan eroon, kuten asia voi olla jossain Padovassa tai Baskimaalla. Suomi, jos asia niin haluttaisiin nähdä, olisi varsin ideaali kansallisvaltio ja konservatismin Suomessa onkin syytä puolustaa kansallisiin ja paikallisiin identiteetteihin perustuvaa nationalismia valtiollisesti ylhäältä päin kokoavan nationalismin sijaan, koska Suomi itsessään voisi tarjota hyvän esimerkin kansalliseen identiteettiin perustuvasta nationalismista ja toimia siinä jopa jonkinlaisena henkisenä ja kulttuurisena johtajana. Suomalaisen konservatiivin ei siis ole mitään syytä kavahtaa Euroopan suurvaltojen mahdollista hajaantumista pienemmiksi kansallisvaltioiksi (esimerkiksi Katalonia ja Baskimaa ), vaan tervehtiä moista kehitystä ilolla.

Suhteessa EU:n kaltaisiin ylikansallisiin hallintoihin on noudatettava samaa epäluulon periaatetta vielä voimakkaammin kuin suhteessa kulttuurisesti ja etnisesti kansalliseen valtiovaltaan. On myös muistettava, että vaikka politiikka on myös pragmaattista ja sisältää selkään puukottelua, ideologisia perusteita voi käyttää siinä hyväksi. EU on julistanut jalon subsidiariteettiperiaatteen yhdeksi keskeisimmistä periaatteistaan. Periaatteeseen olisikin vedottava sumeilematta. Ellei muuten niin osoittamalla sen, kuinka EU keskusvaltaa korostaessaan toimii periaatteettomasti, omien julkistettujen periaatteidensa vastaisesti.

Konservatiivinen politiikka voi siis toimia myös nykyisiä valtiollisia instituutioita kehittävästi, eikä sen tässäkään sinänsä synkässä tilanteessa tarvitse olla hajoittavana voimana. Käytännön valtiollisina tavoitteina Suomessa voisivat olla presidentin valtaoikeuksien hallittu palauttaminen ja kunta-, maakunta- ja valtionhallinnon suhteiden järjestäminen niin, että kunnilla olisi mahdollisimman suuri poliittinen itsenäisyys maakuntien ja valtion toimiessa resurssien allokoinnissa pitääkseen koko maan elinvoimaisella tavalla asuttuna.

Vapauden asettaminen tasa-arvon edelle

Tasa-arvoa pidetään nykyisin lähes pyhänä perusarvona. Kaikissa asioissa, kaikissa tilanteissa pitää vallita täydellinen tasa-arvoisuus. Kuvitellaan, että jonkinlainen universaali tasa-arvo on itsenäisenä arvona olemassa ja se voidaan saattaa voimaan kunhan vain säädetään lait oikealla tavalla. Tämä on väärä kuvitelma, sillä mitään olosuhteista riippumatonta tasa-arvoa ei ole. Monissa tapauksissa, kuten esimerkiksi erilaisia kiintiöitä asetettaessa, tasa-arvoon pyrkivä lainsäädäntö suorastaan loukkaa sekä vapautta että tasa-arvoa jättäessään täysin huomiotta paikalliset olosuhteet ja sovittamalla niitä väkisin yleiseen, ylhäältä päätettyyn ideologiseen kehykseen.

Tasa-arvoa ei voi sellaisenaan määritellä, vaan se on aina seurausta jostakin ja suhteessa johonkin. Täten vapauden asettamien tasa-arvon edelle tarkoittaa sitä, että ilman vapautta ei tasa-arvoa voi edes olla.

Mutta asialla on muitakin ulottuvuuksia. Konservatismi ei lähde tarkastelemaan asiaa yksilön ja hänen oikeuksiensa kannalta. Yksilöille oletetaan vapaus ja sitä puolustetaan, mutta yhteiskunta ei rakennu yksilöiden varaan eikä varsinkaan uudistu yksilöiden varassa. Siksi konservatismi näkeekin yhteiskunnan pienimpänä perusyksikkönä perheen, ei yksilöä. Eurooppalaisissa kulttuureissa perhe – tai miehen ja naisen välinen avioliitto – on instituutio, joka edeltää lähes kaikkia muita instituutioita. Meillä ei ole kirjoitetun historian aikana oikeastaan ollut edes heimo- tai klaaniyhteiskuntia, joiden ytimessä on myös perhe, vaikkakaan ei aivan itsenäisenä. Asiasta voitaisiin toki saivarrella, mutta se olisi turhaa ja hajottavaa: on selvästi nähtävissä, että Euroopassa perheen riippumattomuus suvusta, heimosta tai klaanista on ollut merkittävä tekijä.

Ihmisen yksi perusvapaus on siis vapaus avioitua ja perustaa perhe. Valtion pitää puolustaa tätä vapautta sellaisia liikkeitä tai ilmiöitä vastaan, jotka pyrkivät hämärtämään sitä tai mitätöimään perheen merkitystä. Perhe, ei yksilö, on yhteiskunnan pienin, itsenäinen yksikkö ja perheen vapauksien tulee olla suojattuja, koska juuri perheet, eivät yksilöt, uudistavat yhteiskuntaa perustavalla tavalla – siis synnyttämällä ja kasvattamalla lapsia. Kasvattaminen on perheiden tehtävä, ei valtion. Valtiolla voi olla siinä vain perheitä tukeva rooli.

Ideaali, joka nykyisin on puhdasta utopiaa, olisi tietysti se, että ansiotyön ollessa välttämätöntä toisen vanhemman palkalla pystyttäisiin elättämään koko perhe. Tämä oli aikanaan työväenliikkeen vaatimus, eikä ole mitään syytä olla politiikalla pyrkimättä tähän suuntaan. Ansiotyömahdollisuudetkin todennäköisesti tekniikan edistyessä alati vähenevät.

Perhettä ja avioliittoa koskevat käsitykset laajenevat koskemaan myös instituutioita. Lyhyesti sanoen konservatismi painottaa enemmän instituutioiden vapauksia kuin yksilönvapauksia, jotka nähdään suhteessa siihen mihin ja miten yksilöt vapaaehtoisesti ovat sitoutuneet. Tässä konservatismi ehkä selkeimmin eroaa klassisesta liberalismista. Kysymyksessä on tavallaan aste-ero, ei vastakkaisuus, mutta maailmankatsomuksellisesti merkittävä aste-ero kuitenkin.

Perinteisten, useiden sukupolvien yli eläneiden instituutioiden voi myös katsoa ansainneen vapautensa. Niiden sisällä vapauden ja vastuun suhteet ovat selkiytyneet, eikä niiden kohdalla voi puhua vapaudesta ilman vastuuta, kuten yksilön kohdalla on mahdollista ja nykyisin joskus jopa yltiöpäisesti vaadittua.

Konservatiivinen politiikka siis luopuisi kaikesta tasa-arvon nimissä ajetusta kiintiöajattelusta. Se pyrkisi edistämään yhteiskuntaa, jossa ihmisillä olisi yhteyksiä erilaisiin itsenäisiin instituutioihin urheiluseuroista seurakuntiin, sekä edistämään näiden yhteisöjen kautta tapahtuvaa taloudellistakin toimintaa. Kaiken, mikä toimii hyvin ja säädyllisesti valtiosta riippumatta, pitäisi olla valtion väkivaltamonopolin suojeluksessa.

Isänmaanrakkaus

Aito rakkaus rakastaa rakastettuaan sellaisena kuin tämä on, ei kuvitelmana tai ihannekuvana. Mikäli isänmaanrakkaus on aitoa, sen tulisi suhtautua isänmaahan samoin. “Oikein tai väärin, minun maani” ei tietenkään voi olla mikään moraalinen ideaali, mutta oma totuutensa siinäkin on. Konservatiivien pitäisi pyrkiä näkemään isänmaa realistisesti kaikkine hyvine ja huonoine puolineen ja silti rakastamaan sitä ja asettamaan sen etu etusijalle. Vain siltä pohjalta pystytään luomaan politiikkaa, joka antaa hyvien puolien kasvaa ja kukoistaa ja huonojen toivottavasti hiljalleen kuihtua pois. Väkivaltaista puuttumista kehitykseen on aina pyrittävä välttämään. Siis siinä mielessä väkivaltaista, että joitakin kansallisia ominaisuuksia paisutellaan suureellisesti ja joitakin kiskotaan juurineen irti. Sosialistien ja nykyliberaalien virhe on pyrkiä luomaan täydellinen, teoreettinen ihanneyhteiskunnan malli, johon politiikan kautta sitten pyritään kaiken realismin kustannuksella. Se ei ole rakkautta, vaan rakastetun pitämistä huonona sekä omien mielikuvien ja oman itsensä näkemistä parempana. Se myös aina lopulta törmää seinään enemmän tai vähemmän dramaattisin seurauksin. Konservatiivien tehtävä onkin perustaa politiikkansa sille, mitä isänmaa ja sitä asuttava kansakunta todellisuudessa ja realistisesti ottaen ovat ja miten sen asemaa voidaan kehittää itsenäisenä kansakuntana kansakuntien joukossa.

Isänmaanrakkauteen kuuluu itsestään selvästi myös itsenäinen ja mahdollisimman vahva maanpuolustus. Mahdollisten liittoutumisten päämääränä on aina oltava itsenäisen puolustuksen vahvistaminen. Samoin kulttuuripolitiikan on tuettava kotimaisen kulttuurin kehitystä ja suhtauduttava kansainvälisiin virtauksiin ainakin lievästi epäillen. Nykyisin pitää huomauttaa niinkin yksinkertaisesta ja itsestään selvästä asiasta, että yliopistojen opiskelukielen pitäisi olla äidinkieli, ei auttamattomasti persoonattomaksi jäävä englanti. Tosin instituutioiden vapauden ja autonomian huomioiden valtion on syytä vain huomauttaa asiasta. Sekä tietysti ohjata rahoituksellaan.

Perinteisten instituutioiden ja hierarkioiden kunnioitus

Samoin kuin vapauden, myös perinteisten hierarkioiden perustana on perhe. Siinähän kasvetaan täydellisestä avuttomuudesta täysi-ikäisyyteen ja täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Perhettä tukevista instituutioista avioliitto on keskeisin. On oleellista huomata, että avioliitto ja muut perinteiset instituutiot edeltävät nykyaikaista valtiota eivätkä ole sen tai itsenäisistä kansallisvaltioista laajentuneen monikansallisen hallinnon määrittelemiä. Avioliiton suhteen konservatiivien pitäisi edistää politiikkaa, joka rohkaisee ihmisiä avioitumaan ja pysymään avioliitoissaan. Tämä edellyttää kohtuullisen tiivistä sitoutumista perinteisiin hyveisiin. Konservatiivit eivät ainakaan iloitse meitä ympäröivästä hedonistisesta väkivalta-, huume- ja pornoroskasta eivätkä suosi sen levittämistä, vaikka eivät suoranaista sensuuria vaatisikaan. Hyveellinen ja vastuullinen elämänasenne on nähtävä kunniallisena ja kaikenlainen roistomaisuus on nähtävä sinä minä se on, eli roistomaisuutena eikä ihailtavana eksentrisyytenä.

Avioliiton, jonka asema on selvästi heikkenemässä, lisäksi muita perinteisesti vahvoja mutta myös heikkeneviä instituutioita ovat Suomessa esimerkiksi yliopistolaitos, kirjastolaitos, paikalliset orkesterit ja teatterit, armeija, kirkko, erilaiset taidelaitokset ja tietyin rajoituksin myös itse demokraattinen hallintojärjestelmä. Niiden itsenäisyyttä on korostettava ja ne itsessään on pyrittävä pitämään poliittisten intohimojen ulkopuolella. Niillä kaikilla on oma sisäinen hierarkiansa, jonka kautta niiden toiminta ohjautuu parhaiten. Valtion tehtävä instituutioiden suhteen on lähinnä rahojen jakaminen, niiden oman varainhankinnan mahdollistaminen ja sen tarkkaileminen, että ne eivät toimi yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta haitallisesti. Puuttumiskynnys niiden varsinaiseen toimintaan on kuitenkin erittäin korkea.

Epäluulo edistystä kohtaan

Edistyksellisyyttä on totuttu pitämään puhtaasti hyvänä asiana, mikä on hölmö asenne. Heikoilla jäillä kävellessä eteenpäin meneminen tietää veden varaan joutumista ja hyvässä tapauksessa palaamista kuivalle ja kovalle maalle viluisena ja märkänä etsimään hädissään lähintä lämmintä paikkaa. Taantumuksellinen takaisin palaaminen taas tarkoittaa kävelemistä kuivalle maalle, missä on kaikki mahdollisuudet lähteä mihin suuntaan tahansa.

Edistyksessä on puolensa ja tietynlainen edistys on varmastikin vääjäämätöntä. Se tapahtuu aikanaan, tehtiinpä mitä tahansa. Näin on varsinkin teknologian kehityksessä. Politiikan keinoin ei oikeastaan ole mahdollista luoda teknistä edistystä, vaan ainoastaan säädellä ja pahimmassa tapauksessa pakkovallan keinoin tukahduttaa sitä. Mitään perusteita sanoa, että kaikki edistys on hyväksi ei kuitenkaan ole. Hyvä, joskin ehkä banaali esimerkki on sanoma- ja aikakausilehdistön kehitys: ne nyt vain olivat ennen paljon parempia ja säädyllisempiä niin muotonsa kuin sisältönsä puolesta. Jotakin 50-luvun lehteä on virkistävä lukea, kun nykyiset lähinnä tympäisevät ja pahimpien lukeminen herättää nolostuneen kysymyksen, miksi me naureskelemme yhdessä jollekin onnettomalle. Yleensäkin voidaan sanoa, että tekninen edistys on tuonut mukanaan jonkinlaista yleistä matalamielisyyttä. Skeptisyys on siis perusteltua. Sen ei ehkä ole syytä kohdistua niinkään varsinaiseen edistykseen kuin sen lieveilmiöihin ja edistyksellisyyteen elämänaseenteena.

Konservatiivinen politiikka siis toimisi lähinnä jarruna sille, että valtio itse yhteisen kassan vaalijana lähtee mukaan erilaisiin hölmöyksiin, mutta toisaalta antaisi erilaisille itsenäisille, omillaan toimiville yksiköille vapaudet töppäillä ja sitä kautta edistyä mielensä mukaan. Varsinkin yksityis- ja pienyrittäjien nousua konkursseista olisi helpotettava.

Elitismi

Elitismi ei Suomessa ole koskaan ollut hyvässä huudossa. Voi hyvinkin olla, että näkemys siitä on vääristynyt yhteiskunnallisen eliitin oltua niin pitkään kansallisesti vierasta. Ja demokratiassa emme tietenkään voi eikä meidän pidäkään hyväksyä ajatusta, että demokraattisesti valitut edustajat olisivat jonkinlaista eliittiä. Hallinnollinen eliitti ei kuulu demokratiaan vaan muihin hallintomuotoihin. Tosin tämäkään ei ole täysi itsestäänselvyys. Sun Yat-sen, jonka merkitys Kiinalle ja sen poliittiselle järjestelmälle on melko suuri, hahmotteli aikanaan demokraattisen hallintomuodon, jossa käytännön hallinnosta vastasivat virkamiehet ja jossa oli oikeus demokraattisesti pysäyttää hallintokoneisto, tehdä siihen vaaditut korjaukset ja käynnistää se uudelleen. Koneisto toimi kuitenkin teorian mukaan mahdollisimman itsenäisesti silloin, kun sillä oli lupa olla käynnissä. Virkamiehet olisi valittu kaikille avoimien kokeiden perusteella. Suomi ei kuitenkaan ole Kiina eikä täällä, ehkä valitettavasti, ole edes ideaalisella tai teoreettisella tasolla mahdollista olettaa, että valtion hallintovirkamies osaisi kirjoittaa ja säveltää runon ja soittaa tyydyttävästi jotakin perinteistä soitinta sekä suoriutua vaativista matemaattisista tehtävistä.

Elitismiä onkin lähestyttävä taiteen, korkeakulttuurin ja perinteisten instituutioiden suunnasta. On täysin mahdollista ja järkevää, nykyisin jopa suositeltavaa, sanoa että demokratia ei kuulu esimerkiksi yliopistoon tai kirkkoon. Ne, jotka sitä äänekkäimmin niihin vaativat, alkavat olla alansa viimeisiä mohikaaneja ja heidän toinen jalkansa on jo melkein haudassa. Elitismiä on siis taidon ja oppineisuuden varaan syntyneiden hierarkioiden suosiminen. Yksinkertaisen tylysti mutta osuvasti sanoen, konservatiivinen kulttuuriministeri antaisi apurahan ehdottomasti mieluummin oppineelle kamariorkesterille tai kansanmusiikkiryhmälle kuin ghettonuoria esittäviä amerikkalaisia taidekoululaisia matkivalle tyrvääläiselle hiphop-ryhmälle. Tässä, kuten taiteen alalla yleensäkin, olisi tietenkin joustoa. Perusperiaate on kuitenkin selvä. On nähtävä suuret, laadulliset rajalinjat. On esimerkiksi olemassa tietynlainen yleisesti hyväksytty laadukkaan kirjallisuuden taso. Raja laadun ja laaduttomuuden välillä on toki sumea ja yksittäiset teokset voivat pomppia sen yli, mutta silti voidaan erottaa toisistaan vakavasti otettava kirjallisuus ja viihde- tai kioskikirjallisuus. Konservatiivinen kulttuuripolitiikka suosisi luonnollisesti vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Sama pätee muihin taidemuotoihin.

On myös huomattava, että jokaisen taidemuodon sisällä on tapahtunut omaa, luonnollista institutionaalistumista. Valtion, joka tässäkin toimii lähinnä rahan jakajana, on lähdettävä siitä, että niissä instituutioissa on yksittäisten teosten tai tekijöiden suhteen myös paras asiantuntemus siitä mikä on laadukasta ja mikä ei ole. Kulttuuripolitiikan olisikin mieluummin seurattava sitä mitä oopperan orkesteri ja kuoro itse pitävät hyvänä, kuin sitä mitä suuri yleisö pitää hyvänä. Jos suuri yleisö pitää jotain hyvänä ja arvokkaana, se kustantaa sen toteuttamisen itse ja vapaaehtoisesti. Valtion kustantamiin julkisiin monumentteihin tämä ei tietenkään päde, vaan niissä on elitismistä poiketen otettava huomioon yleinen mielipide ja yleinen eetos mahdollisimman hyvin. Kaikenlainen rajojen kokeilu ja kapinointi valtion varoilla nyt vain on puuduttavan typerää. Jos halutaan koko kansakuntaa haastava veistos julkiselle paikalle, onnistuu se veistoksen työstäjiltä peruspäivärahallakin oikein hyvin. Sitten kun se on valmis, voi katsoa minne se kuuluu sijoittaa.

Koululaitoksessa ja yliopistoissa elitismi on sisäänrakennettua. Siellähän oppineisuuden hankkineet opettavat niitä, jotka ovat sitä hankkimassa. Oppineet tietävät mikä heidän alallaan on arvokasta ja mikä roskaa. Tai ainakin tietävät sen parhaiten. Näitä laitoksia on yritetty poliittisin keinoin demokratisoida, mutta se on väärä tie ja ilmeisesti siitä ollaan jo luopumassa, ja tätä kehitystä konservatiivien pitää tukea. Väärän demokratisoitumiskehityksen tilalle ei saa tuoda konsulttiohjattuja tulostavoitteita, mikä nykyisin vaikuttaa aivan oikealta vaaralta. Professori tietää kyllä hyvin, milloin opiskelija on saavuttanut tarpeelliset taidot valmistuakseen, eikä siihen ole poliitikolla tai konsultilla juuri sanomista. Ammattikoulutusta, ei yliopistoja, on pyrittävä kehittämään niin, että koulutus vastaa valtion ennakoituja tarpeita. Tämä voisi edellyttää sitä, että osa nyt yliopistollisen koulutuksen piirissä olevista aloista siirtyisi ammatillisen koulutuksen piiriin. Ammatillisen koulutuksen arvo tulee todennäköisesti nousemaan huomattavasti tulevaisuudessa ja konservatiivien tulisi edistää tätä kehitystä. Todellista elitismiähän on hyvä ammattitaito.

Armeija on yliopiston tapaan itsestään selvästi elitistinen. Evankelisluterilaisesta kirkosta ja sen tilasta en tässä haluaisi sanoa mitään, koska en halua tälle kevyelle pohdiskelulle masentavaa loppua. Valoisasti ajatellen on ehkä niin, että valtionkirkkomme on nyt päässyt 60-luvun lopun hulluun vuoteen, kun muut toivon mukaan suuntaavat siitä jo kauas pois. Se tulee sieltä taas perässä parempiin aikoihin. Ja kaiken kaikkiaan itse kristinuskossa on kuitenkin totuus, joten se on politiikan ulkopuolella olematta sen enempää konservatiivista kuin liberaaliakaan. Elitististä se ei ainakaan ole.

Yksinkertaistaen voi sanoa elitismin tarkoittavan, että erilaisten vuosisatojen ja vuosikymmenten aikana kehittyneiden taitojen mahdollisimman hyvää hallintaa arvostetaan enemmän kuin vapaata itseilmaisua.

–

–

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.