SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Palava pensas – soturipapit politiikassa

TUUKKA KURU

Historian aikana toimineita oikeistoradikaaleja liikkeitä on toisen maailmansodan jälkeen pyritty usein samaistamaan kansallissosialistiseen viitekehykseen, johon on perinteisesti luettu kuuluvaksi sosiaalidarwinismi, biologiaan pohjautuva rasismi ja ajatus modernista kansakunnasta, joka ei enää kantaisi edeltävien sukupolvien heikkouksia harteillaan. Tätä yhteyttä on perinteisesti perusteltu sillä, että monet kyseisistä liikkeistä tekivät aktiivista yhteistyötä Hitlerin johtaman hallinnon kanssa ja monet heistä jakoivat natsien kanssa yhteisen viholliskuvan, johon lukeutuivat erityisesti bolsevismi ja vaihtelevin painotuksin myös juutalaisten liian suuri yhteiskunnallinen valta. Vaikka lukuisat oikeistoradikaalit liikkeet nojasivatkin maasta riippumatta samankaltaisiin teemoihin ja termistöön, jokainen niistä erikoistui vastaamaan tarkasti rajattuihin yhteiskunnallisiin kipupisteisiin niissä olosuhteissa, jotka olivat vallitsevia heidän omissa kotimaissaan. Saksan kansallissosialistinen liikehdintä ei siten aloittanut oikeistoradikalismia, saati luonut muiden maiden oikeistoradikaaleja liikkeitä tyhjästä. Toiseen maailmansotaan ajaneen kehityksen aikana monet näistä liikkeistä ajautuivat suurvaltapolitiikan johdosta samaan leiriin Saksan kanssa, joka aiheutti myös niiden tuhoutumisen hävityn maailmansodan päätyttyä. Euroopan ulkopuolella liikkeet menestyivät kuitenkin hyvin, kohoten aina suurten valtioiden päättäviin elimiin asti, kuten esimerkiksi Etelä-Afrikassa tapahtui vuonna 1948.

Kansallissosialistien sangen futuristisesta, materialistisesta ja radikaalista maailmankatsomuksesta poiketen monet Saksan ulkopuoliset kansallismieliset liikkeet perustivat toimintansa täysin päinvastaiseen arvomaailmaan, jota leimasivat uskonnollinen fundamentalismi, traditionalismi ja isänmaallinen romantiikka. Tämän kaltaisia liikkeitä olivat esimerkiksi Elias Simojoen johtamat sinimustat, Espanjan falangistit, Etelä-Afrikan afrikaanerinationalistit, Belgian rexistit ja Romaniassa vaikuttanut Arkkienkeli Mikaelin legioona. Saksan ja Italian esimerkeistä poiketen kyseiset liikkeet pitivät uskontoa oleellisena osana ihannesyhteiskuntaansa, ja monessa tapauksessa niitä myös johtivat pappiskoulutuksen saaneet miehet.

Vaikka kristinuskon merkitystä onkin toisen maailmansodan jälkeen pyritty tietoisesti häivyttämään liikkeiden toiminnasta, ne saivat omana aikanaan osakseen suurta tukea uskonnollisilta instituutioilta, jotka pitivät niitä elintärkeänä suojamuurina bolsevismia ja liberalismia vastaan. Kristinuskon ja nationalismin fuusio tapahtui monissa maissa vallitsevien olosuhteiden sanelemana, ja fuusiota edesauttoivat toiminnallaan monet karismaattiset, lukeneet ja fanaattiset papit sekä muut uskonoppineet. Näitä hengellisiä johtajia voidaan hyvällä syyllä kutsua soturipapeiksi. Elias Simojoki oli yksi heistä.

