Vanhojen miesten maanosa

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Zimbabwea vuodesta 1980 vuoteen 2017 hallinneen Robert Mugaben äskettäinen kuolema on muistutus siitä paradoksista, että maailman nuorekkainta maanosaa, Afrikkaa, hallitsevat yleensä vanhat.

Kun Mugabe viimein syrjäytettiin 93-vuotiaana kaksi vuotta sitten, hän oli 75 vuotta vanhempi kuin keskivertozimbabwelainen, joka on 18-vuotias.

Niin irvokas hahmo kuin hän olikin, Mugabe ei ollut mikään poikkeus. Suurimmallta osin Saharan eteläpuolista Afrikkaa hallitsevat gerontokraattiset kulttuurit, joissa miesten uskotaan ansaitsevan valtansa, rahansa ja vaimonsa elämällä kilpailijoitaan kauemmin.

Se ei ole nuorten miesten maanosa.

Ei tarkkaan tiedetä, miksi Afrikka on niin ennakkoluuloinen nuoria kohtaan. Yhden teorian mukaan malarian kaltaisten tautien niin raskaasti rasittamalla alueella seksikkäin kosija on se, jolla on vahvin immuunijärjestelmä, ja sen vakuuttavin tunnusmerkki on pitkä ikä.

Oli miten oli, tämä tekee Afrikasta luotaantyöntävän paikan nuorille miehille, joita maanosassa kuitenkin on ylenpalttisesti.

Ei ole mikään yllätys, että nuoret afrikkalaismiehet juoksevat välillä amokia. Siitä esimerkkinä koulutyttöjä kidnappaava Boko Haram -sissiliike.

Yhä suuremmissa määrin Afrikan nuoret miehet ovat lähdössä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Ja kuten Afrikan tutkimuksen professori Stephen Smith panee merkille tärkeässä kirjassaan The Scramble for Europe: Young Africa on Its Way to the Old Continent, joka ennen englanniksi ilmestymistään ehti aiheuttaa suuren kohun Ranskassa, tulevaisuudessa lähtijöitä on vielä paljon enemmän, kun Afrikan massat nykyaikaistuvat riittävästi harkitakseen muuttoa:

Nuoret afrikkalaiset rynnistävät kohti vanhaa mannerta, ja syntyy käänteisversio Euroopan ”ryntäyksestä Afrikkaan” 1800-luvun lopulla.

Kukaan ei tiedä varmuudella, paljonko Afrikassa on ihmisiä tällä hetkellä, puhumattakaan siitä paljonko heitä on vuonna 2050 tai 2100. Kun puhutaan Afrikan väestöstä, useiden ranskalaislehtien Afrikan-kirjeenvaihtajana toiminut Smith varoittaa:

(…) argumenttien perustaminen tilastoille näyttää hölmöläisten hommalta. Desimaalipilkun käyttäminen on osoitus tutkijan naiiviudesta tai jopa epäpätevyydestä.

Afrikan maiden hallitukset eivät ole erityisen huolellisia tärkeitä tilastoja laatiessaan, ja vaikka ne olisivatkin, politiikka estäisi objektiivisten väestötietojen julkaisemisen.

On joka tapauksessa varmaa, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa väestö kasvaa paljon nopeammin kuin millään muulla laajalla alueella.

YK:n väestötutkijat arvioivat kuluvana vuonna, että Mugaben noustessa valtaan vuonna 1980 Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli 370 miljoonaa ihmistä ja Zimbabwessa, melkein Kalifornian kokoisessa maassa, vain 7 miljoonaa. (Huomautan, etten missään tapauksessa luota kovin paljoa YK:n väestöarvauksiin, mutta ne ovat ilmeisesti parhaat saatavilla olevat.)

Mugaben hallinnon kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä Zimbabwen tuotteliaat valkoiset maanviljelijät jätettiin pitkälti rauhaan. Zimbabwe ei, kuten ei valtaosiltaan muukaan musta Afrikka, ollut ankaran malthusilaisen paineen alainen, ja Mugaben noustessa valtaan jäljellä oli vielä melko paljon viljelemätöntä maata, jota hän saattoi käyttää tukijoidensa palkitsemiseen.

Mutta vuonna 2000 mustan Afrikan väkiluku oli noussut 640 miljoonaan. Edes Zimbabwen kaakkoisosissa riehuva AIDS-epidemia, jota pahensi paikallisen väestön mieltymys ”kuivaan seksiin”, ei ollut estänyt maan väkilukua nousemasta 11 miljoonaan.

Samana vuonna 76-vuotias Mugabe aloitti surkuhupaisan kampanjansa yllyttääkseen kannattajiaan valtaamaan valkoisten maanomistajien tilat väkivalloin. Smith huomioi, että vanhus Mugabe

(…) kykeni mobilisoimaan nuoret yhtä hyvin ellei paremminkin kuin opposition, koska hänellä oli heille jotakin tarjottavaa, vaikkakin lyhytaikaisesti – liittymistä ”vihreiksi pommittajiksi” Kansallisiin Nuorisojoukkoihin, lupaa hyökätä valkoisten maatiloille tai ryöstää kansainvälistä ruoka-apua. Mutta lyhytaikainen hyöty on parasta mitä Saharan eteläpuolella on tarjolla…

Taloudellisesti hanke oli tappiollinen: vuonna 2009 Mugaben hallinto joutui painamaan 100 triljoonan Zimbabwen dollarin seteleitä. Mutta poliittisesti se oli suurmenestys: Mugabe sai jatkettua valtakauttaan 17 vuodella.

Tänään, vaikka laittomia siirtolaisia virtaakin valtoimenaan naapurimaa Etelä-Afrikkaan jossa paikalliset mustat ovat mellakoineet tulokkaita vastaan, Zimbabwen väkiluku on peräti 15 miljoonaa. (Buuripakolainen Neill Blomkampin vuoden 2009 scifi-elokuva District 9 on ironinen malthusilainen allegoria laittomista zimbabwelaisista maahanmuuttajista Johannesburgissa.)

Kokonaisuudessaan Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluku on YK:n mukaan noussut 1 066 000 000:een, eli vuoden 1980 väkiluku on melkein kolminkertaistunut.YK ennustaa, että tämänhetkinen valtava väentungos kaksinkertaistuu jälleen 2 118 000 000:een ihmiseen vuonna 2050 ja nousee 3 775 000 000:een vuonna 2100. (Tässä YK:n luvuista laatimani käyrä.)

Nämä ennustukset eivät missään tapauksessa ole väistämättömiä. Monet kolmannen maailman maat, myös sellaiset joiden väestö koostuu mustista, ovat onnistuneet laskemaan syntyvyyttään. Kuten Smith huomauttaa:

Kansallisia kampanjoita syntyvyyden säännöstelyn puolesta, sellaisia kuin Bangladeshissa (”Pieni perhe on onnellinen perhe”) ja Jamaikalla (”Kaksi on parempi kuin liikaa”), on hädin tuskin kokeiltu missään Saharan eteläpuolisessa maassa.

Mustassa Afrikassa vallitsee hedelmällisyyden kultti ekologisten ja evoluutioon liittyvien syiden takia. Mutta jos muu maailma kannustaisi Afrikkaa riittävästi, sen pitäisi kyetä irtautumaan vanhentuneista tavoistaan. Mutta rohkenevatko valkoiset sanoa, ettei mustien kannattaisi pyrkiä maapallon suurimmaksi ihmisryhmäksi?

Afrikan on myös mahdollista lisätä ruoantuotantoaan. Vuoden 2010 McKinsey-raportissa havaittiin, että Afrikassa on 600 miljoonaa hehtaaria käyttämätöntä viljelyskelpoista maata, 60% maailman käyttämättömästä viljelymaasta.

Mutta miten heidät saa pysymään maatiloillaan sen jälkeen kun he ovat nähneet kuvia Pariisista serkkunsa Facebook-seinällä? (Smithin mukaan afrikkalaiset käyttävät tällä hetkellä 10% tuloistaan puhelimiin.)

Meille luennoidaan, että siirtolaiset ovat liikkeellä vain siksi, että he pakenevat kotimaansa väkivaltaisia oloja. Mutta tarkastellaanpa Ghanaa, joka on ollut usean vuosikymmenen ajan vakaa demokratia, jossa valta on siirtynyt laillisesti presidentiltä toiselle. Useimmat tällä hetkellä elossa olevat ghanalaiset ovat kokeneet vain rauhanajan. Sitä pidetään yleisesti Länsi-Afrikan parhaiten hallittuna maana.

Mutta. 75 prosenttia 30 miljoonasta ghanalaisesta sanoo, että muuttaisi maasta jos kykenisi.

Smith uskoo, että vähintään 100 miljoonaa afrikkalaista yrittää tulla Eurooppaan tämän vuosidadan puoliväliin mennessä. Hän vertaa tilannetta Meksikosta USA:han suuntautuvaan valtavaan siirtolaisvirtaan, joka alkoi 1970-luvulla, kun meksikolaiset vaurastuivat riittävästi muuttaakseen. Yhdysvaltojen latinoväestö paisui vuoden 1970 yhdeksästä miljoonasta tämänhetkiseen 60 miljoonaan.

Tietenkin keskivertoafrikkalaiset ovat paljon köyhempiä kuin meksikolaiset tai jopa guatemalalaiset. Toisaalta heitä on suunnattoman paljon enemmän.

Se, onko 100 miljoonan afrikkalaisen ilmaantuminen Eurooppaan hyvä vai paha asia, ei ole The Scramble for Europen aihe:

Haluan ”de-moralisoida” keskustelun afrikkalaisesta maahanmuutosta.

Moralisoinnin sijaan Smith haluaa tarjota faktoja ja näkökulmia, joiden pohjalta Euroopan maiden kansalaiset voivat keskustella optimaalisista menettelytavoista:

Kansalaisten kannalta tärkeintä ovat säännöt, ei itsekkyys tai epäitsekkyys.

Vaikka Smithin ”kansalaiskeskeiset” periaatteet ovatkin aivan järkeenkäypiä, ne tuskin estävät häntä saamasta rasistin leimaa. Sitä, että Euroopan maiden kansalaisille vaaditaan sananvaltaa kotimaidensa tulevaisuuden suhteen, pidetään nykyään sietämättömän suvaitsemattomana.

Afrikan väestöräjähdys on selvästi yksi 2000-luvun suurimmista kertomuksista. Mutta siitä on alettu kirjoittaa vasta hyvin hiljattain. Smith panee merkille, että Johns Hopkinsin yliopiston Afrikan tutkimuksen opiskelijoiden lukulistoissa on 212 kirjaa Afrikan taloudesta mutta vain kaksi kirjaa Afrikan väestötieteestä.

Epäsuhta ilmastonmuutokseen ja Afrikan väestönkasvuun kiinnitetyn huomion määrässä on järisyttävä. Tämä on erityisen outoa, kun sillä Afrikan alueella jota ilmaston lämpenemisen odotetaan vahingoittavan pahiten – Sahelin alueella Saharan eteläreunalla – on myös maailman korkein syntyvyys.

Smith korostaa, että afrikkalaisia siirtolaisia ei aja pelkkä puute – useimmat heistä kuuluvat parempituloisiin ja kykenevät käyttämään tuhansia dollareita rahoittaakseen matkansa.

Harvat tulijoista ovat pakolaisia, jotka pakenevat henkensä puolesta. Jopa heidän kutsumisensa taloussiirtolaisiksi jättää huomiotta se, että nuorille afrikkalaismiehille muutto ei ole työtä vaan seikkailua. He lähtevät koska he haluavat:

”Seikkailu” on siirtolaisuuden avainsana. (…) Kuten sota, siirtolaisuus on sekä pelottavaa että innostavaa (…).

Afrikan nuorille miehille Välimeren ylittäminen on jännittävä miehuuskoe, joka tekee heistä sankareita heidän omassa versiossaan Taistelussa kultaisesta taljasta.

Smith ei asiaa mainitse, mutta perinteisesti sankarit odottavat naista palkinnoksi koettelemustensa jälkeen.

The Scramble for Europe päättyy Smithin arkaan pohdintaan:

Toinen skenaario, ”linnake-Eurooppa”, on jo tuttu ja monelle se tarkoittaa tappiota häpeällisessä taistelussa. Mutta jos pysähdytään punnitsemaan tosiasioita, se on puolustettavissa, ja sillä saattaa olla varteenotettavat mahdollisuudet onnistua.

Mantereenlaajuinen itsepuolustus on niin hullu idea, että se saattaisi jopa toimia.

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Häneltä ovat aiemmin ilmestyneet Sarastuksessa kirjoitukset ”Afrikka kuilun partaalla”, ”Luokkien sota”, ”Kaksi jättiläistä” ja ”Vaihtoehtoinen Amerikka”. Oheinen artikkeli on ilmestynyt alunperin Taki’s Magazinessa 11.9.2019.