SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Oikeisto ja antagonismin logiikka

TIMO HÄNNIKÄINEN

Taantumuksellinen on kuka tahansa, joka ei ole valmis ostamaan voittoaan hinnalla millä hyvänsä.

– Nicolás Goméz Dávila

Todellisuus on jälleen kerran osoittanut kykynsä jäljitellä fiktiota. Tällä kertaa fiktio on ranskalaisen Michel Houellebecqin romaani Alistuminen (Soumission, 2015), jonka arvostelin Sarastukseen suomennoksen ilmestyttyä. Yksi romaanin henkilöistä on yliopistomies Robert Rediger, joka on nuorempana kuulunut Ranskan identitaariseen liikkeeseen mutta siirtynyt myöhemmin poliittisen islamin leiriin. Rediger uskoo, että islam edustaa ainoaa voimaa, joka voi enää pelastaa rappeutuneen, vanhuudenheikon Euroopan. Toisin kuin kantaväestö, Euroopan maihin tulvivat muslimisiirtolaiset tukeutuvat edelleen luonnollisten hierarkioiden, perinteisten sukupuoliroolien ja vanhusten kunnioittamisen leimaamaan arvomaailmaan, ja näin he tarjoavat myös alkuperäisväestölle mahdollisuuden päästä mädännäisyyden tilasta. Siinä missä Rooman valtakunnan tuhonneet kansainvaellukset synnyttivät lopulta keskiajan kristillisen sivilisaation, on nykyisissäkin kansainvaelluksissa uuden kultakauden itu.

Viime viikolla Rediger sai tosielämän vastineensa, kun Saksan kansallismielisen AfD-puolueen (Alternative für Deutschland, Vaihtoehto Saksalle) Arthur Wagner ilmoitti kääntyneensä muslimiksi ja eronneensa puolueesta. Ei tiedetä, olivatko Wagnerin vaikuttimet samat kuin fiktiivisen Redigerin, mutta jotakin tapaus kyllä kertoo siitä, miten maailmankatsomukselliset vastakkaispisteet joissakin asioissa muistuttavat toisiaan. Vaikka nationalistinen oikeisto ja poliittisen islamin kannattajat soveltavat käsityksiään käytäntöön hyvin eri tavoin, molemmat uskovat perheen pyhyyteen, sukupuolierojen luonnollisuuteen, yhteisön edun ensisijaisuuteen, perinteisiin varastoituneeseen viisauteen ja niin edelleen.

Epäilemättä kansallismielisten riveistä löytyy joitakin potentiaalisia käännynnäisiä, jotka tietyissä olosuhteissa tai pitkällisten pohdintojen tuloksena kenties alkavat nähdä islamin liittolaisena. Logiikka on yksinkertainen: jos et voi lyödä heitä, liity heihin. Tämä ajatusmalli näkyy jo nyt niissä, jotka pitävät Vladimir Putinin Venäjää EU:ta parempana vaihtoehtona tai ainakin pienempänä pahana. Kuuluuhan Venäjä sentään valkoiseen sivilisaatioon, ja kaikesta korruptiostaan ja autokraattisuudestaan huolimatta se korostaa virallisessa propagandassaan uskontoa ja patriotismia. Heidän kaltaisilleen olisi aivan johdonmukaista ajatella, että jollei Euroopan islamisoitumista voida pysäyttää, ottakaamme se avosylin vastaan, koska se on kuitenkin antiliberaali ja ”perinteisiä arvoja” korostava oppi.

On syytä ymmärtää tätä logiikkaa eikä yksiselitteisesti kuitata sitä opportunismin tai henkisen tasapainottomuuden ilmentymänä. Se voi nimittäin tulevaisuudessa vedota muihinkin kuin yksittäistapauksiin. Samalla on syytä ymmärtää sen vastakkaisuus kaikelle aidosti oikeistolaiselle ajatteluperinteelle.

Viideskolonnalaisuutta synnyttää universalismi. Jos näkee kansallismielisyyden tai arvokonservatismin yleismaailmallisina oppeina, kuka tahansa joka vastustaa hedonismia, äärimmäistä yksilökeskeisyyttä, feminististä barbariaa, kosmopoliittista paimentolaisuutta ja muuta mädännäisyyttä, on aateveli. Geneettisillä, historiallisilla ja paikallisilla siteillä ei ole merkitystä. Tästä vinkkelistä konservatiivinen muslimi (tai Euraasian imperiumista haaveileva venäläinen patriootti) epäilemättä edustaa voimaa ja yhteisöllisyyttä verrattuna joutilaaseen kuluttajaindividualistiin, joka on kyvytön löytämään mitään itsensä uhraamisen arvoista. Samalla kuitenkin unohdetaan, että juuri vahvuutensa ja yhteisöllisyytensä takia hän on uhka. Hänen kanssaan ei voi liittoutua vetämättä vessasta alas useimpia eurooppalaisen sivilisaation keskeisiä arvoja kuten yksilönvapaus, oikeusvaltio sekä uskonnon ja maallisen vallan erillisyys.

Ehkä harhautunutta ihanteellisuutta merkittävämpi tekijä on kuitenkin antagonismin logiikka. Se tarkoittaa vihollisensa vihaamista niin paljon, että kuka tahansa tämän vihollinen kelpaa ystäväksi. Sitä löytyy kaikilta suunnilta. Vasemmistolainen liittoutuu mieluummin suurpääoman kanssa kuin myöntää, että kansallismielisten puheet maahanmuuton työläisiä kurjistavasta vaikutuksesta pitävät paikkansa. Feministi ryhtyy mieluummin arabimiehen nyrkkeilysäkiksi kuin ottaa ainuttakaan käskyä vastaan valkoiselta mieheltä. Erikoisin historiallinen esimerkki itsetuhoisesta antagonismista on 1940-luvulla toiminut juutalainen militanttiryhmä Lehi, joka pyrki yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa vastustaakseen Palestiinan brittihallintoa.

Niinpä myös oikeistoradikaali saattaa vihata länsimaista liberaalia niin paljon, että kääntyy mieluummin muslimiksi kuin häviää tälle. Antagonismin logiikassa on kyse pikemminkin tunnereaktiosta kuin ajattelusta, ja sen mukaisesti reagoiva ihminen pitää vastustajan nujertamista tärkeämpänä kuin oman näkemyksensä edistämistä. Yksi antagonismin logiikan yleisimmistä seurauksista ovat valmiit mielipidepaketit, joiden osat valikoituvat sen perusteella, mitä vastapuoli inhoaa.

Vasemmistolainen ajatteluperinne näkee ihmisen tietoisuuden ensi sijassa taloudellisten omistussuhteiden tuotteena ja katsoo ihmisluonnon löytyvän tuotannollisesta toiminnasta. Liberalismin keskipiste on yksilö, joka objektiivisesti ymmärtää oman etunsa ja tavoittelee sitä rationaalisin keinoin. Se ajatustraditio, jota tässä nimitän ”oikeistolaiseksi”, on puolestaan korostanut ihmisen niitä puolia, jotka ylittävät pragmaattisen hyötyajattelun. Sen erottaa liberalismista ja sosialismista käsitys, jonka mukaan kunnia ja lojaalisuus ovat tärkeämpiä kuin menestys tai selviytyminen.

Oikeistolaisen katsomuksen sisäistänyt päättelee näin: taistelu käydään loppuun saakka, vaikkei mitään toivoa voitosta olisi. Isänmaa, kulttuuriperintö, kansa ja rotu ovat kohtalo, jonka mukana seistään tai kaadutaan. Tappion hetki saattaa olla suurin hetki, koska silloin punnitaan itse kunkin henkinen lujuus. Esimerkillisellä tavalla tappion kohtasi ranskalainen kirjailija ja kollaboraattori Robert Brasillach lausahtaessaan teloitusryhmän edessä ”Vive la France quand même!” (”Eläköön Ranska kaikesta huolimatta!”). Kyse ei ole oikeassa olemisesta, vaan sisäisestä koherenssista ja uskollisuudesta ihanteille, jotka ovat sekä myötäsyntyisiä että valittuja. Ehkä kauneimmin asian on ilmaissut Oswald Spengler teoksensa Ihminen ja tekniikka päätöskappaleessa:

Olemme syntyneet tähän aikaan ja meidän on urheasti kuljettava tiemme loppuun asti. Toista tietä ei ole. On vain kestettävä, menetetyissä asemissa, ilman toivoa, ilman pelastusta. Se on velvollisuutemme. On kestettävä kuten se roomalainen sotilas, jonka ruumis löydettiin erään Pompeijin portin edestä. Hän kuoli siihen, koska Vesuviuksen alkaessa purkautua hänet unohdettiin vapauttaa vahdista. Tässä on jotakin suurta; tämä sotilas oli oikea rotuihminen. Tällainen kunniallinen loppu on ainoa asia, mitä ihmiseltä ei kukaan voi riistää.

Tämä dramaattisen ja juhlavan oloinen asenne sisältää kuitenkin vahvan ironisen juonteen. Sitä on kuvannut Jean Raspail romaanissaan Le camp des saints (1973):

Ne, jotka aidosti rakastavat traditioitaan, eivät ota niitä liian vakavasti. He marssivat ottamaan luodin päähänsä vitsi huulillaan. Näin siksi, että he tietävät kuolevansa jonkin aineettoman, jonkin mielikuvituksestaan kummunneen pilan tai humpuukin puolesta. Tai kenties kyse on jostakin hieman vivahteikkaammasta. Kenties heidän kuvitelmiinsa on kätkeytynyt tuo siniverisen ylpeys, joka kieltäytyy näyttämästä narrimaiselta taistelemalla aatteen puolesta, ja näin ollen verhoaa sen sydämeenkäyvään torventoitotukseen, tyhjiin iskulauseisiin ja hyödyttömiin kultakoristeisiin, ja suo itselleen ylivertaisen ilon antaa elämänsä silkkojen naamiohuvien puolesta. Tätä vasemmisto ei ole koskaan ymmärtänyt, ja siksi sen ylenkatse on vihan raskauttamaa. Kun se sylkee lipun päälle tai yrittää virtsaamalla sammuttaa ikuisen tulen, kun se buuaa baretti päässä marssiville vanhoille pieruille tai huutaa feministisiä iskulauseita kirkon ulkopuolella vanhanaikaisten häiden aikana (vain muutamia tyypillisimpiä esimerkkejä mainitakseni), se tekee niin ankaralla ja vakavalla tavalla – kuten ”mahtipontiset kusipäät”, niin kuin vasemmisto itse sanoisi jos asian ymmärtäisi. Todellinen oikeisto ei ole koskaan niin synkkämielistä. Siksi vasemmisto vihaa sitä niin katkerasti, niin kuin pyöveli epäilemättä vihaa tuomittua joka nauraa ja vitsailee noustessaan hirttolavalle.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, satiiri ja poliittinen huumori ovat yhä enemmän oikeiston aluetta. Tässä mielessä se on säilyttänyt alkuperäisen aristokraattisen vakaumuksensa, että elämä ja kuolema eivät ole niin vakavia asioita, vaikka niistä koko ajan onkin kysymys. Toisaalta on nähtävissä paljon epätoivoa ja sen synnyttämää katkeruutta. Kun kansallismielisten ja euroskeptikoiden vaalitulos on odotettua laihempi, alkavat puheet siitä, miten Suomi tai koko Eurooppa on jo menetetty. Viisaampaa olisi kysyä, olivatko odotukset alkujaankin liian korkeat. Oikeiston käymä taistelu on hidasta, se sisältää iskuja ja takaiskuja, ratkaisevaa käännettä suuntaan tai toiseen ei ole näköpiirissä. Katkeroituminen on väistämätöntä, jos odottaa nopeaa ja kertakaikkista pelastusta. Kun sellaista ei tule, kaikki näyttää menetetyltä, ja silloin on sama vaikka kääntyisi islamiin tai luovuttaisi Suomen Venäjän vasallivaltioksi – saisipa ainakin viimeisen naurun nähdessään liberaalin utopian rauniot.

Mutta kaikki ei ole koskaan menetetty, ei edes tuhon hetkellä. Traditio ei ole menneisyyttä, jotakin minkä olemme kadottaneet ja johon pitäisi jollakin keinolla palata. Se on todellisuutta, joka on aina mahdollinen. Jokaisen on mahdollista toteuttaa sitä omassa toiminnassaan: panna mieluummin kaikki vaakalaudalle kuin alistua millekään vieraalle, millekään väärälle.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: