Saksalaisena opiskelijana Suomessa

EVA VON WELTHEIM

–

Kun neljä vuotta sitten tulin miehen perässä Suomeen, suunnitelmani oli selkeä: opin kielen, haen yliopistoon ja etsin töitä. Aika nopeasti tuli selväksi, että niin helppoa tästä ei tule. Tässä lyhyessä artikkelissa haluan kertoa omista kokemuksistani viranomaisten ja yliopiston kanssa eurooppalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta.

Suomeen tultuani muutin heti saman katon alle avopuolisoni kanssa. Jos tulet ulkomaalaisena Suomeen, sinulla on oikeus jäädä Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ilmoittautumatta. Sen jälkeen sinun on haettava oleskelulupa poliisilta, mikä koskee myös muita kuin EU-kansalaisia. Tämä oli varsin helppo prosessi, vaikka minun piti näyttää poliisille tiliotteet viimeiseltä vuodelta todistaakseni, etten tule tarvitsemaan valtion rahaa. Minulla ei siis ollut vielä silloin töitä, mutta onneksi perheeni oli valmis tukemaan minua tässä asiassa niin kauan kun tarvetta olisi. Teoriassa menettely ei ollut oikea poliisin puolelta, koska tulin Suomeen “perheen perässä”, jolloin tuloilla ei olisi pitänyt olla merkitystä, mutten halunnut hankaloittaa asioita.

Maistraatissa asiat alkoivat käydä hankalammiksi. Minulta kysyttiin äitini ja isäni nimet sekä heidän ammattinsa, syntymäpäivät, osoitteet ja jopa puhelinnumerot. Pieniin ongelmiin jouduin sen takia, etten tiennyt isäni puhelinnumeroa. Maistraatti epäili, että yritän huijata jollakin tavalla. Mietin jo silloin, että miten on mahdollista, että toiset pääsevät ilman dokumentteja Suomeen mutta minun on keskusteltava puhelinnumeroista.

Oleskelulupa ja paperit olivat nyt siis kunnossa. Seuraava askel oli Suomen kielen opiskelu. Onneksi Suomen valtio tarjoaa maahanmuuttajille kotoutumiskoulutusta! Sitä on haettavissa TE-toimiston kautta ja se sisältää mm. suomen tai ruotsin kielen kurssin, yhteiskunta- ja työelämätaitoja sisältävän kurssin sekä henkilökohtaisen ammatillisen suunnitelman. Tämän maksuttoman koulutuksen voi saada jokainen maahanmuuttaja, joka on työtön ja vähintään 17 vuotta vanha. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta, koska halusin kovasti oppia ja olin valmis tekemään kaikkeni, jotta voisin olla osa tätä yhteiskuntaa. Saavuin TE-toimistoon ja kysyin (silloin englanniksi), voisinko saada hakemuslomakkeen ilmaiseen koulutukseen. Keskustelu eteni näin:

The Finnish course? Where are you from?

From Germany. I just came three months ago and would like to work or to study but I don’t speak Fi…

Nainen keskeytti minut.

So, you did not come as a refugee. See, we cannot offer these to everyone.

Yes, but I really need to learn Finnish.

You said you want to study, students cannot attend these courses.

I am not a student yet. I will apply…

You cannot attend these courses. I don’t see a need for you. See, there are really people that need those. You come from Germany you will be fine. The cultural course is unnecessary for you.

Well can’t I just go to the language course and get help with finding a job?

No. Please, I can’t help you. You can apply for courses at the summer school, but we are not the right place for people like you.

People like me. En tule ikinä unohtamaan tätä keskustelua. Se oli lyhyt mutta merkittävä. Minkälainen ihminen olen? Olen nainen, saksalainen, valkoinen, nuori, ahkera, yli 17 vuotta vanha, ja työtön. TE-toimiston nettisivu jopa mainitsee koulutuksen olevan myös EU-kansalaisille tarkoitettu. Olin pettynyt, mutta päätin toimia naisen neuvojen mukaan, koska en halunnut taistella vastaan. Seuraavana päivänä tarkistin netistä, minkälaisia kursseja kesäyliopisto tarjoaa. Kurssi kuulosti hyvältä, mutta olikin maksullinen – 695€.

Kurssin sisältö oli hyödyllistä ja sen jälkeen pärjäsin ainakin arkitilanteissa yksin. Samaan aikaan olin hakenut yliopistoon ja ihmeen kaupalla minut hyväksyttiin sisään.

Aloitin opiskelut yliopistolla, mikä ei ollut olleenkaan helppoa. Nauhoitin kaikki luennot, jotka olivat luonnollisesti suomeksi, kuuntelin kaikki uudestaan kotona ja yritin oppia sitä kautta. Onneksi, ajattelin taas, yliopisto tarjoaa kaikille opiskelijoille avoimet ja maksuttomat suomen kielen kurssit! Heti ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, etten saa osallistua. Suomi 1 ei olisi minulle sopiva, koska olen käynyt jo kesäyliopistolla. Suomi 2 sitten! Opetustahti oli todella hidas, mutta otin kaiken minkä sain irti. Suurin osa porukasta oli vaihto-opiskelijoita, joiden motivaatio oli luonnollisesti aivan erilainen kuin maahanmuuttajilla. Opettaja pyysi minua usein olemaan hiljaa, joten harjoittelin periaatteessa vain luokan ulkopuolella. Etsin kontaktia suomalaisiin ja yritin toistaa kaiken oppimani mahdollisimman usein.

Tämä kurssi ei tietenkään riittänyt valmistamaan minua “Diskurssin tutkimuksen perusteisiin” ja vastaaviin samana lukuvuonna käymiini kursseihin. Ilmoittauduin siis seuraavalle kurssille. Kursseja oli kaikkiaan viisi. Kun tuli aika ilmoittautua Suomi 4 -kurssille (B2-taso), vaihto-opiskelijat olivat jo lähteneet takaisin kotimaihinsa. Sillä kurssilla oli pääsääntöisesti maahanmuuttajia, joista suurin osa tuli Afrikasta ja Lähi-idästä. Ensimmäisellä tunnilla pysyin täysin hiljaa, koska muistin aiemmilta kursseilta miten opettajani oli regoinut siihen, että minulla oli todella suuri motivaatio oppia lisää. Tunnin jälkeen minun piti maksaa kopiomaksu, joten menin puhumaan opettajalle. Keskustelu meni näin:

Hei, tuota… haluaisin maksaa…

Älä pliis tule maanantaina uudestaan.

Täh? Olin hämmentynyt.

Tiedän kuka sinä olet.

Miten? Mitä? En ymmärrä.

Tiedän että puhut jo aika hyvin suomea ja minun kollegani on kertonut sinusta. En halua että sinun takia muille oppilaille tulee huono omatunto.

Kuinka niin?

Minulla ei ole oikeastaan aikaa keskustella tästä asiasta lisää. Sinä puhut liian nopeasti ja käytät sanoja….

Tiedän että puhetaitoni on kehittynyt, mutta en osaa kirjoittaa kovin hyvin vielä ja mun on pakko oppia sitä. Mun opinnot ovat suomeksi ja sitä varten minun…

Laita mulle vaikka sähköpostia ja ehkä joku ratkaisu löytyy. Mun pitää nyt lähteä. En ota nyt sitä maksua vastaan.

Muille oppilaille tulee huono omatunto, jos kurssilla on yksi oppilas, joka on yhdessä asiassa parempi kuin muut. Kurssi ei ollut edes täynnä. Silloin olisin ehkä vielä ymmärtänyt, mutta näin ei ollut. Sama menettely kuin TE-toimistossa. Vaihto-opiskelijat ovat tervetulleita. Kolmansista maista tulleet maahanmuuttajat ovat tervetulleita. Ainoa valkoinen nainen saa kurssilta potkut.

Tällä kertaa en halunnut hyväksyä tilannetta näin helposti.

Seurasi neljä kuukautta sähköpostikeskustelua mm. siitä, miten yliopisto aikoo korvata minulle mahdollisuuden saada viisi opintopistettä. Lopputulos oli, että sain pisteet ilman että olisin ikinä käynyt kurssilla tai suorittanut tenttiä. Yritin keskustella vielä johtajan ja dekaanin kanssa – tuloksetta. Johtajan kanssa puhuin mm. mahdollisuudesta vaihtaa heti Suomi 5 (äidinkieli-taso) -kurssiin. Hänen mielestään tämäkään ei käynyt. Minä annan muille oppilaille huonon oppimiskokemuksen, oli hänen perustelunsa. Ilmapiiri kurssilla olisi siten huonompi ja opettaja joutuisi tekemään lisää töitä yhden opiskelijan vuoksi. Hän neuvoi minua käymään uudestaan kesäyliopistolla ja maksamaan kurssista, jos haluaisin oppia vielä lisää.

Yliopisto on selvästi toiminut sääntöjen vastaisesti. Jokaisen, jolla on opinto-oikeus, pitäisi saada osallistua kielikursseihin riippumatta kielitaidosta. Kuten tämä kirjoitus todistaa, olen kuitenkin neljän vuoden aikana oppinut enemmän tai vähemmän kirjoittamaan suomea – toisin kuin mainitsemani kurssin muut osallistujat. He eivät osaa vieläkään lausua edes yhtä lausetta ilman pitkiä taukoja tai virheitä.

Mutta mihin pyrin tällä kertomuksella ja mitä voimme oppia tästä?

Suomalainen yhteiskunta on selvästi menossa väärään suuntaan, jos jopa yliopistolla kurssien taso määrittyy heikoimman oppilaan mukaan. Jokaisella kurssilla, työelämässä tai urheilussa on aina joku, joka on parempi kuin toinen. Opettajan tehtävä on opettaa siten, että kaikki pystyvät hyötymään opetuksesta. Ratkaisu ei voi olla, että vaatimuksia madalletaan. Suomen ja myös koko EU:n maahanmuuttopolitiikassa on tapahtunut suuria virheitä, ja tämä on vain yksi monista.

Miten on mahdollista, että paperiton ja kielitaidoton henkilö voi saada Suomen kansalaisuuden maksutta lyhyen ajan jälkeen, kun toisaalta EU:n jäsenvaltion kansalainen, veronmaksaja, akateemisesti koulutettu, valkoinen nainen joutuu odottamaan vuosia ja vielä maksamaan siitä 480 €? Miten voi olla, että EU-kansalainen ei saa samoja koulutusmahdollisuuksia kuin kolmansista maista tulleet?

Miksi ahkeruutta, mielenkiintoa ja motivaatiota oppimiseen ei arvosteta enää yliopistoissa? Omasta mielestäni olen omaksunut suomalaisen tavan elää, puhua ja olla, eikä kukaan yleensä edes heti huomaa, etten ole täältä kotoisin.

Meidän on pakko vaatia maahanmuuttajilta enemmän eikä vähemmän. En enää ihmettele, jos jotkut eivät 15 vuoden jälkeenkään puhu suomea ja pysyvät omissa piireissään. Monikulttuurisuus on yliopistojen mukaan mahdollisuus. Minusta se on uhka koko yliopistolaitokselle, jos se tarkoittaa, että vaatimukset alenevat vieraiden ja maahanmuuttajien takia, emmekä enää vaadi kaikilta Suomen vaatimustason mukaisia suorituksia. Minulle on epäselvää, miksi viranomaiset ja yliopistot toimivat vastoin kansan tahtoa. Suomalaisilta olen melkein aina saanut positiivisia reaktioita. Useasti he kysyvät, miten on mahdollista että olen oppinut kielen. Vaikka parempi kysymys olisi: miten on mahdollista, että hyväksymme sen, että tänne tulleet ihmiset eivät ole valmiita oppimaan kieltä?

–

–

Eva von Weltheim on Suomessa asuva saksalaissyntyinen opiskelija.