Vallankumouksista

JOSEPH DE MAISTRE  (suomentanut Mika Keränen)

–

Joseph de Maistre (1753-1821) oli vastavallankumouksen ja restauraatiokauden tärkeimpiä ajattelijoita, ja yhdessä brittiläisen aikalaisensa Edmund Burken kanssa hänet luetaan nykyaikaisen konservatismin keskeisiin perustajiin. Hänen mentaliteetissaan oli kuitenkin myös huomattavan radikaaleja piirteitä, ja hänen ajatteluaan onkin konservatismin ohella eri yhteyksissä luonnehdittu mm. termeillä ”legitimismi”, ”ultramontanismi”, ”providentialismi” ja ”traditionalismi”. Oheinen kirjoitus on ensimmäinen luku vuonna 1797 ilmestyneestä Ranskan vallankumousta käsitelleestä pamfletista ”Considerations sur la France” (”Mietteitä Ranskasta), joka nosti de Maistren kansainväliseen kuuluisuuteen ja kuuluu hänen keskeisiin teoksiinsa. Kiuas Kustannus julkaisee suomennoksen teoksesta keväällä 2018. Sarastus on aiemmin julkaissut Mika Keräsen kaksiosaisen de Maistren maailmankuvaa käsittelevän esseen ”Venäjän yhteiskuntajärjestelmä Joseph de Maistren maailmankuvan peilinä” (Osa 1 ; Osa 2).

–

Me kaikki olemme kiinni Korkeimman Olennon valtaistuimessa joustavin kahlein, ja ne pitävät meidät meille säädetyllä alallamme kuitenkaan meitä orjuuttamatta.

Ihailtava piirre tässä universaalissa jumalallisessa järjestyksessä on se, kuinka vapaat olennot toimivat Kaitselmuksen käden suojissa. Ilman pakkoa palvellen ne liikkuvat samanaikaisesti sekä oman tahtonsa mukaan että välttämättömyyden ehdoilla: ne siis todella tekevät sen mitä tahtovat pystymättä kuitenkaan häiritsemään yleistä suunnitelmaa. Itse kukin näistä olennoista on oman toimintasäteensä keskiössä, ja tuon säteen halkaisija vaihtelee sen mukaan kuin Ikuinen Maanmittari (éternel géometre) hyväksi näkee; Hän osaa suunnata ja säädellä ihmisen tahdon liikettä sen alaa milloin laajentaen, milloin supistaen tai ehkä kokonaan liikkeen pysäyttäenkin, koskaan kuitenkaan turmelematta tahdon perimmäistä vapautta.

Ihmistöissä kaikki on yhtä köyhää kuin tekijänsä; niitä leimaa yleinen näköalattomuus, kankeus, joustamattomuus, raskasliikkeisyys ja lopputuloksen monotonisuus. Sen sijaan vähäisimmissäkin Jumalan töissä paljastuu mittaamaton rikkaus; Hänen kaikkivaltiutensa toimii kuin leikkien; Hänen käsissään kaikki on joustavaa eikä mikään voi häntä vastustaa; Hän voi käyttää tahtonsa välikappaleena mitä tahansa, jopa ilmeisiä esteitä. Ja Hänen käyttämiensä vapaiden toimijoiden mukanaan tuomat säännöttömyydetkin asettuvat lopulta yleisen järjestyksen raameihin.

Jos kuvittelemme kelloa, jonka jousi toimii täysin holtittomasti ja epäsäännöllisesti mutta joka silti näyttää jatkuvasti oikeaa aikaa, niin saamme jonkinlaisen kuvan siitä, mikä on vapaiden olentojen toiminnan suhde Luojan suunnitelmiin.

Samoin kuin fysikaalisessa maailmassa myös politiikan ja moraalin piirissä on olemassa yleinen järjestys. Ja tuossa järjestyksessä esiintyy poikkeuksia. Yleensä näemme samojen syiden jälkeen samanlaisen vaikutusten ketjun; mutta tiettyinä aikakausina saamme todistaa toiminnan lakkaamisen, alkusyiden lamaantumisen ja uusien vaikutusten esiinnousun.

Ihme on jumalallisen tai yli-inhimillisen alkusyyn tuottama vaikutus, joka peruuttaa tai kumoaa tavanomaisen syy-seuraus –ketjun. Jos mies käskee tuhansien todistajien läsnä ollessa sydäntalven aikaan puuta välittömästi kasvattamaan itselleen lehdet sekä tuottamaan hedelmää ja jos puu tottelee, kaikki kansa julistaa ihmeen tapahtuneen ja kumartuu thaumaturgin edessä. Mutta Ranskan vallankumous ja kaikki siihen liittyvät tapahtumat meidän päiviemme Euroopassa ovat omassa lajissaan aivan yhtä suuri ihme kuin puun äkillinen kukkiminen tammikuussa: ja kuitenkaan ihmiset eivät puhkea ihmetykseen vaan joko katselevat muualle tai puhuvat näistä ilmiöistä pötyä.

Fysikaalisessa sfäärissä ihminen, silloinkin kun hänen vaikutusmahdollisuutensa ovat olemattomat, on valmis ihailemaan ja ihmettelemään sellaista mitä hän ei ymmärrä; sen sijaan omimmassa piirissään, missä ihminen tuntee olevansa vapaa toimija, hän ylpeytensä takia helposti näkee pelkkää epäjärjestystä kaikkialla siellä, missä hänen oma-aloitteinen toimintansa estyy tai muuten suistuu raiteiltaan.

Tietynlaiset ihmisen omassa vallassa olevat toimenpiteet tuottavat säännönmukaisia ja odotettuja seurauksia; jos toimenpiteillä ei päästä haluttuun tavoitteeseen, ihminen tietää, tai ainakin luulee tietävänsä, miksi näin käy. Ihminen tunnistaa esteet ja osaa ottaa ne huomioon, eikä mikään hämmästytä häntä.

Mutta vallankumousten aikoina ihmisiä sitovat kahleet äkkiä kiristyvät, hänen toiminta-alansa supistuu ja hänen käyttämänsä välineet menettävät tehonsa. Ihminen kiukuttelee sille tuntemattomalle voimalle, joka vie häntä mennessään; ja sen sijaan että suutelisi itseään ohjaavaa kättä, hän ymmärtämättömyyttään loukkaa sitä.

En ymmärrä tästä kaikesta mitään, se on päivän sana näinä aikoina. Hokemassa on suurta viisautta, sikäli mikäli se vie ajatuksemme tämän nykyisen spektaakkelin alkusyihin; mutta jos sillä halutaan vain ilmaista kiukkua tai hedelmätöntä masennusta, on kyseessä silkka tyhmyys.

”Miksi”, huudetaan nyt kaikkialla, ”maailman pahimmat rikolliset ovat niin voitokkaita! Kammottavat kuninkaanmurhaajat menestyvät yli kaikkien odotusten! Monarkia on lamaantunut kaikkialla Euroopassa, ja sen viholliset löytävät itselleen liittolaisia jopa valtaistuimilta!¹ Kaikki tuntuu onnistuvan pahoilta ihmisiltä! Heidän suuruudenhulluimmatkin hankeensa toteutuvat ongelmitta², kun taas hyvien ihmisten kaikki yritykset epäonnistuvat ja saavat osakseen pilkkaa!³ Ranskan ancien régimen kannattajat eivät löydä pysyvää turvapaikkaa mistään Euroopasta!⁴ Johtavat valtiomiehet erehtyvät poikkeuksetta! Suurimmat kenraalit kokevat nöyryyttäviä tappioita!” Ja niin edespäin.

Näin täytyykin olla, sillä Kaitselmuksen päätökseen perustuva vallankumous nimenomaan edellyttää sitä, että ei ole olemassa voimia, jotka pystyisivät ennalta ehkäisemään sen puhkeamisen, ja että mikään ei onnistu niiltä, jotka yrittävät taistella sitä vastaan.

Mutta koskaan ei jumalallinen järjestys ole niin selvästi nähtävissä, koskaan eivät Kaitselmuksen työt ole niin käsin kosketeltavia kuin silloin, kun Korkein tahto toimii kokonaan yksin ja inhimilliset välikappaleet sivuuttaen: juuri tätä saamme näinä päivinä todistaa.

Ranskan vallankumouksen silmiinpistävin piirre on se, kuinka tämä mukaansa tempaava voima kykenee tekemään tyhjiksi kaikki esteet. Kaikki inhimillisten toimijoiden vastarintayritykset lakoavat sen tieltä kuin tuulispään reitille osuvat olkilyhteet: kukaan ei ole noussut vastustamaan vallankumouksen marssia saamatta rangaistusta. Vastarinnan motiiveilla ei ole tässä mitään tosiasiallista merkitystä, sillä vakaalla marssillaan kohti määränpäätään tämä voima torjuu eroa tekemättä niin rojalistiset äärimmäisyysmiehet kuin maltilliset keskustalaisetkin, eivätkä edes vallankumouksen omista riveistä nousevat toisinajattelijat saa armoa sen silmissä⁵.

On aivan oikein pantu merkille, että ihmiset eivät johda Ranskan vallankumousta vaan päinvastoin se johtaa ihmisiä. Tämä on erittäin tärkeä havainto, ja vaikka sitä voi jossain määrin soveltaa kaikkiin suuriin vallankumouksiin, niin koskaan se ei ole ollut yhtä silmiin pistävällä tavalla tosi kuin näinä meidän päivinämme.

Jopa ne rikolliset, jotka näyttävät ohjailevan vallankumouksen kulkua, ovat pelkkiä vallankumouksen työkaluja; ja heti kun he julkeavat luulotella olevansa tapahtumien herroja, he sortuvat asemastaan häpeällisesti.

Ne miehet, jotka perustivat tasavallan, tekivät sen tahtomattaan ja oikeastaan edes tietämättä mitä tekivät; tapahtumat johtivat heitä eivätkä he tapahtumia. Ennen Kaitselmuksen säätämää hetkeä heidän yrityksensä olisi epäonnistunut.

Robespierre, Collot tai Barère⁶ eivät koskaan edeltä käsin suunnitelleet perustavansa vallankumoushallitusta ja terrorikomentoa. Olosuhteet ohjasivat kenenkään huomaamatta heidän käsiään, ja seurauksena oli spektaakkeli, jonka veroista ei koskaan enää tulla näkemään. Nämä äärimmäisen keskinkertaiset miehet hallitsivat kuninkaansa murhaan syyllistynyttä kansakuntaa niin kauhistuttavan despoottisin ottein, ettei historia tiedä kertoa vastaavaa, ja epäilemättä he itse ihmettelivät mahtiaan enemmän kuin kukaan muu koko valtakunnassa.

Mutta heti kun nämä inhottavat tyrannit olivat täyttäneet sen rikosten mitan, joka vallankumouksen sen hetkisessä vaiheessa oli tarpeelliseksi määräksi säädetty, he kaatuivat tuulenhenkäyksestä⁷. Tämä gargantuamainen valta, joka sai Ranskan ja koko Euroopan vapisemaan, ei kestänyt ensimmäistäkään siihen suunnattua iskua. Ja jotta kukaan ei erehtyisi pitämään tätä rikollista vallankumousta miltään osin suurena tai ylevänä, Kaitselmus tahtoi, että ensimmäisen iskun antaisivat syyskuulaiset (septembriseurs)⁸; ja näin siis itse oikeudenmukaisuudellakin on vallankumouksessa inhottavat kasvot⁹.

On usein ihmetelty sitä, että täydelliset keskinkertaisuudet ovat osanneet aidosti kyvykkäitä miehiä paremmin arvioida Ranskan vallankumouksen mahdollisuuksia; ensin mainitut ovat lujasti uskoneet vallankumouksen silloinkin, kun kokeneet poliitikot eivät ole uskoneet. Juuri tämä luja vakaumus onkin yksi vallankumouksen keskeisiä tuntomerkkejä. Ylipäätään koko vallankumous ei olisi voinut onnistua, ellei väkevä vallankumouksellinen henki, vai pitäisikö sanoa peräti vallankumouksellinen usko, olisi levinnyt niin laajalle. Täten siis lahjattomat ja tietämättömät miehet ovat varsin kyvykkäästi ohjanneet vallankumouksen vankkureita, heidän omaa sanaansa lainatakseni; he ovat uskaltaneet vastavallankumousta pelkäämättä tehdä mitä vain; he ovat aina marssineet suoraan eteenpäin taakseen vilkuilematta; ja kaikki on onnistunut heiltä, koska he eivät sittenkään ole olleet mitään muuta kuin instrumentteja heitä itseään paljon enemmän tietävän voiman käsissä. He eivät ole tehneet vallankumouksellisella urallaan virheitä samasta syystä kuin Vaucansonin huilua¹⁰ soittava musikantti ei koskaan soita väärää nuottia.

Vallankumouksen vuolas virta on muuttanut suuntaa tämän tästä, ja vallankumouksen keskeiset inhimilliset toimijat ovat päässeet valta-asemaansa ja kuuluisuuteen vain seuraamalla virran kulloistakin juoksua: siinä silmänräpäyksessä, kun he ovat päättäneet asettua vastustamaan virtaa, tai ehkä vain astuneet syrjään voidakseen työskennellä omissa oloissaan, he ovat kadonneet näyttämöltä.

Katsokaan vaikkapa tuota Mirabeauta, joka oli niin näkyvä hahmo vallankumouksessa. Pohjimmiltaan hän oli pelkkä kauppahallien kuningas. Mutta rikoksillaan ja kirjoituttamillaan kirjoilla hän edesauttoi kansanliikkeen syntyä; hän asettui jo liikkeelle lähteneiden massojen vanaveteen työntäen niitä ennalta määrättyyn suuntaan, mutta sen pidemmälle hänen valtansa ei ulottunut. Kuten eräällä toisella vallankumoussankarilla hänellä oli valta agitoida kansanjoukkoja mutta ei valtaa hallita niitä, mikä on poliittisissa myllerryksissä varma keskinkertaisuuden merkki.¹¹

Eräät ulospäin vähemmän loistokkaat mutta yhtä kaikki Mirabeauta kyvykkäämmät ja vaikutusvaltaisemmat kapinalliset käyttivät hänen julkisuusarvoaan omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Mirabeau piti julkisilla foorumeilla jyriseviä puheita, mutta oli silti vain noiden miesten narri. Kuolinvuoteellaan Mirabeau totesi, että jos olisi saanut elää kauemmin, hän olisi koonnut hajalle lyödyn monarkian kappaleet jälleen yhteen; mutta kun hän voimiensa päivinä tavoitteli vaivaista ministerinpostia, hänen omat alaisensa tuuppasivat hänet syrjään kuin pikkulapsen.

Mitä enemmän kaiken kaikkiaan tutkii vallankumouksen vaiheissa näennäisesti aktiivisimpia henkilöitä, sitä enemmän heidän piirteistään paljastuu jotain passiivista ja mekaanista. Ei voi liikaa toistaa sitä tosiasiaa, että ihmiset eivät lainkaan johda vallankumousta, vaan pikemminkin on niin, että vallankumous käyttää ihmisiä omiin tarpeisiinsa. Oikein sanotaankin, että vallankumous etenee aivan itsekseen. Tämä fraasi merkitsee sitä, että koskaan ennen ei Jumaluus ole näyttäytynyt näin selvästi missään inhimillisessä tapahtumassa. Vaikka Hän ehkä käyttääkin mitä halpamaisimpia välikappaleita, niin Hän myös rankaisee vain parantaakseen.

–

Viitteet: