SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Huojuva talo” naisen kritiikkinä

TIMO HÄNNIKÄINEN

Vakiintuneen sovinistinmaineeni takia saattaa tulla yllätyksenä, että lempiromaaneihini kuuluu Maria Jotunin Huojuva talo. Melkein 20 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen julkaistua teosta pidetään tärkeänä naisasiaromaanina, ja sen miespäähenkilö on sadistinen kotityranni, joka pitää puolisoaan alituisen pelon vallassa.

Mieltymykseni syyt ovat osin esteettiset. Huojuva talo on harvinaislaatuinen voimannäyte suomenkielisessä kirjallisuudessa, yhdistelmä armotonta avioliittokuvausta, aateromaania, naturalismin perinnettä, dostojevskilaista psykologista kerrontaa, sivistyneistökuvausta ja paljon muuta. Suomesta sille ei oikeastaan löydy vertailukohtaa, maailmankirjallisuudessa lähimmäksi osuvat August Strindbergin avioliittonäytelmät. Huojuvan talon raaka energia on myös siirtynyt onnistuneesti teatterin ja elokuvan puolelle. Mestarillinen romaani saa harvoin vertaistaan filmatisointia, mutta Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama elokuvaversio on parasta kotimaista televisioteatteria. Kari Heiskasen ja Sara Paavolaisen roolityöt ovat painuneet niin syvälle sen nähneiden tajuntaan, ettei heitä enää voi olla näkemättä mielessään romaania lukiessa.

Toinen, ehkä tärkeämpi syy on Jotunin kyky sisällyttää romaaniinsa useita piileviä merkitystasoja, jotka ovat jääneet useimmilta kirjallisuudentutkijoilta huomaamatta. Huojuva talo ei ole sitä, miltä se päällepäin näyttää.

Jotunin pojanpoika Kari Tarkiainen on sanonut, että pitää Huojuvaa taloa rikosromaanina, jonka juoni kieppuu toistuvan ja raa’an perheväkivallan ympärillä. Omasta mielestäni Huojuva talo on ennen kaikkea sotaromaani. Sen aiheena on sukupuolten sota, naturalismin kirjallisuudessa alituiseen käsitelty ilmiö. Romaanin miljöönä toimiva helsinkiläinen 1920- 30-lukujen sivistyneistökoti on taistelutanner.

Jotuni asettaa feminiiniset ja maskuliiniset voimat vastakkain äärimmilleen karrikoidussa muodossa. Lea Horni ja Eero Markku, romaanin aviopari, koostuvat muutamasta pääominaisuudesta, jotka määrittävät koko heidän toimintaansa. Etenkin tämä pätee Markkuun, joka on jonkinlainen demonisen maskuliinisuuden ruumiillistuma, miespuolinen vastine Strindbergin kylmille, juonitteleville ja häijyille naishahmoille.

Eero on yhteiskunnallisesti arvostettu sanomalehtimies ja puhuja, useimpien mielestä kiinnostava ja charmantti ihminen, jonka todellinen luonne paljastuu vasta perhepiirissä. Siellä hänestä tulee arvaamaton ja väkivaltainen despootti, jonka kyky henkisten ja fyysisten kidutuskeinojen keksimiseen on ilmiömäinen. Eero kostaa armotta kaikki egoonsa kohdistuvat kolhut ja lyö entistä lujempaa, jos vastapuoli osoittaa pelkoa tai heikkoutta. Hän kuuluisi kaltereiden toiselle puolelle, mutta näyttelijänlahjojensa ansiosta hän on onnistunut pysyttelemään valtavirtayhteiskunnan puolella ja menestymään siellä. Yhteiskunnan raameissa pysyminen kuitenkin turhauttaa häntä, ja voimakkaampia kiihokkeita etsiessään hän ajautuu avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja poliittisiin juonitteluihin. Eero kuvataan yhteiskunnan häkkiin suljettuna petona:

Hän ei itse ollut mukana siinä, mitä hän yhteiskuntaihmisenä eli. Hänet pakotettiin vieraaseen hahmoon, melkeinpä kuin vieraaksi ruumiiksi, ja hänen opitut ja matkitut ajatuksensa eivät olleet yhteydessä hänen sisäisen itsensä kanssa. Ne olivat kuin pakkopaita, jossa häntä pidettiin. Ja näinä raivonhetkinään hän riistäytyi irti kahleistaan. Eläin hänessä kosti. Tämä eläin puhui ihmisen suulla noista aatteista, joita hänelle oli tungettu, eläin ei ollut miellyttävä, se oli ilkeä ja vaaneksiva, lahjaton ja kömpelö, mutta sen kostonhalu oli sitkeä. Se oli leppymätön. Se ikäänkuin muisteli sitä vapaudenaikaa, jolloin luonto määräsi olemisen tahi kuolemisen ja voima oli ainoa laki.

Henkilökuvan tehokkuus on suurelta osin sen ansiota, että Eero kuvataan lähes kokonaan Lean näkökulmasta. Pari lyhyttä Eeron perspektiivistä kirjoitettua jaksoa ovat jokseenkin kömpelöitä yrityksiä tunkeutua psykopaatin mieleen, ja olisivat lukuisampina saattaneet pilata kokonaisuuden. Eero on nimittäin sisäisesti ontto ja saa energiansa vain ulkopuolelta tulevasta ihailusta. On mahdoton sanoa, mikä hänen piirteistään on todellinen ja mikä taitavaa performanssia. Aidoimmillaan hän on kenties punahehkuisten raivonpurkaustensa aikana, pahoinpidellessään vaimoaan ja lapsiaan. Tällaisen tyhjyyden ja motivoimattoman pahansuopuuden yhdistelmän saappaisiin on oikean ihmisen melkeinpä mahdoton astua uskottavasti. Eero on varjo, jota ei ole olemassa ilman pintoja, joille se lankeaa.

Eeron vastapooli Lea on järkyttävä pyhimysmäisessä pitkämielisyydessään. Hän säilyttää viimeiseen saakka uskon, että voi muuttaa miehensä. Lea kääntää aina toisen posken ja kieltäytyy ymmärtämästä, että Eeron kaltainen yksilö ei parane eikä peräänny kuin fyysisen voiman edessä. Hän uhrautuu, kärsii hiljaa ja ottaa lyönnit vastaan lastensa puolesta.

Huojuvan talon keskuskonflikti voi näyttää asetelmalliselta, mutta feminististä yhteiskuntakritiikkiä se ei ole. Romaani asettaa vastakkain patriarkaalisen perhemoraalin ja yksilökeskeisen itsetoteutuksen, muttei asetu jälkimmäisen puolelle. Kirjaa tutkineista vain Annamari Sarajas on pannut merkille, että siinä kritisoidaan ankarasti viettien vapautta ja individualismia korostavia aatteita. Pahaa edustava Eero ei vanno kodin, uskonnon ja isänmaan nimiin. Hän on radikaaleja aatteita kannattava vitalisti, joka nauttii uskonnon, perheen ja avioliiton pilkkaamisesta. Eeron maailmankatsomuksen ydin on vulgaarinietzscheläinen ajatus voimakkaan poikkeusyksilön oikeudesta noudattaa halujaan ja polkea heikot jalkoihinsa. Tähän johtoideaan hän sekoittaa erilaisia ajan muodikkaita oppeja psykoanalyysistä sosiaalidarwinismiin. Eeron lopullinen, tuhoon johtava rikos on maanpetos: jännitystä ja äärikokemuksia hakiessaan hän sekaantuu vakoilujuttuun ja saa virkavallan peräänsä.

Samasta havainnosta tekee pidemmälle meneviä johtopäätöksiä Heikki Länsisalo Hiidenkivi-lehdessä (3/2004) julkaistussa artikkelissaan ”Huojuvan talon taantumuksellinen naturalismi”. Länsisalon mielestä romaanin maailmankuva on ”äärikonservatiivinen”:

Kantava ajatus on, että Markun kaltaiset ihmiset päästävät sairaan luonteensa valloilleen, koska se on modernien, sallivien aatteiden valossa oikeutettua. Markusta tulee hirviö, koska hän toteuttaa yksilöllisyyttään vapaasti ja halveksii sovinnaista moraalia, kristinuskoa ja perhearvoja. Jos hän olisi Jumalaan uskova porvari, hänen hillitön luonteensa pysyisi kurissa, eikä hänestä olisi vaaraa lähimmäisilleen.

Länsisalo korostaa romaanihenkilö Aulis Helion roolia Eeron aatteellisena vastapuolena. Aulis on Eeron ystävä, josta tulee menestyvä lääkäri. Romaanin alussa Lea ja Aulis ovat kiinnostuneita toisistaan, mutta Lea valitsee lopulta puolisokseen Eeron. Aulis on lempeäluonteinen porvarillinen konservatiivi, jonka mielestä ihmistä ei ole tarkoitettu noudattamaan viettiensä vaateita vaan palvelemaan yhteiskuntaa ja lähimmäisiä. Hän käy Eeron kanssa monia debatteja ja sanoo pitävänsä tämän yksilönpalvontaa vaarallisena harhaoppina. Aulis on Huojuvan talon positiivinen mieshahmo: vakaa, suojeleva, juureva. Hän auttaa Leaa ja lapsia pahimman ahdingon hetkinä ja Eeron kuoleman jälkeen tarina päättyy onnellisesti, kun Aulis ja Lea saavat toisensa.

Länsisalon tulkinta on pääpiirteittäin pätevä. Jos Huojuva talo on naisasiaromaani, se on konservatiivinen naisasiaromaani. Se ei hyökkää porvarillisia perhearvoja vastaan, vaan esittää ne suojana miesten hillittömyyttä vastaan. Sen kritiikin kohteena ei ole naisen perinteinen rooli, vaan vapaamieliset aatteet, jotka saavat miehen lipeämään omasta perinteisestä roolistaan ja tuottavat näin kärsimystä naisille ja lapsille. Romaanin keskeinen ajatus miessuvusta on ironisesti pantu kielteisimmän mieshahmon suuhun: ”- Sata vuotta sitten oli ihminen parempi, sanoi Eero. – Miehet olivat sellaisia kuin Aulis.”

Tähän tulkintaan lukkiutuminen kuitenkin ohittaa toisen, hankalammin havaittavan juonteen Huojuvassa talossa. Jotuni kyllä asettaa hallitsemattoman, tuhoavan maskuliinisuuden myönteiseksi vastapainoksi lempeän ja säilyttävän feminiinisyyden. Mutta romaaniin on sisällytetty myös naisen kritiikkiä, joka ei epäsuoruudestaan huolimatta ole vähemmän ankaraa.

Monen Huojuvan talon lukijan, allekirjoittanut mukaanlukien, on ollut vaikea sulattaa sitä, että Lea pysyy passiivisena Eeron henkisen kidutuksen ja raa’an väkivallan edessä – varsinkin kun hänen passiivisuutensa vain provosoi miestä entistä julmempaan käytökseen. Tyypillinen feministinen selitys luultavimmin olisi, että Lea on miehensä ja ”patriarkaalisen järjestyksen” niin perinpohjaisesti nujertama, ettei hän osaa toimia toisin. Alkoholisti-isän tyttärenä hän on myös kasvanut epätasapainoisen miehen varjossa ja toistaa tahtomattaankin lapsuuden käyttäytymismalleja.

Itse sanoisin, että Lean ja Eeron suhteessa masokisti on löytänyt sadistin. Naisellinen masokismi on aikamme viimeisiä todellisia tabuja, ja saattaa tarjota yksinkertaisen selityksen moneen käsittämättömältä tuntuvaan ilmiöön. Ainakaan Lean käyttäytymistä on vaikea muulla selittää. Hän voisi päästä pinteestä esimerkiksi ilmiantamalla lukuisiin aviorikoksiin, kavalluksiin ja maanpetoksellisiin juonitteluihin syyllistyneen miehensä viranomaisille, ja lasten etua ajatellen se olisi vähintäänkin oikeutettua. Mutta tämän tilaisuuden, kuten kaikki muutkin vastaavat, Lea jättää käyttämättä. Hänen pidättyväisyytensä on niin järjenvastaista, että Eero itsekin sanoo hänen selvästi nauttivan kärsimyksestä.

Ei pidä unohtaa sitäkään, että Lea on valinnut Eeron puolisokseen, vaikka niin ikään tarjolla ollut Aulis olisi sopinut hänelle täydellisesti. Eero on jännittävä maailmanmies, joka ottaa mitä haluaa. Passiivisempi Aulis on häneen verrattuna auttamattoman tylsä, ja kelpaa vasta sitten kun Eero on tuhonnut itsensä raahattuaan ensin Lean avioliittohelvetin läpi. Aulis kärsii kiltin miehen sydroomasta: hän saa puolisokseen Lean kyynisen ja huikentelevaisen sisaren Toinin, joka lopulta jättää hänet puolalaisen kreivin takia. Aulis tuntee musertavaa syyllisyyttä jopa siitä, että on lyönyt vaimonsa rakastajaa yllätettyään heidät vuoteesta, eikä osaa moittia Toinia mistään.

Kirjassaan Seksuaaliutopia F. Roger Devlin kirjoittaa miesten ja naisten osin tiedostamattomista haaveista, jotka kohdistuvat ihanteellisiin parinmuodostusolosuhteisiin. Miehisessä ihannetilanteessa miehen edustamalle tarjonnalle on rajattomasti kysyntää, eli paritteluun halukkaita naisia on aina saatavilla. Utopian haaveesta tekee se, että todellisessa elämässä miesten keskinäinen kilpailu ja naisten valikoivuus rajoittavat kysyntää väistämättä. Naisellisessa seksuaaliutopiassa taas nainen saa itselleen täydellisen miehen, joka sitoutuu yksinomaan häneen loppuiäkseen. Haave on epärealistinen siksi, ettei täydellisiä miehiä ole, eivätkä sellaisina pidetyt voi olla uskollisia kaikille heitä haluaville naisille.

Huojuvan talon avioliitossa Eero ja Lea pyrkivät toteuttamaan omia seksuaaliutopioitaan. Eero ei sopeudu yksiavioiseen perhe-elämään, vaan muodostaa salasuhteita kodin ulkopuolella ja viettelee talon jokaisen palvelijattaren, jopa alaikäisen ja henkisesti jälkeenjääneen Siljan. Perheestä tulee hänelle vankila, ja yritykset murtautua vapauteen ajavat hänet syöksykierteeseen. Lea puolestaan näkee Eerossa ihannemiehen, jonka yrittää turhaan sitoa itseensä. Hän syttyy Eeron demonisesta maskuliinisuudesta, mutta yrittää samaan aikaan kesyttää sen turvalliseksi ja hallittavaksi, tajuamatta miten luonnevikaisen yksilön kanssa hän on tekemisissä.

Kun miehet ja naiset ryhtyvät pidäkkeittä tavoittelemaan mahdottomia unelmiaan, alkaa yhteiskunnallisen kaaoksen lähtölaskenta. F. Roger Devlin katsoo tämän tapahtuneen 1960-luvulla niin sanotun seksuaalivallankumouksen myötä. Huojuva talo ilmestyi vuonna 1963, mutta melkein kolme vuosikymmentä aiemmin kirjoitetun romaanin maailmankuva oli selvästi aivan eri ajasta. Jotuni asettui puolustamaan perinteisiä perhearvoja ja näki niiden uhkana miesten seksuaalisen hillittömyyden. Tässä hän muistuttaa niitä nykyisiä valtavirran konservatiiveja, jotka syyttävät 60-luvulta alkaneesta perheinstituution hajoamisesta miesten taipumusta seksuaaliseen saalistukseen ja vaalivat sentimentaalista kuvaa naisen siveellisestä luonnosta.

Mutta Jotuni näki myös naisen alitajuisissa haaveissa piilevän vaaran. 1930-luvun Suomessa vaistojen vapauttamisen aatteet yhdistettiin nimenomaan vaatimuksiin naisen itsemääräämisoikeudesta ja vapaasta seksuaalisuudesta. Jotuni ei selvästi suhtautunut siihen sen optimistisemmin kuin miehiseenkään viettiemansipaatioon. Huojuvaa taloa voi lukea myös naisen kritiikkinä, mikä saattaa olla syynä siihen, ettei sitä ole koskaan nostettu yhtä korkeaan viralliseen asemaan kuin Minna Canthin ohjelmallisempaa ja keskinkertaisempaa tuotantoa. Romaani tuntuu varoitukselta siitä sukupuolianarkiasta, joka on omana aikanamme päässyt täyteen vauhtiin.

Kirjallisuutta:

Devlin, F. Roger: Seksuaaliutopia. Feministien sota sivistystä vastaan (Suomentanut Jarno Alander. Kiuas, 2019)

Jotuni, Maria: Huojuva talo (Otava, 1980)

Länsisalo, Heikki: Huojuvan talon taantumuksellinen naturalismi (Hiidenkivi 3/2004)

Sarajas, Annamari: Huojuva talo. Nykyajan moraliteetti (Teoksessa ”Orfeus nukkuu. Tutkielmia kirjallisuudesta”, WSOY 1980)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: