SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ekstroverttien vallankumous

JOAKIM ANDERSEN / OLLI VIRTANEN

Seuraava Joakim Andersenin kirjoitus on ilmestynyt ruotsalaisessa Fria Tider -nettilehdessä otsikolla ”Ovatko ruotsalaiset introvertteja?” 

Näin kansallispäivän jälkitunnelmissa on paikallaan pohtia, mitä ruotsalaisuus on. Mikä oikeastaan on tyypillisen ruotsalaista, miten ruotsalaisen kansanluonteen voisi määritellä? Tämä kysymys heitetään usein vasten kasvoja sellaisille, jotka eivät ole osanneet siihen valmistautua, ja kysymyksen perään lauotaan jokin tämänkaltainen latteus: ”Mutta mikä loppujen lopuksi on ruotsalaista? Kaalikääryleetkin tulevat alun perin Turkista!”

Tällainen kysymyksenasettelu saattaa kuitenkin pohjimmiltaan olla antoisa. Se on mahdollisesti myös vaarallinen tämän väen hankkeelle ruotsalaisuuden lakkauttamiseksi. Kysyessämme, keitä oikeastaan olemme, on olemassa vaara, että todella löydämme vastauksen – että huomaamme ruotsalaisuuden merkitsevän jotain syvällisempää kuin kaalikääryleet ja päätämme sen olevan säilyttämisen arvoista.

Itse nostaisin esiin, monien muiden tapaan, muun muassa ruotsalaisten suhteen eläimiin ja luontoon, naisen aseman ja aivan omanlaisensa yhdistelmän vapaudentarvetta ja yhteisöllisyyttä, jolle yhteiskuntamme perustuu. Tässä yhteydessä mainitaan usein myös, että ruotsalaiset olisivat hiljaisia tai suorastaan ujoja ja konflikteja karttavia. Sen mukaan, miten erilaisia luonteenpiirteitä arvottaa, voi muita kansoja ruotsalaisiin verrattuna kuvailla joko ”avoimiksi ja sosiaalisiksi” tai ”tungetteleviksi ja vaativiksi”. Ruotsalaisia pidetään kansana usein introverttina, samoin kuin muun muassa suomalaisia ja tiettyjä Aasian kansoja.

Introvertti ja ekstrovertti

Introvertti, ujo, herkkä ja hillitty eivät ole synonyymejä, mutta ne osuvat jossain määrin yksiin. Sama koskee introversiota ja ruotsalaisuutta. Kaikki ruotsalaiset eivät ole introvertteja, mutta kulttuurissamme ja kansanluonteessamme on useita introvertteja piirteitä, kun taas esimerkiksi Yhdysvaltain kulttuuria tavataan puolestaan pitää yhtenä ekstroverteimmista. Mutta mitä intro- ja ekstroversio oikeastaan ovat? Nämä ominaisuudet sisältyivät jo useisiin vanhoihin temperamentti- ja luonnetyyppiteorioihin. ”Se, joka katsoo itsensä ulkopuolelle, nukkuu. Se, joka katsoo sisäänpäin, herää”, totesi psykologi Carl Jung, joka kirjassaan Psychologische Typen vuodelta 1921 popularisoi useita näistä teorioista.

Jungin mukaan introvertteja vetää puoleensa sisäinen ajatusten ja tunteiden maailma, ekstrovertteja taas ulkoinen ihmissuhteiden ja aktiviteettien maailma. Tämä tulee esiin etenkin silloin, kun ihminen ”lataa akkunsa”: introvertin pitää tällöin saada omaa rauhaa. Samalla Jung kuitenkin painotti, ettei puhtaita introvertteja ja ekstrovertteja ole, paitsi ehkä mielisairaaloissa. Meissä kaikissa on niin intro- kuin ekstroverttejakin piirteitä, ja monet ihmiset ovat ambivertteja eli sijoittuvat intro- ja ekstroverttien välimaastoon.

Näiden luonteenpiirteiden neurologisesta taustasta on nykyään olemassa tutkimustietoa. Kyse vaikuttaa olevan siitä, miten käsittelemme ärsykkeitä ja informaatiota. Professori Jerome Kagan on tutkinut, miten pienet lapset reagoivat ärsykkeisiin; osa heistä reagoi niihin voimakkaasti, osa heikommin. Ensimmäisen ryhmän lapsista tulee aikuisena useimmiten introvertteja, toisen ryhmän lapsista ekstrovertteja. Tutkimustensa perusteella Kagan on myös todennut, että siniset silmät, allergiat ja miehillä kapeat kasvot ja hoikat, pitkät vartalot korreloivat introversion kanssa – toisin sanoen siis sellaiset piirteet, jotka on usein liitetty ruotsalaisiin. Tutkimusten mukaan intro- ja ekstroversio ovat myös tietyssä määrin, noin 50-prosenttisesti, perinnöllisiä.

Yhteisö tarvitsee sekä introvertteja että ekstrovertteja. On mielenkiintoista, että tämä pätee myös eläimiin: on usein helppoa erottaa toisistaan varovaiset ja vähemmän varovaiset eläinyksilöt. Näistä eroista seuraa, että tietyt yksilöt menehtyvät sellaisissa tilanteissa, joista toiset selviytyvät, ja näin eläinlaji kokonaisuudessaan säilyy. Tämä jako pätee osittain myös siihen, mitä biologit kutsuvat R- ja K-ominaisuuksiksi. Jungin mukaan ekstrovertteihin R-tyypin ominaisuuksiin kuuluvat ”korkea syntyvyys ja lyhyempi yksilön elinkaari”, introvertteja K-tyypin ominaisuuksia taas ovat ”laajat valmiudet itsensä suojelemiseen ja matalampi syntyvyys”. Tämä erottaa toisistaan niin R- ja K-tyypin lajit kuin yksilötkin.

Silläkin uhalla, että tämä kirjoitus menee introvertin luonnetyypin ylistämiseksi, voisi myös mainita, että ekstroverteilla on laajemmat sosiaaliset verkostot, mutta he tekevät myös enemmän rikoksia. Monet taiteilijat, tutkijat ja keksijät, kuten Einstein, Dr. Seuss, Orwell, Proust, Yeats ja useat modernin tietoyhteiskunnan luojat, ovat olleet introvertteja.

Intro- ja ekstroverttien välinen yhteistyö voi olla hyvin hedelmällistä; historiallinen esimerkki tästä ovat introvertti Rosa Parks ja ekstrovertti Martin Luther King. Introvertit tarvitsevat usein karismaattista kumppania, jotta heidän luomuksensa pääsisivät oikeuksiinsa. Ekstrovertit ovat sitä paitsi usein sekä hauskaa seuraa että hyviä toimimaan verkostoissa. Tutkimus on jopa osoittanut, että he ovat suorastaan fyysisestikin ”cooleja”: alhaisemman ihon lämpötilan ja ekstroversion välillä on yhteys (ja sosiopaatit ovat kaikista kylmimpiä).

Ekstroverttien vallankumous

Yhteiskunta tarvitsee siis sekä introvertteja että ekstrovertteja. Jopa Yhdysvaltain kaltaisissa hyvin ekstroverteissa yhteiskunnissa introverttien määrä liikkuu jossakin väestön kolmasosan ja puolikkaan välillä. Näin sanoo Susan Cain, Hiljaiset: introverttien manifesti -teoksen kirjoittaja. Cainin kirja on lukemisen arvoinen, vaikka se useiden yhdysvaltalaisten opusten tapaan onkin aivan liian pitkä.

Cainin pääväite on, että yhteiskuntamme on kokenut ”kulttuurivallankumouksen”, jonka myötä introverttien näkökulma on menettänyt arvostuksensa. ”Introversio, yhdessä serkkujensa herkkyyden, vakavuuden ja ujouden kanssa, on nykyään B-luokan luonteenpiirre”, Cain toteaa. Hän pitää tätä epäterveenä ja suorastaan vaarallisena.

Cain viittaa Warren Susmanin teokseen Culture as History – The Transformation of American Society in the Twentieth Century. Susmanin mukaan Yhdysvallat muuttui 1900-luvulla luonteeseen perustuvasta persoonallisuuteen perustuvaksi yhteiskunnaksi. Luonneyhteiskunnan arvostamia ominaisuuksia olivat muun muassa vakavuus, kurinalaisuus ja rehellisyys; ihmisen antama ulkoinen vaikutelma sen sijaan ei ollut yhtä tärkeä. Sisäänpäin kääntynyt tai ikävystyttävä henkilö pystyi saavuttamaan arvostusta, mikäli hän oli vakaa ja rehellinen.

Talouden rakenteen muuttuessa, suurten organisaatioiden, kaupungistumisen ja markkinoinnin merkityksen kasvaessa etusijalle nousivat kuitenkin toisenlaiset arvot. Persoonallisuusyhteiskunnassa piti olla sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja karismaattinen – lyhyesti sanottuna ihmisellä piti olla persoonallisuus.

Ekstroverteilla voi olla luonnetta ja introverteilla persoonallisuutta, mutta Cainin teorian mukaan useat introvertit eivät viihdy ekstrovertissa persoonallisuusyhteiskunnassa. Cain tarjoaa väitteensä tueksi myös tilastotietoa. Itseään ujoksi kuvailevien yhdysvaltalaisten osuus on noussut 1970-luvun 40 prosentista 1990-luvun 50 prosenttiin, arvatenkin siksi, että yhteiskunnan paine ekstroverttiin käytökseen on tänä aikana kasvanut.

Susmanin kuvailema, Yhdysvalloissa tapahtunut muutos on amerikkalaistumisen myötä levinnyt myös muun muassa Ruotsiin. Cainin mukaan meidänkin yhteiskunnallemme on riskialtista, jos valitsemme johtaviin asemiin aina vain ekstrovertteja. Esimerkkinä tästä hän käyttää talouskriisiä: riskinottoon taipuvaiset johtajat eivät pitkään suostuneet kuuntelemaan introvertimpien alaistensa varoituksia. Jos introvertit kerran ovat harkitsevampia päätöksiä tehdessään, voisi myös kuvitella, että nykyinen maahanmuuttopolitiikka, riskien puntaroinnista kieltäytyminen ja halu määritellä ruotsalaisuus vain ruokalajien ja bruttokansantuotteen mukaan, olisi tulosta ekstrovertista johtajuudesta. Tosin on olemassa introverttikin piirre, joka voi myötävaikuttaa harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan: introvertit tuntevat helpommin syyllisyyttä ja eläytyvät toisten ihmisten tuskaan. Nämä luonteenpiirteet ovat usein arvokkaita, mutta niitä voi myös manipuloida.

Voi kuitenkin pohtia, viihtyvätkö usein varsin introvertit ruotsalaiset joutuessaan elämään ekstrovertimpien kulttuurien läheisyydessä pitkään, ja voiko tämä osaltaan mahdollisesti selittää asumissegregaation kaltaisia ilmiöitä. On kiintoisaa, että /pol/-internetforumin tavallisesti anonyymit jäsenet ovat olleet tärkeässä osassa viime aikojen poliittisesti epäkorrekteissa kohuissa. Forumille kirjoittajia nimitetään usein autistisiksi, ja autismia pidetään joskus introversion äärimmäisenä muotona.

Mielenkiintoista on, että Cain nostaa esiin myös ryhmätyöepidemian, joka on levinnyt kaikkialle konttoreista aivoriihiin. Tämä hysteria on linjassa ekstrovertin ihanteen kanssa, mutta Cain antaa esimerkkejä tutkimustuloksista, jotka osoittavat, että ryhmätyö tuottaa huonompia tuloksia kuin yksin rauhassa tehty työ. Ainoa poikkeus on ryhmätyö virtuaalisessa muodossa, esimerkiksi internetissä.

Cain kutsuu nykyistä arvojärjestelmäämme ekstrovertiksi ihanteeksi, uskoksi siitä, että tavoiteltava persoonallisuus on sosiaalinen, dominoiva ja valokeilassa viihtyvä. Tämän arvojärjestelmän piirteitä ovat toiminta harkinnan sijaan, riskinotto varovaisuuden sijaan ja ehdoton varmuus epäröinnin sijaan. Kuvaus sopii melko osuvasti suureen osaan Ruotsin julkista elämää, jossa riskinotto nähdään myönteisenä ja yksi ainoa johtoajatus on korvannut epäilyksen ja harkinnan.

Tutkimukset osoittavat, että näemme johtajina mieluusti ihmisiä, jotka puhuvat paljon, mutta Cain tarjoaa esimerkkejä myös taitavista introverttijohtajista. Introvertit johtajat ovat erityisen sopivia johdettaessa sellaisia ihmisiä, joiden pitää tehdä itsenäisiä päätöksiä, ekstrovertit taas ovat parempia johtamaan sellaisia alaisia, joiden tehtävät ovat passiivisempia. On aiheellista kysyä, onko johtajillamme loppujen lopuksi niitä ominaisuuksia, joita valtion johtamiseen vaaditaan. He osaavat kyllä puhua ja he näyttävät hyvältä, mutta kykenevätkö he ajattelemaan pitkäjännitteisesti?

Kaiken kaikkiaan tämä on kiintoisa aihe niin politiikan kuin yksilönkin kannalta. Ovatko ruotsalaiset esimerkiksi todellakin melko introvertti kansa, joka voi huonosti Cainin ekstrovertiksi ihanteeksi kutsumassa järjestelmässä ja niiden johtajien alaisuudessa, jotka tämä järjestelmä nostaa valtaan? Miten käy, kun introvertti kansa joutuu jakamaan maansa ekstrovertimpien kulttuurien kanssa? Onko autisteissa ja/tai introverteissa kumouksellista potentiaalia? Yksilölle voisi puolestaan olla paikallaan pohtia omaa temperamenttiaan ja sen seurauksia. Onko esimerkiksi ammatteja tai tilanteita, joissa viihtyy tai vaihtoehtoisesti ei viihdy?

***

Kommentti Andersenin kirjoitukseen

Olli Virtanen

Kaikki se, mitä Andersen sanoo, pätee suomalaisiin vähintään yhtä hyvin kuin ruotsalaisiin. Suomalaisten kansanluonnetta voi kuvailla erittäin introvertiksi – en itse asiassa keksi maailmasta juuri muita kansoja kuin ehkä japanilaiset, jotka pystyvät tällä saralla kilpailemaan suomalaisten kanssa. Ulospäinsuuntautuneen luonteen ihannointi ei siis Suomessa ole (vielä) lähelläkään sillä tasolla, millä se on esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta tästä huolimatta ajatus ekstrovertista vallankumouksesta on meilläkin helppo allekirjoittaa. Länsimaat ovat muuttuneet ADHD-yhteiskunniksi: kaikki on värikästä ja äänekästä, koko ajan pitää kokea ja kokeilla jotakin uutta, vaihtoehtoja on loputon määrä. Kaikki on sallittua, paitsi rauhoittuminen ja paikallaan pysyminen. Olen vakuuttunut siitä, että merkittävä osa nykyihmisen ahdistuksesta johtuu nimenomaan tästä ylenmääräisestä ärsyketulvasta. Ongelmamme on yksinkertaisesti yliannostus – kaikkea on liikaa.

Toinen mielenkiintoinen huomio on se, miten ekstrovertti ihanne on tehnyt politiikasta sirkusta. Ei politiikka toki ennenkään juuri ole järkeen perustunut, koska ihminen ei ole luonteeltaan rationaalinen olento, mutta nyt viimeiset tolkun rippeetkin ovat karisseet mielikuvien ja imagon tieltä. Poliitikon pitää näyttää hyvältä, olla ”ihmisläheinen” ja osata toistella muutamia liberaalin liturgian tunnuslauseita suvaitsevaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Se, onko hänellä mitään oikeasti tolkullista sanottavaa, on sivuseikka. Paraatiesimerkki tästä ilmiöstä on tietysti Alexander Stubb, jonka menestys perustuu puhtaasti trendikkyyteen ja oikeaa mieltä olemiseen. On täysin selvää, että jos Stubb olisi ylipainoinen pallinaama eikä kävelevä Pepsodent-mainos, hän ei olisi saavuttanut lähellekään nykyisenkaltaista kansansuosiota.

Myös havainto varovaisuuden ja harkinnan häviämisestä politiikasta on erittäin osuva. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten oli esimerkiksi itsestään selvää, että kansakunta pitää tarkkaa huolta siitä, kenet se päästää rajojensa yli ja kenelle tarjotaan kämmentä naamaan; kenellekään mielisairaaloiden pyöreiden huoneiden ulkopuolella ei olisi juolahtanut mieleenkään, että esimerkiksi kymmenen miljoonan asukkaan Ruotsi voisi ottaa yhden vuoden aikana 160 000 turvapaikanhakijaa, kuten maa teki vuonna 2015. Nykyään perustelluinkin vaatimus valikoivuudesta maahanmuuttopolitiikassa sen sijaan nähdään haluna ”käpertyä sisäänpäin” ja ”avoimen yhteiskunnan” vastaisuutena, ja vaikka kaikki on mennyt kehitysmaalaisten kanssa päin helvettiä poikkeuksetta joka kerta ja joka paikassa, mistään empiriasta ei oteta onkeen, vaan onnelan kuvitellaan herätysuskovaisen varmuudella aina odottavan aivan nurkan takana. Tällä samalla logiikalla sisäänpäin käpertymistä olisi sitten myös se, että lukitsee ovensa yöksi eikä päästä asuntoonsa kutsumattomia vieraita. Avoimuus on toki ihailtava luonteenpiirre, mutta suden suuhun ryntääminen varovaisuudesta viis veisaten ei ole avoimuutta vaan puhdasta tyhmyyttä.

Poliitikkojen haluttomuus nähdä päivänselviäkään riskejä on suora johdannainen yhteiskunnassamme yleistyvästä sokean yltiöpositiivisuuden kulttuurista, jossa ongelmistakin pitää puhua ”haasteina” ja aina täytyy hymyillä ja pitää yllä tsemppiasennetta. Tämän ideologian mukaan mikä tahansa ongelma on voitettavissa ja kuka tahansa voi pystyä mihin tahansa, jos vain tarpeeksi tahtoo ja yrittää. Tämähän on tietysti silkkaa hölynpölyä: kiihkeä tahto ja ahkera harjoittelu voivat korvata lahjakkuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja poikkeuksellisiin suorituksiin yltävät vain poikkeukselliset yksilöt. Minusta olisi varmaankin voinut kyllä tulla puulaakitason kiekkoilija tai shakin piirimestaruuskisojen kuutonen, jos olisin alkanut harrastaa mainittuja lajeja, mutta uutta Selännettä tai Kasparovia minusta ei olisi tullut milloinkaan, vaikka olisin uhrannut harjoittelulle koko elämäni ja vaikka tahtotilani (kirottu olkoon tuo sana) olisi hiponut taivaita. Lahjani eivät yksinkertaisesti riitä, eikä mikään määrä sinnikkyyttä olisi kyennyt muuttamaan tätä tosiasiaa. Vaaralliseksi tämä ylenpalttinen jees-meininki muuttuu, jos aina uskotaan härkäpäisesti minkä tahansa vaikeuden selviävän pelkällä tahdolla, oli tämä miten epärealistista tahansa. Mitään ongelmia ei pystytä ratkaisemaan, jos ei voida rehellisesti myöntää, että kusessa ollaan ja suuntaa on pakko muuttaa.

Minullahan on tietysti tämän asian kanssa oma lehmä ojassa, koska olen parantumaton, paatunut introvertti, mutten silti ehdota nykytilan korvaamista jollakin ääri-introvertilla utopialla. Sellainen olisi kokonaisuuden kannalta aivan yhtä huono kuin ekstroversiota yliarvostava nykyjärjestelmä, eivätkä utopiat sitä paitsi muutenkaan toteudu. Ekstroverteissa luonteenpiirteissä ei tietenkään itsessään ole mitään vikaa, mutta ulospäinsuuntautuneisuuden ylikorostuessa korostuvat myös sen huonot puolet, kuten epärealistinen optimismi ja harkitsematon riskinotto. Meidän pitäisikin löytää jokin järkevä keskitie introvertin harkitsevuuden ja ekstrovertin avoimuuden välillä. Kuten Andersen totesi, yhteiskunta tarvitsee molempia.

%d bloggers like this: