SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Nauru ja poliittinen korrektius

TIMO HÄNNIKÄINEN

Amerikkalaisperäinen aktivistivasemmiston maailmankuva on viime vuosina löytänyt ilmeisen pysyvän lokeron Helsingin Sanomista. Tuore osoitus tästä on 23.9. ilmestynyt ”lauantaiessee”, jonka otsikkona on ”Näillä lakeuksilla ei homoja pilkata – Poliittisesti korrekti huumori on parempaa”. Kirjoituksessa toimittaja Juho Typpö, joka on aiemmissa teksteissään puuttunut muun muassa sellaiseen hirvittävään epäkohtaan kuin ”e-urheilussa” eli videopelien kilpapelaamisessa ilmenevään seksismiin, puolusti poliittisen korrektiuden säännöstön soveltamista standup-komiikkaan. Hänen mielestään vitsailla pitäisi ”kunnioittavasti”, eikä vähemmistöihin kohdistuvassa irvailussa ole mitään hauskaa, koska käsityksemme huumorista on muuttunut. ”Jos koomikko heittää rasistisen vitsin ja ajattelee, että näinhän ennenkin tehtiin ja miksei vieläkin voisi, ei hän oikeastaan ole edes epäkorrekti. Ainoastaan huono.”

Ensi lukemalta kirjoitus tuntuu heijastelevan ainoastaan Helsingin Sanomien journalistista alennustilaa. Vetelästi ajateltujen ylipitkien kolumnien nimeäminen esseiksi antaa vaikutelman, ettei toimituksessa osata edes erotella tekstityyppejä toisistaan. Lisäksi, jos julkaisu haluaisi säilyttää uskottavuutensa rippeet, se erottaisi ensimmäisenä nämä ideologisella ristiretkellä olevat jälkitaistolaiset tai siirtäisi heidät sopivampiin tehtäviin kuten siivoamaan Sanomatalon käymälöitä. Mutta koska kirjoituksen aiheena on huumori, se tarjoaa – osittain tahtomattaan – kiinnostavaa aineistoa koko tämänhetkisen kulttuuri-ilmaston aroista kohdista.

Koko Typön kirjoitus perustuu kyvyttömyydelle ymmärtää kahta huumorin keskeistä mekanismia. Yksi on se, että huumorissa tehdään aina pilaa jostakusta. Tämän on tajunnut jokainen aihetta käsitellyt filosofi Aristoteleestä Freudiin. Jos joku ryhmä, mistä syystä tahansa, asetetaan pilanteon ulottumattomiin, kyse ei ole ”huumorikäsityksen muuttumisesta” vaan kulttuurisen tabun syntymisestä, ja kulttuuristen tabujen sorkkiminen on huumorin ydinaluetta aina. Esimerkiksi rasistiset vitsit muuttuivat oikeasti hauskoiksi vasta sitten, kun niiden kertomista alettiin paheksua. Toisekseen etnisiin ryhmiin kohdistuville vitseille nauretaan siksi että ne kuvaavat nokkelasti stereotypiaa (mustien laiskuus, suomalaisten juoppous, romanien rikollisuus, saksalaisten tosikkous, juutalaisten ahneus ja niin edelleen), ei siksi että niitä pidettäisiin realistisina kuvauksina kohteistaan.

On kuvaavaa, että Typpö ei kykene sisällyttämään kirjoitukseensa ainuttakaan esimerkkiä hänen mielestään paremmasta ja taitoa vaativasta oikeaoppisesta huumorista. Kenties sellaisia pitäisi etsiä feministisistä kiroiluiltamista. On vaikea sanoa, onko Typpö todella niin väsynyt ja keskinkertainen aisankannattaja kuin miltä hän vaikuttaa, vai laatiiko hän tekstinsä tieten tahtoen sopimaan vihervasemmistolaiseen kaikukammioon.

Huumorin korrektisointia kaipaavien ohjenuorana on, että valtasuhteet pitää huomioida ja alistetussa asemassa olevaa ei saa lyödä. Mutta kuten John Cleese äskettäin ilmestyneessä haastattelussa totesi: ”Kahdeksankymmentä prosenttia kadulla kävelevistä sanoo systeemin sortavan heitä.” Ja vaikka noudatettaisiin vasemmiston omia tarkkoja määritelmiä siitä, ketkä ovat ”rakenteellisen sorron” alaisia, jäisi edelleen monia ongelmakohtia. Saako esimerkiksi juutalaisvitsejä kertoa? Menneisyydestään huolimatta juutalaiset eivät selvästikään ole heikossa asemassa tämän hetken länsimaissa, eivätkä varsinkaan omassa etnovaltiossaan Israelissa. Montako naisministeriä tai homoseksuaalista presidenttiä Suomessa pitää olla ennen kuin naisten tai homojen kustannuksella voi vitsailla?

Lisäksi huumorilla on aina viitekehyksensä. Ajatellaanpa tätä vitsiä: ”Mitä yhteistä on Hiroshiman pommilla ja Vesivehmaan jenkalla? Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla.” Tehdäänkö tässä pilaa alistettujen kustannuksella? Luultavasti, sillä on vaikea keksiä perinpohjaisempaa alistamisen menetelmää kuin atomipommin pudottaminen ihmisen niskaan. Vitsi on joka tapauksessa hauska, vaikken välttämättä kertoisi sitä japanilaiselle. Myös monet eläinrääkkäys- ja pedofiliavitsit ovat hauskoja, vaikka ne kertovat äärimmäisen vastenmielisistä teoista. Syyskuun 11. iskujen jälkimainingeissa internettiin ilmestyi 70-luvun matkailujulisteista tehtyjä kuvamanipulaatioita, joissa jumbojetit iloisesti vilkuttavine lentäjineen lentävät päin WTC-torneja. Niille todennäköisesti naurettiin laajaltikin ainakin Yhdysvaltain ulkopuolella. Aivan varmasti jokainen edellä mainittu esimerkki tuntuu jostakusta loukkaavalta. Huumorin korrektisoinnissa on kyse siitä, että jonkun tietyn tahon loukkaantumien pyhitetään, ja se ei koskaan tee hyvää huumorille.

Vasemmistolaisen näkemyksen mukaan vain valta-asemassa olevista saa tehdä pilaa. Ajatus on sikäli ymmärrettävä, että vallanpitäjät pelkäävät aina uskottavuutensa menettämistä ja heidän tölvimisensä on kautta aikain ollut suurta kansanhuvia. Vasemmalla ei kuitenkaan ymmärretä, että asettamalla vaikkapa vähemmistöryhmät pilkanteon ulottumattomiin heistä tehdään eräänlaisia vallanpitäjien korvikkeita. Näin heistä tulee myös yhä merkittävämpiä satiirin kohteita vaikka kuinka heristeltäisiin sormea, sillä mikään ei kirvoita niin hyviä nauruja kuin paskantärkeys. Juuri samasta syystä viktoriaaninen häveliäisyys loi sosiaalisen tilauksen brittien klassiselle kakka- ja pieruhuumorille. Vain Slavoj Žižek näyttää ymmärtävän tällaisia lainalaisuuksia, ja hänkin taitaa jo kuulua nykyvasemmiston kekomielessä taantumuksellisten joukkoon.

Vasemmisto ei ymmärrä itse luovansa pilkattavia tabuja, koska sen keskuudessa vallitsee moraalinen autismi. Se uskoo olevansa tabujen ulottumattomissa ja puhuvansa vain oikeasta ja väärästä – ja eihän kukaan kunnon ihminen voisi pilkata mitään mikä on hyvää ja oikein. Niinpä vasemmisto onkin historiassa sietänyt vallanpitäjien pilkkaa vain siihen saakka kunnes on itse noussut valtaan. Sosialistisissa maissa virallinen satiiri oli puisevaa, koska sen sai suunnata vain ennalta hyväksyttyihin kohteisiin. Paljon elävämpää oli kansan keskuudessa levinnyt suullinen vitsiperinne, jossa tölvittiin nomenklatuuraa. Neuvostoliiton ja DDR:n kaltaisten maiden pysyvin saavutus lienee se, että ne tuottivat enemmän ja parempaa epävirallista poliittista huumoria kuin mitkään muut yhteiskunnat.

Takakireydessään poliittisesti korrekti vihervasemmisto sahaa omaa oksaansa. Ennen juuri vasemmalla käytettiin huumoria ja satiiria poliittisena aseena, ja se osoittautui tehokkaaksi koska oikeisto otti itsensä niin vakavasti. Satiirin keinoin onnistuttiin juurruttamaan kuva tunkkaisesta, hapannaamaisesta, puritaanisesta konservatiivijäärästä. Mutta nyt tämä kuva on alkanut yhä enemmän vastata vasemmiston mielenmaisemaa. Yhä hysteerisempänä, äkäisempänä ja tiukkapipoisempana vasemmisto on muuttunut satiirin mestarista tahattoman komiikan mestariksi. Seuratkaa hetken ajan kenen tahansa vasemmistoaktivistin Twitter-tiliä: loputtomia luetteloita loukkaavista sanavalinnoista ja muista ”mikroaggressioista”, tauotonta jankutusta toiseuttamisesta, valtasuhteista, kulttuurisesta omimisesta… Kenen tahansa ulkopuolisen silmissä nämä ihmiset vaikuttavat jonkin oudon kultin jäseniltä tai stiiknafuuliaa hokevilta lapsilta. Entä vasemmiston mielenosoitukset sitten? Tai voiko kukaan tervejärkinen lukea vakavalla naamalla Tiina Rosenbergin kirjoituksia?

Komiikasta, satiirista ja parodiasta onkin yhä enemmän tulossa oikeiston aluetta, ja se on osoittanut kykynsä hyödyntää niitä. Virallisten liturgioiden armoton pilkkaaminen ja vastustajien naurunalaiseksi tekeminen oli merkittävässä roolissa maahanmuuttokritiikin esiinmarssissa Suomessa. Ilman hykerryttäviä internetmeemejä ja reaalimaailman trollauksia AltRight-ilmiöstä ei tietäisi juuri kukaan. Takaliston näyttäminen poliittiselle korrektiudelle esitti merkittävää roolia koko Trump-ilmiön synnyssä. Nauru on hyvä ase, ja se on aivan vapaaehtoisesti annettu uusiin käsiin.

On tietenkin vain hyvä asia, etteivät poliittisen korrektiuden ritarit osaa nauraa itselleen. Mitä kauemmin he jatkavat tosikkomaista ajatuspoliisityötään, sitä hatarammaksi käy heidän kulttuurisen vaikutusvaltansa perusta. Juuri heidän ryppyotsaisuutensa on tällä hetkellä ehtymättömältä tuntuva luovuuden lähde, sillä satiiri menestyy parhaiten sopimattoman ja räävittömän alueella. Sen vihollinen on hyvä maku. Niinpä sormenheristelijöitä ja heidän tabujaan on syytä trollata ankarasti, ei siksi että he havahtuisivat vaan siksi että he siirtyisivät nopeammin historian roskakoriin.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on syyskuu 27, 2017 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: