Yksilöistä ja yhteisöistä

OLLI VIRTANEN

–

Alankomaalainen kulttuurintutkija Geert Hofstede on tullut tunnetuksi teoriastaan, joka kuvailee kansallisten kulttuurien välisiä eroavaisuuksia vastakohtapareista muodostuvilla dimensioilla. Esimerkiksi suomalaista kulttuuria luonnehtivat Hofsteden mukaan muun muassa melko pieni valtaetäisyys, feminiinisyys ennemmin kuin maskuliinisuus ja individualismi kollektivismin sijaan; toisin sanoen maallemme ominaisia piirteitä ovat siis instituutioiden ja organisaatioiden verraten matala hierarkia, vaatimattomuuden ja vähäosaisista huolehtimisen arvostaminen ja yksilön korostaminen yhteisön yli. Muita valtioita, jotka jakavat nämä piirteet, ovat muun muassa muut Pohjoismaat ja Pohjolaa kulttuuriltaan muistuttavat Alankomaat. Esimerkiksi Saksa ja Iso-Britannia puolestaan ovat yhteiskuntina maskuliinisia (suorittamista ja kilpailua pidetään arvossa), Ranska taas eroaa Suomesta korkeamman valtaetäisyytensä osalta (johtajan ja alaisen roolit ovat selvästi tiukemmat kuin meillä).

Mielenkiintoisin Hofsteden dimensioista on juuri individualismin ja kollektivismin välinen ero. Siinä kulttuuripiirien rajat tulevat nimittäin selvimmin esiin: muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki länsimaat ovat kulttuuriltaan individualistisia, ja kaikki kulttuuriltaan individualistiset valtiot kuuluvat länsimaihin. Voimakkainta yksilökeskeisyys on angloamerikkalaisissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Australiassa, mutta käytännössä koko länsi sijoittuu spektrin individualistiseen päähän. Yksilön merkityksen korostaminen on siis Hofsteden teorian valossa se kulttuuripiirre, joka selvimmin rajaa länsimaat muusta maailmasta erilliseksi osa-alueeksi.

Hofsteden teoria ei ole normatiivinen; individualismi ja kollektivismi, kuten kaikki muutkin teorian kartoittamat muuttujat, ovat itsessään neutraaleja. Ne eivät ole ominaisuuksina sen enempää toivottavia kuin ei-toivottaviakaan, vaan eri ihmisyhteisöihin ajan myötä kehittyneitä piirteitä, jotka muokkaavat näitä yhteisöjä omanlaisikseen. On myös itsestään selvää, että jokaisessa kulttuurissa on jonkin verran molempia ominaisuuksia; puhdas yksilö- tai ryhmäkeskeisyys ei liene ihmisyhteisölle edes mahdollista.

Koska läntinen kulttuuri on kuitenkin degeneroitunut entisen loistonsa irvikuvaksi, on läntisestä individualismistakin tullut lähinnä mauton pila. Yliopistonuorison ja muun akateemisen joutoväen keskuudessa runsaasti suosiota saavuttanut koulukunta, kutsuttakoon sen edustajia tässä anglistisesti vaikkapa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiksi, korostaa yksilön ehdotonta suvereniteettia oman identiteettinsä määrittelyssä. Tämän porukan ajatusmaailmassa ihminen pystyy luomaan minäkuvansa tyhjästä, kuka tahansa voi olla mitä tahansa yksinkertaisesti päättämällä olla mitä tahansa. Kaikki ulkoapäin tapahtuva määrittely, perustuipa se miten ilmiselviin kriteereihin hyvänsä, nähdään valkoisen, heteronormatiivisen valtaväestön harjoittamana sortona. Tämä individualistinen vauhtisokeus johtaa sitten mielenvikaisiin tilanteisiin, kuten vaatimuksiin siitä, ettei henkilön sukupuolta saa olettaa hänen ulkonäkönsä perusteella (se kadulla vastaan kävelevä kaksimetrinen, partasuinen lihaskimppuhan voi identifioitua myös naiseksi). Saman sekoilun satoa on myös se kasvava joukko itsensä kanssa hukassa olevia nuoria, joilta hypersensitiivisyyden ja vinksahtaneen suvaitsevaisuuden nimissä on viety kaikki järjelliset sosiaaliset mallit ja jotka näin syntynyttä hämmennystään lievittääkseen ovat kehittäneet itselleen jonkin panseksuaalinen genderqueer -tyyppisen hölynpölyidentiteetin.

Toisin kuin äärivasemmisto kuvittelee, ihmisen identiteetti ei ole mikään tabula rasa, jolle hän voi maalata täysin oman mielensä mukaisen kuvan. Ihminen ei ole saari; yksilön minuuteen sisältyy useita sellaisiakin tekijöitä, jotka ovat täysin hänestä itsestään riippumattomia, fysiologian realiteetit nyt tietysti päällimmäisinä. On olennaisen tärkeää käsittää, etteivät kaikki ihmisen olemista ja käyttäytymistä ohjaavat mallit suinkaan ole automaattisesti yksinomaan rajoittavia; ne myös vapauttavat yksilön koko ajan pähkäilemästä, miten missäkin tilanteessa tulee toimia. On helppo ymmärtää, minkä takia itselleen bullshit-identiteetin luoneet lumihiutaleet ovat niin hysteerisen herkkähipiäisiä vähäisintäkin kritiikkiä kohdatessaan; tyhjän päälle rakennettu minäkuva räsähtää rikki pienimmästäkin tuulenvireestä, vähäisimmästäkin poikkipuolisesta sanasta.

Feministien, punavihreiden ja muiden radikaalien näkemys individualismista on kaiken kaikkiaan varsin yksisilmäinen: he korostavat yksilön rajoittamatonta vapautta olla ”oma itsensä” (eli mitä tahansa mitä mieleen juolahtaa), mutta kaiken vapauden mukana automaattisesti seuraava vastuu on pudonnut kelkasta tyystin. Oletuksena on päinvastoin, että yhteiskunta huolehtii heistä kehdosta hautaan paitsi taloudellisesti, myös emotionaalisesti – ei ole sattumaa, että ”vihapuheen” rajoittamisvaatimukset ovat järjestään peräisin tästä leiristä. Aidosti autonominen yksilö ei vaadi toisilta vastikkeettomia palveluksia eikä pyri rajoittamaan muiden vapautta oman tunne-elämänsä epävakauden vuoksi.

Edellisestä ryhmästä radikaalisti eroavaa, jos kohta individualismissaan aivan yhtä syvällä umpihangessa kahlaavaa joukkoa edustavat ne, jotka hellivät sokeaa, rajatonta uskoa yksilön mahdollisuuksiin muokata elämänsä haluamansa kaltaiseksi (olen sivunnut tätä aihetta aiemminkin). Nämä oman elämänsä sisäiset sankarit selostavat meille, miten ”kaikki on sun omissa käsissä” ja kuinka kenestä tahansa on mihin tahansa, kunhan jaksaa lannistumatta yrittää. No, tämähän ei tietenkään ole totta. Ympäristötekijöillä on merkittävä vaikutus ihmisen edellytyksiin menestyä elämässään, ja biologia asettaa yksilön kyvyille tosin joustavat, mutta kuitenkin lopulliset rajat. Rohkenen esimerkiksi väittää, että kauniaislaisen suomenruotsalaisen ekonomiperheen vesa saa syntymässä käteen toisenlaiset kortit kuin työttömän kontulalaisen yksinhuoltajaäidin jälkeläinen. On sinänsä äärimmäisen triviaali mutta aikanamme nähtävästi ilmeisen tarpeellinen toteamus, ettei kaikista ole huippu-urheilijoiksi tai rokkitähdiksi, vaikka tahtoa olisi miten paljon tahansa. Puurot ja vellit menevät tässä sekaisin: menestyminen toki lähes aina edellyttää ahkeraa työntekoa, mutta pelkkä ahkera työnteko ei vielä nosta ketä tahansa huipulle. On tietysti sinänsä selvää, että melkein jokainen pystyy – ainakin Suomessa – parantamaan elämänlaatuaan sinnikkyydellä ja yritteliäisyydellä, mutta tämä on eri asia kuin se, että kaikki olisi vain yksilöstä itsestään kiinni.

Kieroutuneen individualismin kääntöpuolena länttä vaivaa kieroutunut kollektivismi. Yksilö ja yhteisöhän ovat, kuten todettua, saman kolikon eri puolet; toisen sairastuminen vaikuttaa väistämättä toiseenkin. Yhteisöllisyydestä kyllä puhutaan nykyään kyllästymiseen asti, mutta ainoa yhteisö, jonka olemassaolo suostutaan tunnustamaan, on koko ihmiskunta. Kaikki eksklusiivinen yhteisöllisyys, kuten kansallismielisyys, on automaattisesti pannassa – mikä de facto tarkoittaa, ettei mitään todellista yhteisöllisyyttä voi syntyäkään, sillä kaikki aito yhteisöllisyys perustuu nimenomaan rajanvetoon. ”Meitä” ei voi olla olemassa ilman ”heitä”, vaikka tätä ei nykymaailmassa olekaan enää sallittua sanoa. Naureskelen partaani aina, kun kuulen jonkun kiihkomielisen globalistin puhuvan suomalaisuudesta ”topeliaanisena fiktiona” tai kansallisista rajoista keinotekoisina luomuksina; jos kansakunnat ovat mielikuvituksen tuotetta, niin mitä silloin onkaan koko ihmiskunnan ykseys? On totta, että elämä esimerkiksi Lapin jänkhällä on erilaista kuin Helsingin kantakaupungissa, mutta lappilainen ja helsinkiläinen jakavat eroistaan huolimatta kuitenkin yhteisen kielen, pitkälti yhteisen kulttuurin ja todennäköisesti loppujen lopuksi varsin samankaltaisen arvomaailman. Vaan mikä on se konkreettinen side, joka sitoo toisiinsa esimerkiksi suomalaiset, kongolaiset, irakilaiset ja samoalaiset? Sellaista ei ole, eikä tietysti voikaan olla, paitsi ehkä länsimaalaisten utopistien päiväunissa.

Tämä on myös se syy, miksi monikulttuurisuus siinä muodossa, jossa sitä nykyään tavoitellaan, ei milloinkaan tule onnistumaan. Mitä yhteistä on länsimaalaisilla ja kolmannen maailman maahanmuuttajilla? Ei mitään. Meitä ei yhdistä kieli, ei kulttuuri, ei uskonto, ei ulkonäkö. Se, että muutama poikkeusyksilö sopeutuu ja menestyy, ei muuta miksikään surkeiden työllisyystilastojen, vielä surkeampien rikostilastojen ja kaaokseen vajoavien lähiöiden kokonaiskuvaa. Yhteiskunnan syntyminen edellyttää, että sen jäsenten välillä on jotain yhteistä.

Tälle samalle individualismi-kollektivismi-akselin väärinymmärtämiselle perustuu myös monikultturistien ad nauseam toistama hokema, joka kuuluu suurin piirtein näin: ”tutustu muutamiin maahanmuuttajiin, niin huomaat heidän olevan aivan samanlaisia ihmisiä kuin mekin”. Maahanmuuttajien ihan-yhtä-ihmisyydestä jankuttaminen alkaa olla aika väsynyttä, ja etenkin siinä unohtuu lahjakkaasti se olennainen pointti, että ihmisyksilöiden välinen dynamiikka on erilaista kuin ihmisryhmien. Ei maahanmuutossa ole kyse siitä, voivatko yksittäinen mamu ja yksittäinen jauhonaama olla kavereita keskenään, vaan siitä, miten satojen tuhansien tai miljoonien maahanmuuttajayhteisöt kokonaisuutena pärjäävät länsimaisissa yhteiskunnissa. En haluaisi viljellä kliseitä, mutta ihmisyhteisö on todellakin enemmän kuin osiensa summa.

(En näin sivuhuomautuksena malta olla pohtimatta, mitä tapahtuisi, jos päättäisi tutustua maahanmuuttajaan, ja tämä osoittautuisikin aivan täydeksi kokovartalokyrväksi. Olisiko yleistäminen tässäkin tilanteessa sallittua, jos se kerran on paikallaan mukavien maahanmuuttajien kohdalla? Jostain syystä vahva intuitio kertoo minulle, että tällaisessa tilanteessa maahanmuuttaja muuttuisikin takaisin yksilöksi, jonka perusteella ei voi tehdä koko joukkoa koskevia yleistyksiä.)

Lännen pitäisi uudelleenarvioida suhteensa niin yksilöön kuin yhteisöönkin. Tällä hetkellä tavoittelemme yhteiskuntaa, jossa sekä yksilökeskeisyys että yhteisöllisyys toteutuvat maksimaalisesti samaan aikaan, eikä tarvitse olla kovinkaan suuri nero ymmärtääkseen, että tällainen toimii kovin kehnosti. Individualismi perinteisenä läntisenä arvona ansaitsee kulttuurissamme toki edelleen vankan sijan, mutta jokaisen ihmisen äärimmäisestä ainutlaatuisuudesta vouhottamisella ja yksilön rajattomiin mahdollisuuksiin uskomisella ei liiemmin ole enää tekemistä sen todellisuuden kanssa, jossa elämme. Äärimmilleen atomisoitunut, kaiken koheesionsa menettänyt yhteiskunta ei palvele kenenkään etua, kaikkein vähiten yksilöiden. Yhteisöllisyyden saralla puolestaan pitää ymmärtää, ettei yhteenkuuluvuuden tunnetta ole mahdollista venyttää yli sen, mikä ihmisiä aidosti yhdistää. Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa osoittaa, että kehittyneet ihmisyhteisöt kykenevät kyllä rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mutta raja-aitojen kaataminen puhtaan ideologisista syistä, tapahtui se sitten yhden yhteisen maailmankylän tai Euroopan Yhdysvaltojen nimissä, nollaa loppujen lopuksi vain sen tähänastisenkin myönteisen kehityksen.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.