Elias Simojoki syntyi vuonna 1899 körttiläistaustaiseen pappisperheeseen. Eläväisenä ja toimeliaana tunnettu lapsi joutui kokemaan hyvin nuorella iällä sisällissodan kauhut, jotka jättivät lähtemättömän jäljen nuoren miehen mieleen. Sisällissodan synnyttämä hurmahenki, tuliaseiden soittama kuolemantanssi ja suuremman ideaalin puolesta kaatuminen edustivat nuorelle Simojoelle asioita, jotka toivat ihmisestä esiin hänen parhaimmat puolensa. Suurimman hädän ja kuolemanpelon keskellä esiintyi myös sanoinkuvaamatonta rohkeutta, uhrautumista ja joukkohenkeä, jota siviilielämä ei kykenisi koskaan samalla tavoin tarjoamaan. Viimeistään sisällissodan aikana Simojoki koki voimakkaan kansallismielisen herätyksen, joka pian kasvoi sammumattomaksi roihuksi. Sisällissodan päätyttyä valkoisten kannalta voittoisasti Simojoki osallistui perheen voimakkaasta vastustuksesta huolimatta myös Karjalan heimosotiin, peräti kahteen otteeseen. Vähäisten resurssien, lukumääräisesti ylivoimaisen vihollisen ja amatöörimäisen sodanjohtamisen takia heimosoturit kärsivät raskaita tappioita ja joutuivat lopulta vetäytymään takaisin Suomen puolelle. Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1922 solmima rauhansopimus johti heimosotien lopulliseen päättymiseen.

23-vuotiaana Simojoki oli siten kolmen eri sodan kokenut veteraani, jonka palaaminen siviilielämään ei onnistunut ilman sopeutumisvaikeuksia. Heimosotien päätyttyä Simojoki perusti kahden muun heimosoturin kanssa Akateemisen Karjala-seuran, josta kehittyi vuosien varrella ylivoimaisesti suurin vallankäyttäjä maan ylioppilaskunnissa. Tarton rauhaa pidettiin suomalaisaktiivien näkökulmasta häpeärauhana, sillä se sementoi Neuvostoliiton miehityksen suomensukuisten kansojen asuttamassa Itä-Karjalassa. Simojoen elämäntehtäväksi muodostui kyseisten rajan takana olevien alueiden liittäminen osaksi suomalaista heimoyhteisöä, jonka saavuttamiseksi hän oli valmis uhraamaan koko elämänsä. Vuonna 1923 Simojoki valmistui Helsingin teologisesta tiedekunnasta papiksi, mikä miellytti suuresti Simojoen perhettä. Valmistumisen jälkeen Simojoki siirtyi papin tehtäviin Pohjois-Savossa sijaitsevalle Kiuruvedelle, jossa hän sai vuosien aikana synnytettyä eläväisellä luonteellaan, vilpittömyydellään ja karismallaan suuren suosion.

Sodan synnyttämät kokemukset vaikuttivat pysyvästi Simojoen maailmankatsomukseen, kuten kävi monille ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista ihmisistä ympäri Eurooppaa. Karjalan vapauttamisesta ja uuden kristillis-kansallisen Suomen synnyttämisestä tuli Simojoelle pakkomielle, joka ohjasi hänen kaikkea julkista toimintaansa. Simojoki löysi omasta körttiyhteisöstään oikeudenmukaisen ja henkisesti terveen perheen, jonka hän halusi laajentaa koko kansakuntaa koskevaksi todellisuudeksi. Körttiläiset suhtautuivat yleensä varauksella maallisiin ideologioihin, jollainen kansallismielisyys lähtökohtaisesti oli. Monet hartaat ja vaatimattomat uskovaiset näkivät nationalismissa ”maailmallisuuden” vaaran, joka uhkasi heikentää ihmisen elävää jumalyhteyttä. Näiden kahden ihanteen välistä jaakobinpainia Simojoki kävi päänsä sisällä useasti, onnistuen vuosien saatossa luomaan eräänlaisen synteesin niiden välille. Jumalan sana ja usko tulivat arvojärjestyksessä aina ensimmäisenä, mutta niiden toteuttaminen onnistui parhaiten elävän suomalaisen kansanruumiin kautta. Kyseinen tulkinta yhdisti suomalaisten kansallisen olemassaolon ja historian osaksi suurempaa jumalallista tarkoitusta, jonka viesti pohjautui Raamatun sanomaan. Suomalaisten olemassaolo oli todiste suuremmasta kansallisesta päämäärästä, joka on toteutunut Jumalan tahdon mukaisesti.

Simojoen kädenjälki näkyi myös selkeänä AKS:n toiminnassa, jonka kansallismielisyys ja ryssäviha linkittyivät yhteen luterilaisen uskon kanssa. AKS piti Simojoen tavoin Karjalan vapautusta seuran olemassaolon lopullisena päämääränä, joka ei tulisi toteutumaan ilman uskonnollista, isänmaallista ja tervehenkistä nuorisoa. Simojoen ja muiden aktiivien keskuudessa alkoi tämän ajattelutavan johdosta esiintyä eräänlaista lopun ajan odotusta, jossa sotien jälkeinen rauhanaika nähtiin vain väliaikaisena ja toissijaisena olotilana. Lopullinen yhteenotto venäläisyyttä ja kommunismia vastaan tapahtuisi väistämättä lähiaikoina, jolloin arkinen politiikka ja sen sisältämät kysymykset jäivät järjestön ja sen aktiivien silmissä toisarvoiseen asemaan. 1930-luvulle tultaessa oli kuitenkin selvää, ettei uutta sotaretkeä Karjalaan tultaisi enää tekemään. Samaan aikaan poliittinen järjestelmä pyrki hitain mutta varmoin askelin rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa sen nykyisten rajojen puitteissa ja liittämään sisällissodan hävinneen osapuolen osaksi demokraattista päätöksentekoa.

Simojoki ei pitänyt lainkaan kyseisestä kehityksestä, johon vaikutti myös hänen oma kyvyttömyytensä asettua normaaliin ja arkiseen elämään. Hän jatkoi papin virassaan isänmaallista kasvatustyötänsä ja toimi aktiivisesti AKS:n toiminnassa, mutta tunsi samalla jatkuvasti pahaa oloa siitä, ettei hän kyennyt auttamaan Karjalassa asuvia heimoveljiään. Tämä näkyi myös hänen puheissaan ja kirjeissään, jotka muuttuivat vuosien varrella entistä surullisemmaksi ja karjalaisten kärsimyksiä korostavaksi. Lapuan liikkeen synty 1920-luvun lopussa tarjosi Simojoelle uuden mahdollisuuden toteuttaa isänmaallisuuttaan käytännössä. Simojoki osallistui itsekin kommunistien muilutusretkille, joita hän piti moraalisesti oikeutettuna. Näihin aikoihin hän myös tapasi suuren joukon niitä ihmisiä, joiden kanssa hän tulisi myöhemmin perustamaan IKL:n eduskuntaryhmän. Näihin aikoihin Simojoen ulostuloissa alkoi korostua aiemmin papeille vieras toimintamalli, eli kansalaistottelemattomuuteen kannustaminen. Simojoen mielestä Suomi on olemassa ainoastaan Jumalan armosta, minkä vuoksi Jumalan laki tulee aina ennen ihmisen lakia. Mikäli ihmisen laki sallii jumalallisen järjestyksen ja kansan hyvinvoinnin tuhoamisen, ihmisen tekemää lakia ei tarvitse silloin noudattaa. Jumalallista lakia Simojoki taasen tulkitsi pitkälti omista lähtökohdistaan, eivätkä nämä teologiset pohdinnat saaneet läheskään aina varauksetonta hyväksyntää luterilaiselta kirkolta.

1930-luvun alkua voidaan pitää Simojoen elämän käännekohtana, jonka aikana Simojoki osallistui entistä helpommin sen kaltaiseen toimintaan, jota hän olisi voinut aiempina vuosina pitää maailmallisuuden osoituksena. Vuonna 1933 Simojoki nousi eduskuntaan IKL:n kansanedustajana, minkä vuoksi hän joutui säännöllisesti vierailemaan Helsingissä. Uudessa tehtävässään hän joutui myös puhumaan yleisölle, jossa oli paljon häneen vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä. Simojoen suorapuheisuus, vilpittömyys ja energisyys eivät sopineet kovinkaan hyvin käytännön politiikkaan, jossa päätökset tehtiin hitaasti ja puuduttavien käsittelykierrosten kautta. Simojoki yritti aktiivisesti perehtyä kielikysymykseen, maatalouteen, työllisyyteen ja sosiaalipolitiikkaan, vaikka kyseiset aiheet tuntuivatkin usein pakkopullalta, joihin hän ei päässyt soveltamaan omaa sisäistä paloaan. Simojoki ei ollut koskaan erityisen taitava organisoimaan järjestöpohjaista toimintaa, saati huolehtimaan edustamiensa järjestöjen raha-asioista. Näiden puutteiden vuoksi hän pyrki entistä enemmän kohdistamaan kiinnostustaan suoraan toimintaan, jota ei sitoisi parlamentaarisen järjestelmän kankeus. Tämä tuli myös koitumaan Simojoen poliittisen uran kohtaloksi.

Simojoki otti haltuunsa vuonna 1932 Lapuan liikkeen entisen nuorisojärjestön, jonka avulla hän pyrki elämään ideaalinsa mukaista elämää. Sinimustiksi nimetty nuorisojärjestö oli 1930-luvun puolivälissä yli 5000 jäsenen militaristihenkinen järjestö, jonka keskuudessa ylläpidettiin tiukkaa sotilaskuria ja kristillissiveellisiä arvoja. Simojoki näki näissä nuorissa sitä vilpittömyyttä, energisyyttä ja hurmahenkeä, joita hän ei kyennyt löytämään eduskunnasta. Järjestöstä, ja erityisesti sen joukkovoiman osoituksista, muodostui entistä voimakkaammin Simojoen henkinen koti, jossa hän kykeni julistamaan isänmaallista sanomaansa fanaattiselle ja myötämieliselle yleisölle. Sinimustien tarkoituksena oli edustaa uutta hurskasta ja isänmaallista sukupolvea, joka tulisi toteuttamaan sen pyhän päämärän, johon heidän vanhempansa olivat kykenemättömiä. Nuorison taipumus mustavalkoiseen ajatteluun miellytti suuresti Simojokea, jonka maailmankatsomus muodostui valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Järjestön jäsenet syyllistyivät muutamiin väkivaltaisuuksiin ja poliittisten vastustajien häirintään, mutta pahin isku järjestölle oli sen sekaantuminen Virossa tapahtuneeseen epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen. Järjestö kiellettiin sisäministeriön päätöksellä vuonna 1936. IKL yritti parhaansa mukaan pestä kätensä kaappaushankkeesta, jonka vuoksi Simojoki joutui tarkemman valvonnan alaisuuteen.

Simojoen maallinen taival päättyi talvisodassa, johon hän oli liittynyt vapaaehtoisena sotilaspastorina. Kuolema oli traaginen päätös miehelle, joka ei energisyydestään ja fanaattisuudestaan huolimatta kyennyt saavuttamaan niitä tavoitteita, joille hän oli pyhittänyt koko elämänsä. Kuolemaa voidaan tosin pitää siltä osin armollisena, ettei Simojoen tarvinnut ikinä todistaa jatkosodan jälkeistä rauhansopimusta ja elää hävityn sodan jälkeisessä Suomessa.

Simojoen persoonassa on paljon samaa muiden uskonnollisten oikeistoradikaalien kanssa. Monet heistä olivat keskiluokkaisiin perheisiin syntyneitä poikia, jotka kokivat kansallisen heräämisen suurten historiallisten muutosten aikana. Samalla tavoin kun Simojoki, myös muut pappistaustaiset johtajat joutuivat tarkasti punnitsemaan kirkollisen kutsumuksen ja poliittisen vaikuttamisen välistä ristiriitaa. Kaikkia heitä yhdisti myös voimakas idealismi, jonka soveltaminen käytännön politiikassa oli pahimmillaan hyvin vaikeaa. Simojoen tapauksessa tämä ristiriita oli vielä tavanomaista voimakkaampi, sillä hän pyrki tietoisesti siirtämään taistelukentillä kokemansa veljeyden, urhoollisuuden ja uhrautumisen osaksi rauhanajan poliittista toimintaa, mikä ei koskaan vedonnut enemmistöön kansasta. Simojoen nousu eduskuntaan tapahtui pitkälti muiden painostuksesta, sillä hän ei itse juuri tuntenut kiinnostusta poliittiseen peliin tai järjestelmän mahdollistamiin hillotolppiin. Hänelle puoluekoneisto oli vain työkalu, jota hän ei harmikseen oppinut koskaan käyttämään ammattitaitoisesti. Daniel Malan taasen oppi.

D. F. Malan oli buuritaustainen reformistikirkon pappi, joka toimi Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän kehittäjänä ja toimeenpanijana. Malan syntyi Kapmaan siirtokunnassa vuonna 1874 buuritaustaiseen maanviljelijäperheeseen, joka oli omaksunut Groot Trekille lähteneistä maanmiehistä poiketen englantilaisen järjestyksen ja kulttuurin. Malan puhui monen Kapmaassa asuvan buurilapsen tavoin sujuvaa englantia, jota hän käytti myös arkipäiväisessä kommunikaatiossa. Hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja kirjoja ahmiva lapsi ei soveltunut maanviljelijäksi, ja Malanin perhe päätti tarjota pojalle mahdollisuuden koulunkäyntiin. Koulussa Malan pärjäsi hyvin kirjallisissa kokeissa, mutta osoitti heikkoutensa nopeita päätöksiä vaativissa tilanteissa. Malan halusi ensin prosessoida tarkasti vastaanottamansa tiedon ennen omaa vastaustaan, mistän tuli hänen tavaramerkkinsä myös hänen myöhemmän poliittisen uransa aikana. Nuori Malan koki voimakkaita tunnontuskia punnitessaan tulevaisuuttaan kirkollisen uran ja juristiikan välillä. Hän oli kokenut voimakkaan kansallismielisen heräämisen aiemmassa opiskelupaikassaan, ja päätti pyhittää elämänsä afrikaaneriväestön olojen parantamiselle. Kamppailu kirkollisen vaikuttamisen ja poliittisen vaikuttamisen välillä perustuikin siihen, kumpi tie mahdollistaisi paremmin tämän päämäärän toteutumisen. Lopulta Malan valitsi kirkollisen uran.

Vuonna 1900 Malan muutti Alankomaihin suorittamaan kirkollista tutkintoaan. Samana vuonna Etelä-Afrikassa alkoi toinen buurisota, jolloin buuritasavallat joutuivat sankarillisen vastarinnan jälkeen lopulta alistumaan brittivallan alaisuuteen. Malan koki voimakasta voimattomuuden tunnetta sodan lopputuloksesta, ja syytti itseään usein siitä, ettei päässyt opintojensa takia osallistumaan taisteluihin. Alankomaissa vietetyt vuodet olivat varautuneelle ja hiljaiselle miehelle vaikeaa aikaa. Hän matkusteli näinä vuosina useissa Euroopan maissa, mikä vain kasvatti hänen koti-ikäväänsä entisestään ja vahvisti hänen käsitystään päämääränsä oikeellisuudesta. Tutkinnon jälkeen hän palaisi kotimaahansa ja tekisi kaikkensa auttaakseen ahdinkoon joutunutta kansaansa. Reformoitu kirkko tarjosi tälle päämäärälle loistavat puitteet.

Itsenäisten buurivaltioiden kukistuttua hollannin reformoidun kirkon rooli kasvoi entistä suuremmaksi. Reformoitu kirkko oli hollantilaistaustaisten afrikkalaisten oma kansallinen kirkko, joka huolehti niin köyhäinavusta, peruskoulutuksesta kuin buuri-identiteetin varjelemisesta. Kirkon voimakas asema ja sen nauttima arvostus buurien keskuudessa loivat pohjaa pienilukuisen kansan yhteinäisyydelle, jota uhkasivat jatkuvasti sitä suuremmat afrikkalaiset kansat sekä kulttuuri-imperialismia harjoittavat englantilaiset. Kirkon merkittävä yhteiskunnallinen rooli ehkäisi myös seka-avioliittojen syntymistä, sillä avioliitot solmittiin pitkälti hollantilaistaustaisten kesken heidän omissa kotikirkoissaan. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta Malanin päätös lähteä pappisuralle ei ollut siten lainkaan huono, ottaen huomioon silloisen Etelä-Afrikan poliittisen järjestelmän täydellisen halvaantuneisuuden.

Malanin palattua Etelä-Afrikkaan hän aloitti aktiivisen työskentelyn köyhien buurien aseman parantamiseksi. Hän ohjasi ja johti monia kirkon hyväntekeväisyyshankkeita, ja suoritti lisäksi lukuisia kirkollisia käyntejä isoista kylistä aina syrjäisiin maatiloihin asti. Malan oli kiinnostunut erityisesti Rhodesian buuriyhteisöstä, joka oli pitkään ollut kirkon vaikutusvallan ulkopuolella. Malan vastusti ankarasti buurien sekoittumista mustiin ja englantilaisiin väestöihin, sillä hänen näkökulmastaan kansojen sekoittuminen tuhoasi buurien olemassaolon suuremman ja ylemmän tarkoituksen, jonka hän katsoi tulevan itse Jumalalta. Simojoen tavoin myös Malan uskoi siihen, että hänen edustamallaan kansalla on jokin suurempi tehtävä ja syy elää tässä maailmassa. Puhuessaan valkoisten köyhyydestä Malan tarkoitti materiaalisen köyhyyden lisäksi myös henkistä köyhyyttä. Näistä kahdesta köyhyyden muodoista henkinen köyhyys oli materiaalista huomattavasti vaarallisempaa, sillä materiaalinen köyhyys on aina väliaikaista, mutta henkinen köyhyys alistaa kansat laiskuudelle ja apatialle, joka uhkaa helposti koko kansan olemassaoloa. Malan ei sinänsä inhonnut mustia tai englantilaisia, vaan tarkasteli heitä pitkälti oman yhteisönsä olemassaolon näkökulmasta. Siinä vaiheessa kun buurien hyvinvointi, itsekunnioitus ja turvallisuus olisivat varmistetut, hän ei kokisi enää muita kansoja uhkana. Henkilökohtaisesti hän piti mustia kuitenkin vieraana ja barbaarisena kansana, joiden tulisi elää erillään afrikaanereista.

Afrikaanerinationalismin voittokulku uhkasi katketa parlamentaarisen järjestelmän muodostamaan muuriin. Vaikka hollantilaistaustaiset muodostivatkin enemmistön maan valkoisesta väestöstä, he olivat jakaantuneet keskenään riiteleviin osapuoliin. Brittivaltaan tottuneet hollantilaiset eivät lämmenneet afrikaanerinationalismille yhtä helposti kuin entisten buuritasavaltojen asukkaat, mikä esti näiden kahden osapuolen toimimista yhtenä eturyhmänä. Reformoidun kirkon ja afrikaanerinationalistien toiminnan ansiosta tilanne kuitenkin muuttui. Malan oli aktiivinen jäsen kansanliikkeessä, joka vaati afrikaansin kielen virallistamista kaikissa kouluissa ja virastoissa. Malanin maailmankatsomuksessa kieli, usko ja veriyhteys loivat pyhän kolminaisuuden, joita ilman kansakunta on tuomittu tuhoutumaan. Kieli edusti pelkän kommunikaation lisäksi historiallista yhteyttä aiempien sukupolvien uudisraivaajiin, uskonto edusti säilyvyyttä ja sukupolvien ylittävää viisautta ja veriyhteys kansaa, joka oli aiemmin perustanut Kapmaan siirtokunnan.

Todellinen muutos afrikaanerinationalismin näkökulmasta tapahtui ensimmäisen maailmansodan syttyessä, jolloin Etelä-Afrikka oli velvoitettu tukemaan brittejä taistelussa keskusvaltoja vastaan. Sota oli afrikaanereiden keskuudessa äärimmäisen epäsuosittu, eivätkä brittihallintoa tukeneet byrokraatit kyenneet estämään buurijohtoisen kapinan syntyä. Ensimmäinen maailmansota viimeistään todisti sen, että maassa oli kaksi toisistaan poikkeavaa valkoista kansaa, joilla oli toisistaan poikkeavat pyrkimykset. Afrikaanerit tukivat mielummin Saksaa kuin Iso-Britanniaa, mikä on täysin ymmärrettävää kun otetaan huomioon se, että vain 12 vuotta aiemmin buurit olivat itse olleet brittisotilaiden uhreja.

Ensimmäisen maailmansodan synnyttämät muutokset vaikuttivat pysyvästi Malanin elämään, sillä hän luopui pitkän maanittelun päätteeksi kirkollisesta urastaan ja siirtyi vasta perustetun kansanpuolueen tukijaksi. Samalla Malan otti vastaan kansallismielisen Die Burger -lehden päätoimittajan viran, vaikka hän ei persoonastaan johtuen pystynytkään alistumaan lehden vaatimiin tarkkoihin aikatauluihin, mikä synnytti melkoisesti päänvaivaa muulle toimituksen väelle. Malan oli kuitenkin jo tässä vaiheessa hyvin suosittu mies ja laajalti tunnettu pappi, jonka mielikuvituksellisia saarnoja tultiin kuuntelemaan pitkienkin matkojen takaa. Malanin läsnäolo oli elintärkeää vasta perustetulle lehdelle, vaikka alkuun hänen roolinsa keskittyi enemmänkin lehden markkinointiin kuin sen tosiasialliseen toimittamiseen.

Malan liittyi pian jäseneksi J. B. M Herzogin perustamaan kansanpuolueeseen, joka kauhistutti monia Malanin kannattajia. Herzog oli tunnettu tulisesta luonteestaan ja alatyylisestä retoriikastaan, joka edusti täydellistä vastakohtaa Malanin rauhallisuudelle ja varautuneisuudelle. Herzog kuitenkin kunnioitti suuresti Malanin älykkyyttä ja lukeneisuutta, samalla kun Malan arvosti Herzogin rohkeutta ja sanavalmiutta. Myöhempinä vuosina heistä tulisi voimakas parivaljakko. Näiden kahden vaikuttajan ansiosta alun perin kansallista dualismia edustanut kansanpuolue muuttui entistä enemmän turhautuneiden afrikaanereiden vaikutuskanavaksi, joka alkoi perustamisestaan lähtien vastustaa voimakkaasti brittien siirtomaahallintoa.

Malan sai taakseen aiemmin varautuneet Kapmaan hollantilaiset puhumalla koko Etelä-Afrikan itsenäisyydestä yksittäisten buuritasavaltojen sijaan. 20 vuotta kestänyt yhteistyö Herzogin ja Malanin välillä kuitenkin päättyi vuonna 1935, jolloin Herzogin johtama kansanpuolue yhdistyi puolueen pahimman kilpakumppanin, Jan Smutsin johtaman SAP:n, kanssa. Kovan linjan nationalistiksi kypsynyt Malan ei hyväksynyt yhteensulautumista ja erosi kannattajiensa kanssa kansanpuolueesta muodostaen uuden poliittisen ryhmän. Valmius erota menestyvästä puolueesta osoitti Malanin kasvattaneen vuosien varrella suuresti itseluottamustaan, jota hänellä ei vielä poliittisen uransa alkuaikoina ollut. Vaikka hän joutuikin odottamaan suurta vaalivoittoaan vuoteen 1948 asti, hänen ja muiden afrikaaneriaktivistien vuosikymmenten aikana tekemä työ mahdollisti Malanin johtaman puolueen vallan 43 seuraavaksi vuodeksi. Vuoden 1948 jälkeen Malanin hallinto loi apartheidiksi kutsutun järjestelmän, jota olen käsitellyt tarkemmin aiemmassa kirjoituksessani.

Malanin ja Simojoen erot ovat selkeät. Siinä missä Simojoki oli energinen ja impulsiivinen toimija, Malan oli harkitseva, viileä ja periaatteellinen. Molempien arvomaailmat olivat hyvin lähellä toisiaan, vaikka heidän edustamansa yhteiskunnat olivat tyystin erilaisia. Malan kykeni kanavoimaan valkoisen ja omasta asemastaan tietoisen afrikaaneriväestön sisältämän potentiaalin poliittiseksi voimaksi, jota edesauttoi kahden maailmansodan aiheuttamat ristiriidat maan sisällä. Hänellä, toisin kuin Simojoella, oli vuosikymmeniä aikaa rakentaa pohjaa sille yhteiskunnalliselle muutokselle, joka myöhemmin tunnettiin apartheidina. Malan pääsi korjaamaan voittonsa hedelmät vasta 74-vuotiaana, siinä missä Simojoki menehtyi vain 40 vuoden ikäisenä. Molempien miesten moraalisena selkärankana toimi voimakas henkilökohtainen usko, joka teki heidän persoonistaan taipumattomia ja fanaattisia. Molemmat aktivistit katsoivat edustavansa oikeamielistä Eliaa turmeltuneen Ahabin johtamassa valtakunnassa.

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt insinööriopiskelija ja Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö.

%d bloggers like this: