Rasistijahdin todelliset motiivit (Osa 2)

SEPPO OIKKONEN

–

4.

On olemassa joitakin asioita, joista ei juuri kannattaisi puhua ilman omakohtaista kokemusta. Esimerkiksi koko elämää määräävä täydellinen köyhyys, yhteiskuntasuhteet surkastuttanut, toivoton ja lohduton, koskaan poistumaton, alaspainava ja apatisoiva, lopulta syvään masennukseen ja itsetuhoon johtava köyhyys – niin mielellään ja paljon kuin ihmiset siitä puhuvatkin, puheet tuppaavat jäämään lähinnä käsitteelliseksi etäisyydenotoksi tähän liian ahdistavaan aiheeseen.

Helsingin Sanomat, tuo rikkaiden sukujen journalististen harrastusten lippulaiva, on joulun 2015 alla suorittanut laajan kartoituksen köyhyyttä koskevista mielipiteistä. Kyselytutkimuksessa on jotain jo lähtökohtaisesti irvokasta: tutkijan roolissa on todellinen rahan ja vallan keskittymä, suomalais-kakanialainen Omaisuuden ja Sivistyksen Liitto, jolla tuskin on tavoitteenaan muita kuin muodollisesti moitteettomia tulkintoja mahtavan materiaalimäärän – likimain kymmenen tuhatta vastauskirjettä – käsittelemiseksi. Kuin pisteenä irvokkuuden päällä voi tässä yhteydessä näyttäytyä tutkimusta johtavan akateemisen auktoriteetin titteli, ”hyvinvointisosiologian professori”. 

Kyselytutkimuksiin tietysti vastaavat ne joilla on taipumusta kyselyihin vastata. Vastausten suuri määrä ei lisää niiden todistusvoimaa vaan kertoo lähinnä siitä että sanomisen tarve on suuri. Se jo itsessään vääristää vastauksia johonkin suuntaan. – Yleensäkin ottaen kaikkien kyselytutkimusten perustavanlaatuinen heikkous on, että vastauksissa ilmitulevia käsityksiä ja ”mielikuvia” muotoilee määräävimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa käytetty kieli, joka kaiken inhimillisen kielen tavoin on omaehtoista intersubjektiivista pilveä joka leijailee yksilöiden päiden yläpuolella ja muodostaa sen ajatusilmaston jossa ”todellisuus” koetaan. 

Koen aika mielenkiinnottomina ne vastauksissa toistuvat mielikuvat jotka koskevat ”rikkaiden” ja ”köyhien” habitusta. Liioin ei mitään uutta ilmene siinä että rikkaat näyttävät pitävän köyhyyttä köyhien omana syynä, kun taas köyhät eivät pidä rikkautta rikkaiden omana ansiona. Myöskään se tutkimustulos, jota lehtiartikkelissa kovasti hehkutetaan, että vallitsee suuri yksimielisyys siitä miten köyhyys on suhteellinen käsite, ei hämmästytä mitenkään. Toki saattaisi hämmästyttääkin, jos kielikliseisten ”mielipiteiden” alta kaivettaisiin maaperää niin että tulisi näkyviin miten tyhjän päällä ihmisten käsitykset ”suhteellisuuden” merkityksestä yleisesti ottaen ovat.

Sillä kaikesta huolimattahan ihmiset eivät ymmärrä juuri mitään siitä miten sosiaalinen laji ihminen pohjimmiltaan on. Ettei näkemys köyhyyden suhteellisuudesta ole siis mikään ratkaisu köyhyyden ongelmaan. Että on lajityypillinen tosiasia, toistan: lajityypillinen tosiasia, että vain suhteelliset erot ovat merkitseviä. Elettiinpä vauraassa tai rutiköyhässä yhteiskunnassa, suhteelliset erot voivat olla yhtä tuhoavia köyhän yksilön kannalta. Ulkopuolelle luokittuminen, poissulkemisen kokemus, sosiaalisignaaleilla ylläpidetyn vedenjakajan väärälle puolelle päätyminen on se mekanismi joka syö ei vain menestymisen vaan yleensä elämän eväät ”köyhän” ihmisen resursseista. 

Sen sijaan että suhteellisesta köyhyydestä nyt yhä joissakin yhteyksissä puhutaan kuin köyhien rikkaissa maissa pitäisi hävetä omaa köyhyyttään myös suhteessa köyhempien maiden vielä köyhempiin köyhiin, kannattaisi miettiä sitä yleistä yhteiskuntatodellisuuden tosiasiaa, että sosiaalierot nimenomaan vauraissa valtioissa saattavat olla vielä paljon tuhoavampia kuin siellä missä massamittainen köyhyys vallitsee. Se voi olla vaikeasti tajuttavissa oleva asia, koska meille on mahdollista ja jopa nykyisen individualistisen sokeuden vallitessa ominaista irrottaa yksilöt taustoistaan ja vertailla yksilöitä keskenään vaikka yli maanpiirin. Sosiologiakaan, jonka tehtävä olisi jäljittää juurikin ja vain yhteisöllisiä vakioita, ei ole tästä sokeudesta vapaa.

Toki kaikkialla maailmassa totaalinen köyhyys apatisoi. Toki taudinkuva on erilainen köyhissä maissa kuin mitä se on hyvinvointivaltion huono-osaisten kohdalla. Mutta perustavanlaatuinen oivallus koskee ihmisen lajityypillistä olemusta sosiaalisena olentona, joka selviytyy, jos yleensä selviytyy, olemassaolon taistelusta ja haasteista vain yhteisöinä, ei yksilöinä. Köyhyyden ongelma on yhteisön ongelma, ei köyhien ihmisten ongelma. Siinä suhteessa koko HS-kyselytutkimuksen lähtökohta kertoo vain jotain siitä, miten kauas olemme ajautuneet perusasioiden tajuamisesta ja miten legitiiminä koemme yksilöitä koskevien mielikuviemme pyörittelyn.

Siinä missä nyt vieläpä hyvinkin yksimielisesti kaikkein vastenmielisimpinä köyhän ihmisen stereotyyppinä inhotaan alkoholisoitunutta pitkäaikaistyötöntä – hänessähän nähdään molemmat ”itseaiheutetun” köyhyyden perimmäiset syyt: viinanhimo ja laiskuus – siinä kannattaisi itse kunkin tutkia esimerkiksi sitä miten moni alkoholinkäyttökierre alkaa masennuksen itsehoitoyrityksenä. Ja siinä missä kuvitellaan työn puuttumisen olevan olennaisesti jotain muuta kuin yleistä väistämätöntä ihmistyön tarpeellisuuden vähentymistä teollistuvassa ja automatisoituvassa maailmassa, siinä päättäjien kannattaisi alkaa tosissaan miettimään miten resurssit työnjälkeisessä maailmassa järkevimmällä tavalla jaetaan ja tasataan.

Sillä vain luonnollisten ihmisyhteisöjen perusehtojen ja sisäisen eheyden ylläpitäminen voi pelastaa maailman. Se on jokaisen yhteiskunnan sisällä tyly ja väistämättömästi edessä oleva valinta: joko ”omien” kesken tapahtuva tasoitus ja jakaminen tai hajoaminen ja kuolema. Maailmaa eivät pelasta innovaatiot, työllisyys tai rahatalouden imaginaaristen kuplien hallittu alasajo. Rikkaat eivät pelasta maailmaa. Kun ”taloutta pannan kuntoon”, ihmisten kunto tulee lopulta romahtamaan. Poliittiset päättäjät eivät tule pelastamaan suomalaista yhteiskuntaa. Politiikka, jonka tulisi olla yhteisten asioiden hoitoa, ei ole pitkään aikaan ymmärtänyt ihmisten yhteisyydestä mitään.

Joulut tulevat ja menevät. Kaikkein köyhimmille, niille, joita Helsingin Sanomat ei kosketa, joulun yli selviytyminen merkitsee yritystä sietää ylimääräisiä ahdistuksen päiväannoksia. Ehkä se ei enää monelle merkitse sitäkään. Köyhien elämästä saattavat kaikki sävyt olla kadonneet, ei siinä ole enää jäljellä iloa, ei suruakaan. Kaiken toivon menettäneelle ei totuuttakaan ole olemassa. Rikkaiden tiedollinen kiinnostus köyhien ongelmista ei koskaan tavoita todellista kohdettaan. Journalistinen todellisuus on korviketodellisuutta, jossa hyvin toimeentulevat ihmiset elävät läpi elämänsä. Läpiä päässä, läpi elämänsä.

–

5. 

Aniharvat aikamme ihmisistä, edes niistä jotka pitävät itseään hiemankaan intellektuelleina, ymmärtävät että kyvyttömyys erottaa toisistaan rahatalous ja reaalitalous on hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kannalta – eli siis älyllisesti – täsmälleen samaa kyvyttömyyttä kuin käsitteiden monikulttuurisuus ja moniarvoisuus sekoittaminen toisiinsa.

Kumpikin näistä yleisessä aikalaisajattelussa laajasti vaikuttavista harhoista omaa saman historian. Kumpikin ovat eurooppalaisella uudella ajalla aivan tietyistä paradigmaattisista lähtökohdista kehittyneen niin sanotun ”kartesiolaisen rationaalisuuden” erityisiä vääristymiä. Kumpikin harha on pohjimmiltaan ihmiskuvan harha. Kumpikin edustaa omalla tavallaan sokeuden asteelle kasvanutta individualismia.

Nykyiset käsityksemme ”rahasta” syntyivät valistusvuosisadalla, ja niissä ”raha” kuvitellaan – tuolloin kehittyneitä erityistieteitä ja niille ominaisia ajatusmuotoja, suureita ja mittayksiköitä apinoiden – jonkinlaiseksi ”yleisen arvon” mittayksiköksi. Kaikista uudella ajalla kehittyneistä uusista rationaalisuuden muodoista talousajattelu oli kuitenkin ainoa, joka jäi keskiaikaiselle ”ptolemaiolaisen” maailmankuvan kannalle. Taloudessa kaikki ”realiteetit” asetetaan talousmaailman keskipisteestä, ”taloudellisesta toimijasta” käsin, mikä lopulta tekee mahdottomaksi tieteille ominaisen objektivaation.

Tieteitä jäljittelevän talousjärjen vuosisatainen täydellistyminen, jossa ideologiat, liberalismi ja sosialismi, ovat toimineet järjen kulisseina ja näytelleet tiedollisella käsitepinnalla näennäisen tärkeää roolia, on nyt päätymässä siihen, että raha-ajattelu on autonomisoitunut ja raha-arvonmuodostus on ratkaisevasti irronnut reaalitaloudelliselta pohjalta. Rahasta on tullut omaa kasvuaan omalla autonomisella rahaoperaatioiden alueella tavoitteleva toimijasubjekti.

Ptolemaiolaisten ”realiteettien” peilikuvana talousajattelussa kaikki kuvauksen ja selityksen kausaalilangat johdetaan taloustoimintaa harjoittavaan yksilöön, vaikka vaikuttavin toimijasubjekti ”taloudessa” on ”raha” ja sen ”lainalaisuudet”.

Kuten raha-ajattelu on todellisuudesta irronnutta formalismia, joka myöskään ei mahdollista minkäänlaista sisällöllistä asiahallintaa, samoin kaikki ”kulttuureja” koskeva ajattelumme siirtää kuvauksen ja selityksen langat yleiseltä yhteisölliseltä tasolta yksilöihin. Emme enää ymmärrä että ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja juuri ”kulttuurit” ja yhteisövoimat synnyttävät tietynlaisia yksilöitä, ei päinvastoin.

Sekin harha juontuu valistusajattelusta ja on täydellistynyt individualistiseksi sokeudeksi vuosisatojen mittaan. Nykyinen ”monikulttuurisuusideologiamme” on todellisuudentajutonta moraaliutopiaunelmaa, jossa jää ymmärtämättä, että kaikki inhimillinen kehitys kohti moniarvoista yhteiskuntaa edellyttää lähtökohtaisesti yksilölliseen eriytymiseen pyrkivää yhteisöllisyyttä ja voi tapahtua vain tällaisen yhteisödynamiikan historiallisesti omaksuneen kulttuurin sisällä.

Talousajattelussa kuvitellaan harhaisesti ”talous” jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Toimiessaan tämä kokonaisuus muka toimisi kokonaisuutta palvellen. Se siis palvelisi kaikkien talouden piirissä elävien ”etuja” ja voisi järjestää kaikkien elämän. Se on suunnatonta harhaa, sillä ”talous” on vain harhainen kokonaisuus, illuusio, jossa mikään ei palvele kaikkien etuja. – Aivan vastaavalla tavalla monikulttuurisuusideologiassa kuvitellaan että ”ihmisyys” olisi jokin kokonaishahmo, jonka olennaisena sisältönä olisi jokin ”yleinen ihmisarvo”, joka voisi toteutua kun erilaista ihmisyyttä edustavat ryhmät järjestetään elämään samassa yhteiskunnassa.

Talousajattelussa ”raha” on maaginen hahmo ja ymmärryksen täysin noituva yleiskäsite. Se on itse asiassa pelkkää yleistämistä, laskennallista muotoa vailla mitään mihinkään inhimilliseen välttämättömyyteen tai edes yleensä tiettyyn sisältöön sidottua pysyvää kytkentää. Kuvitellaan tosin, että ”raha” on esimerkiksi tavaran tai palveluksen hinta, mutta tosiasiassa raha syntyy jo ennen tavaraa ja jää elämään palvelun tultua tehdyksi. Ja milloin ikinä tarve vaatii, ”raha” voi paeta kaikista reaalimaailman palveluista ja kasvaa tai hävitä pelkkien odotusten ja kuvitelmien maailmassa.

Tämä rahaliikkeiden autonomia on ihan viime vuosikymmeninä täydellistynyt niin, että enää ehkä vain yksi prosentti maailman rahaliikkeistä kytkeytyy suoraan reaalitalouteen. ”Talous” on lähes täydellisesti pelkkää keinottelua abstrakteilla raha-arvoilla.

Tyhjän päälle on luotu tähtitieteelliset määrät metafysiikkaa – tilanne on todella analoginen niiden monimutkaisten kiertoratojen ja konstruktioiden kanssa, joita ptolemaiolaiset tähtitieteilijät näkivät taivaalla. Autonominen rahatalous on juuri sitä – käytännössä kukaan ei koskaan pysty ”maksamaan takaisin” edes viidettätuhannetta osaa kaikesta mikä on ”velkana” noteerattu. Se kaikki on vain taloususkonnon anekauppaa, magian vallassa kuvitelmien kanssa tehtyjä sopimuksia.

Aivan vastaavasti kuin ”taloudessa” vain prosentti kaikesta on todellista, yhtä lailla tekisi mieli väittää, että kaikista ei-eurooppalaisia ”kulttuureja” koskevista mussuhumanistisista unelmista vain prosentilla on katetta reaalimaailmassa. Enkä nyt nimeä pankkiireja, enkä minkään tietyn kulttuurin tiettyjä ihmisiä. Puhun siitä miten vääristynyt käsitys meillä on yleensä yhteisötodellisuudesta ja sen ensisijaisuudesta.

Talousajattelu on tunnustuksellista magiaa, mutta juuri tunnustuksellisuutta talousjärki ei pysty kyseenalaistamaan. Järki pysyttelee yksittäistapausten tasolla, pitää jokaista kauppaa ja velkasopimusta lähtökohtaisesti legitiiminä. Päättely saa jäädä yksilötasolle, kokonaisuuden laatua ei saa paljastaa. – Aivan vastaavalla tavalla ”kulttuureja” koskeva ajattelu tosiasiassa kieltää kulttuureja erottavien laatutekijöiden esiintuomisen, ja kaiken keskustelun on keskityttävä vain yksittäistapauksiin. Kulttuureista ei saa päätellä yksilöihin päin.

”Rahaan” kuuluvaa pohjimmiltaan uskonnollislaatuista, arvoa ikuistavaa magiaa tarvitaan nimenomaan muodostamaan kaikesta ”taloudesta” yhtenäinen kokonaishahmo. Tälle hahmonmuodostusharhalle on matkan varrella perustunut talousteoreettinen käsitteenmuodostus, jolla on todellisuudenhallinnallista ominaisuutta saman verran kuin mitä uskonnollinen tunnustuksellisuus voi ihmisiä ohjata. Eli siis aika paljon, jos kansa on tarpeeksi harrasta.

Mutta aivan ”rahan” arvoa vastaavalla tavalla ”yleinen ihmisarvo” ja ”ihmisoikeudet” ovat maagisia yleiskäsitteitä, joilla on tunnustuksellinen laajennettu merkitys siinä kokonaisajattelun hahmossa jolla ”ihmisyyttä” on valistusajalta alkaneen matkan varrella käsitteellistetty. Myös ”ihmisoikeusideologiat” voivat elää omassa reaalitodellisuudesta irronneessa imaginaarisessa utopiamaailmassaan. Tarpeen vaatiessa kaikki ihmiskuvaa koskeva tosiasiallinen reaalinen rasite, tyypillisesti yksilön kulttuuri- ja yhteisösidos, saadaan häivytettyä näkyviltä.

Vaikka niin sanotut ”taloudelliset realiteetit” ovat tosiasiassa vain sama asia kuin rikkaiden ihmisten edut, kuvitelma kaiken talouden samuudesta laajenee koskemaan koko kansantaloutta, myös valtiontaloutta. Kun ”talous” kuvitellaan kokonaisuudeksi, kaikkea taloutta ajatellaan samalla tavalla. Valtiontalous muuttuu näin jonkinlaiseksi valtion yksityistaloudeksi. Sen tehtäväksi jää tosiasiassa vain rikkaiden rikastumisen parempi mahdollistaminen. 

”Talous” on pelkästään sitä että rikkaiden on saatava rikastua. Valtiontalous, jonka pitäisi muodostaa tälle vastavoima, muuttuu rahatalousajattelun vaikutuksesta koneistoksi, joka kokonaisuuden edun nimissä tuhoaa ”talouden” rasitteina olevat yhteiskunnan köyhät. Tämä tietenkin jää julkilausumatta. Talousajattelun uskonnollislaatuinen maagisuus luo sakean, puhumattomista tabuista muodostuvan sumun, jossa sosiaalitukien leikkaamisen tosiasiallisia seurauksia ei haluta nähdä eikä ainakaan sanota ääneen.

Aivan vastaavalla tavalla ”ihmisoikeusideologioiden” nimissä vieraskulttuurisille maahantunkeutujille avatut rajat tosiasiassa moninkertaistavat leikkaustarpeen sosiaalitukia tarvitsevilta oman maan kansalaisilta. Alexander Stubb on oikeassa, monikulttuurisuudella on todella rikkaita rikastuttava vaikutus.

Kaikki yhteiskunnallinen valta on pohjimmalta laadultaan maagista, symbioottista, usein puhtaasti uskonnollista. Myös taloususkonnollinen valta on yhtä syvästi maagista kuin uskonnollista. Ja kun pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen valta pyhittää itsensä, siinä tarvitaan ylenmäärin yliylevöitettyjä yleiskäsitteitä. Numerot ovat niistä kaikkein yleispätevimpiä, ajattomia ja reaalimaailmaan paikallistumattomia. Ne paikallistuvat vain tilinpidolliseen kustannuspaikkaansa. Ne ovat näennäiseksaktiudessaan ymmärryksen hyvin noituvia yleiskäsitteitä, joille maagisuudessa vertoja vetävät vain kaikkinaiset niin ikään ylevöitetyt ja reaalimaailmasta irronneet pyhät ”ihmisyyden” ylistykset. ”Ihmisoikeusideologiset” julistukset, ”monikultturismin” harhat.

Kun oikeistoliberalistinen talouspappi saarnaa, tunnustuksellinen julistus on yhtä uskottavaa kuin agitaattorinaisen sairaan sydäntäsärkevällä väräjävällä taistolaislauluäänellä laulama ”YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus”. Joka siis on eurooppalaisen valistuksen tuote, jota ei ole hyväksytty esimerkiksi arabimaissa.

Vuoden 2015 älyttömin innovaatio Suomessa oli Sipilän, Stubbin ja Soinin hallituksen suunnitelma leikata yhteiskunnan alimpaan sosiaaliseen kymmenesosaan kuuluvilta ihmisiltä miltei kaikki sosiaalituet. Hanke ei kertonut vain siitä miten tunnustuksellisesti poliittiset valtataistelijamme ovat reagoineet taloususkonnon numeromaagisiin vaatimuksiin. Se kertoo myös siitä miten harhoissa valistuneen kansankin keskuuteen talousmagia on jo otteensa laajentanut. Hallituspuolueiden herrat ovat haravoineet kannatuksensa äänestäjiltä yhteiskunnan laidasta laitaan, ja se ei voi kertoa mistään muusta kuin siitä miten ajattelukyvytöntä kansa laidasta laitaan on.

Ja se kertoo myös siitä miten taloususkonnon magia luontevasti laajenee koskemaan monikultturismi-ideologista hapatusta. Hahmonmuodostuksen samat kuviot resonoivat.

Ei suinkaan ole sattumaa, että miltei samaan hengenvetoon kuin pääministeri Sipilä on ilmoittanut köyhiin suuntautuvista kurjistamistoimista, hän sokean mussuhumanismin suunnattomassa puuskassa kertoo antavansa ylimääräisen omakotitalonsa ”turvapaikanhakijoiden” käyttöön. Ei suinkaan ole sattumaa, että valtiovarainministerin pallilla kukkoileva Stubb lähettelee typeriä monikulttuurisuutta ihastelevia twiittejään. Ei suinkaan ole sattumaa, ettei yhtäältä vähäväkisiltä ja toisaalta maahanmuuttokriittisiltä äänensä saanut perussuomalaispuolueen johtaja, ulkoministerin postin valinnut Soini ymmärrä mitään siitä yhteydestä joka näillä näennäisesti ”eri asioilla” on syvätasolla toisiinsa, vaan pettää perusteellisesti kaikki vaalilupauksensa ja kääntää raa’an lihansa päälle vedetyn valtaisan takkinsa oitis hallituspaikoille päästyään.

Niinpä käsittääkseni tällä kansalla ei enää ole juuri toivoa. Ei missään suunnassa, ei missään suhteessa. Rajat pitäisi panna kiinni niin menosuuntaan, siis rahamanipulaattoreilta ja maasta ulos vuotavilta rahojen veroparatiisivirroilta, kuin myös tulosuuntaan, siis tänne tunkeutuvilta vieraskulttuurisilta ”turvapaikanhakijoilta”. Nämä ilmiöthän ovat saman ajattelukyvyttömyytemme kaksi eri puolta.

Vain tunnustamalla eurooppalaisella uudella ajalla individualismin yhteisöprojektiona kehittyneen kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion korvaamaton rooli aidon demokratian ja tasa-arvon alustana voitaisiin tajuta sokean individualismin historiallisen hedelmän, uskonnon pohjalle transformoituneen magian muodon, liberalistisen ”talousteokratian”, harhaisuus. Samoin vain kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion sisäisen eheyden, historiallisen kohtalonyhteyden ja sosiaalisen tasa-arvoisuuden elintärkeän merkityksen ymmärtämällä voisimme estää hajottavan ”monikultturismin” sublimatiiviset mussuhumanistiset ihmiskuvaharhat.

Individualistisesti sokean humanismin juhlat ovat loppu. Loppiaisen loppusanat. Tarvitsisimme oman rahan ja oman yhteiskuntamme. Rahat kiinni ja rajat kiinni. Mikään tuskin onnistuu ilman maan omaa rahaa ja syvempää ymmärrystä oman yhteiskunnan ensisijaisuudesta. Sellaista ymmärrystä on täällä päättäjillä aivan liian vähän. Käytännössä ei missään.

–

6.

Eurooppa tulee kaatumaan rasismin pelkoon. Rasismia pelätään ihan sietämättömästi. Niin noitia on aina pelätty. Noitajahti saa syvän motivaationsa magiasta, nimenomaan maagisista peloista. Rasismin pelko ei ole viisauden alku vaan pelon jatkumo. Se on taantuneen vallan, tunnustuksellisen magian syöveri.

Magia kelpaa taas kaiken selityksen päätepisteeksi. ”Ihmisarvo on jakamaton.” Siinä tämän päivän maaginen mahtilause, selityksen päätepiste. Kukaan ei kysy, miten siitä että kaikilla on ihmisarvo seuraa, että kaikki kulttuurit sopeutuvat keskenään ja rikastuttavat toisiaan. Niinhän ei tietenkään ole. On aivan päinvastoin. Kaikki kulttuurit eivät koskaan sopeudu toisiinsa, ja ryhmädynamiikaltaan eri suuntiin pyrkivät kulttuurit voivat vain repiä toisensa kappaleiksi.

Käsiterealismi ja maaginen rasismin pelko on lyömätön yhdistelmä. Edellinen muuttaa todellisuuden nimileimoiksi, jälkimmäinen antaa motiivin ja oikeutuksen noitajahdille.

Oikeasti ihmisarvohokemien pitäisi olla ongelmanasettelun alkupiste. Siitä kaiken kulttuureja koskevan arvioinnin tulisi alkaa. Peloille on pantava nollatoleranssi. Rasismissa on jotain totta, ja sen totuuden paljastaminen ja valistaminen olisi kulttuurien selviytymisen ehto.

Nykyinen tabunomainen rasismi-käsite syntyi maailmansodan jälkeen natsien harjoittaman joukkotuhonnan paljastuttua. Keskitysleirit olivat käsittämättömiä, niin hirvittäviä, että syylliset piti yksilöidä ja demonisoida. Samalla menetettiin mahdollisuus ymmärtää sitä joukkopsykologiaa, joka oli nostanut natsit valtaan ja mahdollisti vainot. Kollektiivinen syyllisyys piti torjua ja häivyttää tietoisuudesta, ja Hitlerin ja natsien epäinhimillistäminen palveli pääasiassa vain tätä tarkoitusta.

Torjuttu syyllisyys ei kuitenkaan kuole koskaan. Käsittelemättömänä se vaikuttaa aina ja vääristää tietoisuudessa kaiken. Merkillinen todistus siitä miten moraali on kaikkien yhteisöjen perimmäinen sidosaine on tapa jolla kollektiivinen syyllisyys edelleen määrää käsityksiämme. Nykyajan noitaoikeudenkäynti, rasistijahti, on nimenomaan kollektiivisen syyllisyyden projektiivinen vääristymä.

Emme osaa ottaa kollektiivista syyttömyyttä lähtökohdaksemme. Emme myöskään pysty syyllistämään vieraskulttuurisia yhteisöjä mistään. Emme pysty esittämään edes ”tiedollisesti” että ne edustavat kehittymättömyyttä. Saati sitten sanomaan, että ihmisoikeuksia hyväksymättömät vieraskulttuurit joukkokäyttäytymisessään edustavat tavattoman raakaa kehittymättömyyttä.

Individualisaation historiallinen virhe pelkistyy siinä, että se päätyy kaikkien yksilöiden lähtökohtaisen syyttömyyden manifestoimiseen. Yksilön on oltava ”vapaa”. Koska moraali on yhteisöjen pohjimmainen liima-aine, tämä tarkoittaa, että yksilöjen on saatava olla lähtökohtaisesti syyttömiä kaikkeen. Paradoksaalisesti ajattelunsa vapautta julistava kollektiivi tarvitsee kipeästi viholliskuvansa, kaikkea pahuutta edustavan maagisen paholaisolentonsa, noitansa, rasistinsa.

–

(Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä. Alkuperäinen teksti on luettavissa täällä.)

–

–

Seppo Oikkonen on ajatushistorian harrastaja. Hän pitää blogia Uudessa Suomessa.