Jos rakastaa kaikkia, ei rakasta ketään

HUNTLEY HAVERSTOCK   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Mies, joka väittää ”rakastavansa” kaikkia naisia tasapuolisesti on kyvytön ”rakastamaan” ketään tiettyä naista – ja mies, jonka ”rakkautta” kukaan tietty nainen ei halua. Sama pätee jokaiseen naiseen, joka väittää ”rakastavansa” kaikkia miehiä. Jonkun rakastaminen tarkoittaa sitä, että rakastaa hänessä sitä, mikä tekee hänestä erilaisen kuin muut. Haluamme, että meitä rakastetaan ja arvostetaan erityisyytemme vuoksi.

Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että haluamme muita pidettävän tietyssä mielessä alempiarvoisina, koska heiltä puuttuu tiettyjä meidän ominaisuuksiamme – vaikkei tämä olisikaan halumme tietoinen painopiste. Vailla riskiä epäonnistua näiden ominaisuuksien osoittamisessa ja tulla näin muiden kaltaisiksi rakkaus menettää sisältönsä ja alkaa muistuttaa pikemminkin sääliä, joka, toisin kuin rakkaus, ei toimi kenellekään itseluottamuksen lähteenä.

Toisin kuin niistä jotka vain säälivät meitä, niistä jotka rakastavat meitä tulee osa koko identiteettiämme. Näin on siksi, että sosiaalisessa mielessä identiteettimme tarkoitus on erottaa meidät muista ihmisryhmistä – ja meitä rakastetaan juuri erottavien tekijöiden vuoksi. Rakkaus on siis luonnostaan sidoksissa identiteettiin, sen ytimessä.

Oksitosiini, jota sanotaan ”rakkaushormoniksi” tai ”luottamuksen molekyyliksi”, vapautuu halauksen, seksin ja muiden intiimin fyysisen kontaktin muotojen aikana ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja läheisyyden tunnetta. Tutkimuksissa on havaittu, että hiiret jotka ovat geneettisesti kyvyttömiä reagoimaan oksitosiiniin menettävät kyvyn erottaa omaan ryhmäänsä kuuluvat hiiret ulkopuolisista. Arvatkaapa mitä tiede sai selville vuonna 2010? Tässä on kiintoisa otsikko: ”Oksitosiini vahvistaa ihmisten etnosentrisyyttä.” Oksitosiiniruiskeen saatuaan koehenkilöt olivat haluttomampia yksilön hengen uhraamiseen pelastaakseen yhteisön klassisessa raitiovaunu-ajatuskokeessa – jos yksilö edusti samaa rotua. Koehenkilöille ei kuitenkaan tuottanut mitään ongelmaa uhrata ulkopuolisten henkeä. Kuten Cracked-lehden yhteenvedossa ilmiöstä selitettiin: ”(…) oksitosiini todella kiihdytti rakkauden tunteita; tosin vain silloin kun nuo tunteet rajoittuivat tiukasti oman ryhmän piiriin. Eikä tämä tarkoita, että se olisi saanut koehenkilöt vihaamaan ulkopuolisia. He vain katsoivat, että tilanteessa oli kysymys valinnasta ”meidän ja niiden” välillä, ja voimakkaampi rakkaus ”meitä” kohtaan on ikävämpi juttu ”niille”.

Hieman tuoreempi tutkimus osoitti, että oksitosiinin lisääminen tekee ihmisistä halukkaampia valehtelemaan, jos valhe hyödyttää heidän ryhmäänsä. Tutkimuksen järjestäjä selitti, että oksitosiini aiheuttaa siirtymän ”itsekeskeisyydestä ryhmäkeskeisyyteen.” Halaaminen, seksi ja jopa raskaus kirjaimellisesti muuttavat meidät rasisteiksi. Tutkijat päättelevät tästä, ettei oksitosiini – ihmisten välisen yhteyden varsinainen biokemiallinen moottori – ole sittenkään niin hieno asia. Mutta me muut emme välttämättä halua tehdä niin elämänvastaisia johtopäätöksiä, kuten Nietzsche asian ilmaisisi.

Liberaaleilla on tapana väittää kansallisvaltioiden koostuvan ”hiekkaan piirretyistä mielivaltaisista rajoista” ja mieltää itsensä pikemminkin ”maailmankansalaisiksi” kuin jonkin kansakunnan jäseniksi. Pitääkö meidän muka keinotekoisesti rajoittaa myötätuntomme koskemaan vain niitä, jotka ovat syntyneet tällä tietyllä maa-alueella? Tällä tavoin muotoiltuna kysymys sisältää ilmeisen vastauksen: ei tietenkään pidä. Miksi kukaan tekisi niin?

Brexit-äänestystä puolustaessaan Theresa May totesi: ”Jos uskot olevasi maailmankansalainen, olet ei-minkään kansalainen.” Mutta GlobeScan-tutkimuslaitoksen vuonna 2016 teettämä kysely osoitti, että 43% Yhdysvaltain kansalaisista on ”vahvasti” tai ”jossakin määrin” samaa mieltä väitteestä ”Pidän itseäni enemmän maailmankansalaisena kuin oman maani kansalaisena”, kun taas 56% on jossakin määrin tai vahvasti eri mieltä. (Britanniassa vastaavat luvut ovat 47% ja 52%.)

Mutta vuonna 2015 järjestetty tutkimus osoitti, että ”mitä vahvemmin yksilöt pitävät itseään ’maailmankansalaisina’, sitä epätodennäköisemmin he osallistuvat yhteisen hyvän tuottamiseen ja sitä luultavammin he ’vapaamatkustavat’ muiden kansalaisten antaman panoksen kustannuksella.” Tässä on vahva todistus tämän kirjoituksen perusteesin puolesta: jos rakastaa kaikkia, ei rakasta ketään. Keskiverto ”maailmankansalainen” ei ole sellainen, joka auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan ja kauimmaisiaan vielä enemmän.

Tällainen ihminen yksinkertaisesti rakastaa lähimmäisiään vähemmän. Ja ”maailmankansalaisuuden” teeskentely on vain tapa peittää lähimmäisenrakkauden puutteensa omahyväisellä tavalla. Tällaisten yksilöiden on vaikea kohdata sitä tosiseikkaa, että kaikki aito rakkaus ja lojaalisuus ketä tahansa kohtaan tarkoittaa yksinkertaisesti näiden asioiden eväämistä muilta. Rakastetulle omistautuminen millään merkityksellisellä tavalla tarkoittaa, ettei omistaudu samalla tavoin kenellekään muulle. Jopa jonkin tietyn romaanin, elokuvan, tv-sarjan tai sarjakuvan rakastaminen on sitä, että kiinnittää vähemmän huomiota kaikkiin muihin, jotka raatavat otsa hiessä omien luomustensa eteen, ja näin evää muilta arvostuksen heidän työtään kohtaan. Ja vain se, joka aidosti rakastaa ylipäätään mitään, voi ylipäätään kuvitella, että kaiken tai kaikkien rakastaminen tasavertaisesti olisi mahdollista edes abstraktissa mielessä.

”Maailmankansalaiset” saattavat kyselytutkimuksissa sanoa, että he haluavat oman kansakuntansa ponnistelevan enemmän globaalin epätasa-arvoisuuden vähentämiseksi. Mutta konservatiivit, jotka liberaalit itsepintaisesti näkevät sterotyyppisinä lihavina kapitalistisikoina, ovat itse asiassa halukkaampia antamaan omastaan. Sitä paitsi ”17 suhteellisesti anteliainta osavaltiota äänesti Romneyta vuonna 2012, kun taas 15 kaikkiaan 17:sta kitsaimmasta osavaltiosta valitsi Obaman toiselle kaudelle.)

Ne, joilla on eniten annettavaa ystävilleen ja puolisoilleen, ovat valikoivimpia siinä, kenet he päästävät noihin rooleihin – heillä kun on eniten menetettävää. Ja vain ne, joilla on vähiten annettavaa vastineeksi, ovat halukkaita levittämään valhetta kaikkia koskevasta rakkaudesta. Nämä ihmiset hyötyisivät eniten, jos paljostaan antavat lopettaisivat ”syrjinnän” (sillä he ovat juuri niitä, joita paljostaan antavilla on eniten syytä syrjiä). Jos tähän valheeseen uskottaisiin, se rohkaisisi paljostaan antavia olemaan syrjimättä ketään. Mutta tosiasiaksi jää, että todellinen rakkaus ja lojaalisuus ovat luonnostaan syrjiviä käytäntöjä.

–

Huntley Haverstock on yhdysvaltalainen kirjoittaja. Kirjoitus on alkujaan julkaistu Counter Currents -verkkolehdessä syyskuussa 2017.