Intermarium – puolustusyhteistyön suuntaviivoja suomalaisesta näkökulmasta

M. A. MERETVUO

–

Elämme jälleen aikaa, jolloin ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohdat, muutokset ja niiden seuraukset voidaan palauttaa maantieteeseen. Lyhyesti sanottuna tätä kutsutaan geopolitiikaksi. Yhä useammin sen välineenä on sotilaallinen voimankäyttö, joka on kuitenkin saanut rinnalleen joukon muita vaikuttamisen ja painostamisen keinoja – osa niistä on vanhoja ja tuttuja, osa täysin uusia. Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota, Syyria, ISIS, pakolaiskriisi ja Euroopassa tapahtuneet terrori-iskut ovat esimerkkejä 2010-luvulla tapahtuneesta turvallisuusympäristön muutoksesta. Tässä ympäristössä mikään valtio ei voi olla täysin puolueeton eikä selviä yksin. Julkisuudessa keskustelluista vaihtoehdoista – Natosta ja EU:n sotilasyhteistyöstä – on lähes pimentoon jäänyt kolmas vaihtoehto: Intermarium.

Olemme Suomessa tottuneet ajattelemaan, että me olemme väkimäärältään pieni ja siten kansainvälisellä pelikentällä merkityksetön valtio. Ulkopolitiikan osalta Suomen kansainväliset tavoitteet ovat liittyneet lähinnä diplomatiaan ja rauhanneuvotteluihin. Ehkä lähtöasetelma tulisi kääntää päälaelleen: mitä jos me voisimmekin olla passiivisen sivustaseuraajan sijaan aktiivinen toimija? Nykyaikaisen kybersodankäynnin ja hybridivaikuttamisen aikakaudella valtion suorituskykyä ei lasketa enää vain ohjusten, panssarivaunujen ja tykkien määrällä, ja meillä olisi osaamispääomaa paljon enempään kuin vaatimaton politiikkamme on tähän asti antanut ilmentää. Tästä syystä Suomi voisi olla Intermarium-hankkeessa mukana – ei vain osallistujana, vaan rakentajana, kehittäjänä ja vetovastuullisena toimijana. Ehkä emme ole osanneet ajatella tarpeeksi ”isosti”. Mitä jos Intermarium olisikin suomalainen sotilasliitto?

–

***

Mikä on Intermarium? Tämä on kysymys, jonka lukija saattaa aivan aiheellisesti esittää. Sitä on käsitelty Suomessa hyvin vähän ja vain muutamien ihmisten toimesta. Osittain syynä tähän on ollut tietämättömyys aiheesta mutta myös tahallinen vaikeneminen. Ukrainan nationalistien ja Puolan kansalliskonservatiivisen hallinnon tuki hankkeelle on taannut, että poliittisesti motivoitunut lehdistömme ei hanketta nosta esille – eikä ainakaan positiivisessa mielessä. Siitä onkin tullut nimenomaan kansallismielisten vaihtoehto paitsi Natolle, myös Euroopan Unionille itäisen Euroopan maiden osalta. Kahden valtablokin, Venäjän ja EU:n puristuksissa näiden maiden kansallismieliset ovat kokeneet tarvetta vaihtoehdolle, jonka pelisääntöjen ja periaatteiden muodostaminen olisi heidän omissa käsissään. ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla” on vanha sanonta Suomessa. Samalla tavalla myös Itä-Euroopassa suhtaudutaan toisaalta Venäjän voimapolitiikkaan, toisaalta EU:n sanelu- ja rangaistuspolitiikkaan mm. pakolaisten vastaanottamista koskevine määräyksineen.

Intermarium on käsite, jonka synnytti puolalainen valtiomies Józef Piłsudski 1900-luvun alussa. Se perustui Itä- ja itäisen Keski-Euroopan maiden yhteistyöhön vastapainona Venäjän ja Saksan valtablokeille. Sanana se tarkoittaa ”merten välistä”, viitaten Itämeren ja Mustanmeren väliseen alueeseen. Myös Suomi kuului Piłsudskin suunnitelmissa Intermarium-liittoon, ja meillä aihe tunnettiin ”reunavaltiopolitiikan” termillä. Visegrád-ryhmää, CEFTAa ja Kolmen meren aloitetta voidaan myös pitää jonkinlaisina avauksina uudelle Itä- ja itäisen Keski-Euroopan maiden liitolle. Mutta näihin taloudellisen ja energiapoliittisen yhteistyön hankkeisiin verrattuna Intermariumin agenda on historiallisen esikuvansa mukaisesti nimenomaan turvallisuus- ja geopoliittinen. Mm. Puolan presidentti Andrzej Dudaj on ollut asian suhteen aloitteellinen, ja Puola on nähty jopa jonkinlaisena hankkeen kulmakivimaana. Muita aiheen suhteen aktiivisia maita ovat olleet Liettua sekä viime vuosina ymmärrettävistä syistä erityisesti Ukraina. Vuonna 2014 nämä kolme maata perustivat yhteisen, 4500:n sotilaan vahvuisen prikaatin. Tämä on merkittävä askel, sillä toisin kuin Puola ja Liettua, Ukraina ei ole sen paremmin EU:n kuin Natonkaan jäsenmaa.

En halua johtaa lukijaa harhaan antamalla käsitystä, että Intermarium olisi jo jotakin olemassa olevaa, jotakin johon voisi tai tulisi liittyä. Intermarium on ajatus ja idea. Se on tulevaisuuden yksi mahdollinen kehityssuunta, ja vain tulevaisuuden tapahtumat näyttävät, konkretisoituuko idea käytännöksi. Juuri tästä syystä hankkeesta on tärkeää puhua nyt. Brexit natisuttaa EU:n liitoksia ja myös Naton rivit rakoilevat mm. Turkin lähentyessä nopeasti Venäjää. Venäjän sotilaallinen vahvistuminen ja entistä arvaamattomampi käyttäytyminen voivat puhjeta uusiksi konflikteiksi hyvinkin nopeasti, joko Ukrainassa tai muualla. Tilanne maanosassa muuttuu siis koko ajan, joten olisi kaukaa viisasta keskustella nyt siitä tilannekuvasta, joka ympäristössämme mahdollisesti vallitsee viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Valitettavasti poliittinen järjestelmämme ei tue sen paremmin nopeaa päätöksentekoa kuin pitkäjänteistä ajatteluakaan. Poliittiset päättäjät toimivat neljän vuoden sykleissä, minkä jälkeen koko koneisto usein vaihtuu. Päätökset taas edellyttävät pitkiä ja monimutkaisia valmistelu-, mietintö- ja äänestyskierroksia. Venäjällä tai Kiinalla ei tunnetusti näitä ongelmia ole, minkä ansiosta siellä on voitu luoda jopa vuosikymmenten mittaisia strategioita, joiden toteuttaminen varmistetaan nopealla ja tilanteenmukaisella päätöksentekokyvyllä. Olemme siis jo lähtökohtaisesti askeleen jäljessä näistä maista.

Vaikka Venäjän sotilaallinen vahvistuminen ja voimapolitiikka ovat yksi tärkeä motiivi Intermarium-hankkeen taustalla, en halua nähdä hanketta perusteiltaan ”Venäjän vastaisena”. Hankkeen tarkoitus ei niinkään ole vastustaa mitään tahoa, vaan toimia siinä mukana olevien puolesta. Vaikka Venäjä muuttaisi politiikkaansa täysin, vetäytyisi Krimiltä ja palaisi keskipitkänmatkan ydinohjusten kieltosopimuksen piiriin, olisi Intermarium siitä huolimatta tärkeä hanke. Toisaalta on tunnustettava historialliset tosiasiat, ja rauhallinenkin Venäjä olisi siitä huolimatta arvaamaton Venäjä. Joka tapauksessa emme enää elä kaksi- vaan moninapaisessa maailmassa, ja perinteisen ”lännen” ja ”idän” sijaan geopoliittisella pelikentällä on monta peluria. USA:n ja Venäjän lisäksi sellaisia ovat varsinkin Kiina sekä EU-alueen sisällä Saksa ja Ranska. Lisäksi pelikentän portteja kolkuttelevat sellaiset maat kuten Turkki, Intia, Brasilia ja Iran. Kilpailu niukoista resursseista, ylikansoittuminen ja kansainvaellukset ovat asioita, jotka eivät näytä vähenevän lähitulevaisuudessa millään indikaattorilla mitattuna. Voimapolitiikan voidaan siis olettaa kiihtyvän entisestään.

Ukrainan ja Kroatian edustajia kolmannessa Intermarium-konferenssissa vuonna 2018.

Kuten kaikissa liittoumissa, myös Intermariumissa on kyse voimien yhdistämisestä. Mikäli valtio pyrkii pysymään täysin puolueettomana, se ei yhdistä voimiaan kenenkään kanssa ja jää siten altavastaajaksi kamppailussa, jota valtiot käyvät elinolojen turvaamisesta kansalaisilleen. Tämän hankeen osalta voimansa yhdistäisivät esimerkiksi Puola, Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, Unkari, Kroatia ja tietenkin myös Suomi. Koska Intermarium tarkoittaa merten välistä ja yksi näistä meristä on Itämeri, olisi myös Ruotsin mukana oleminen hyvä asia. Kuten tiedetään, Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on jo nyt hyvin pitkällä, ja olenkin aiemmissa yhteyksissä hahmotellut siitä Intermariumin ”pohjoista ulottuvuutta”. Mutta miksi tyytyä vain Itämeren ja Mustanmeren, tai Kroatian myötä myös Välimeren väliseen alueeseen? Uutena argumenttina Intermariumiin liittyvään keskusteluun voisi ottaa esille Suomen yhteyden Jäämereen ja sitä kautta koillisväylän laivaliikenne- ja merikaalihankkeisiin sekä alueen luonnonvaroihin. Tämän täysipainoinen hyödyntäminen edellyttäisi Petsamon liittämistä takaisin Suomen yhteyteen. Tätä kautta Intermarium muodostaisi Jäämereltä Mustalle merelle ja Välimerelle ulottuvan vyöhykkeen, jonka merkitys ei olisi ainoastaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen, vaan sillä olisi myös merkittävä kauppapoliittinen potentiaali.

Kun keskustelua aiheesta käytiin maassamme pienimuotoisesti vuonna 2016, olivat monet sitä mieltä, että pienten Itä-Euroopan maiden muodostamalla liittoumalla ei olisi mitään sotilaallista merkitystä, vaan Venäjä kykenisi halutessaan pilkkomaan liittouman osiin muutamassa päivässä. Vanha viisaus onkin, että mikään ei ole niin huono ratkaisu kuin liittyä heikkoon liittoumaan. Niin tekemällä ajautuu mukaan toisten valtioiden kriiseihin saamatta itse mitään vastinetta. Viime vuosien aikana tilanne on kuitenkin muuttunut, kun Ukrainan sodan vuoksi monet näistä maista ovat panostaneet voimakkaasti puolustukseensa. Uudet sodankäynnin muodot, kuten kybersodankäynti, tarjoavat varteenotettavan pelotevaikutuksen vaikka ydinpelotetta liittoumalla ei olisikaan. Tietoverkkojen kautta voidaan vastustajan yhteiskunta heittää kivikauden olosuhteisiin sulkemalla sähköt, maksuliikenne, terveydenhuoltojärjestelmät, vesi- ja viemäröinti sekä liikenneinfrastruktuuri. Tosin Ukrainassa on jo herätelty keskustelua myös omasta ydinaseohjelmasta, osaamista siihen vielä löytyy Neuvostoliiton aikojen perintönä. Intermariumin sotilaallinen yhteistyö voisikin keskittyä perinteisten yhteisprikaatien tai jaetun logistiikan lisäksi erityisesti hybridisodankäynnin osaamisen jakamiseen, jossa kybersodankäynti on tietenkin yhtenä osana. Muita yhteistyömuotoja olisivat tiedustelutiedon jakaminen, puolustusvälineteollisuuden yhteiset tutkimus- ja kehitystyöhankkeet, asehankinnat vastakauppaperiaatteella sekä yhteisostot. Toki myös perinteinen asevoima on edelleen tärkeää. Siinä asiassa ensimmäinen askel voisi olla suunnitelmissa oleva Ukrainan ”muukalaislegioona”, johon osallistumiseen Suomessakin löytyy kiinnostusta.

Kansainvälisen politiikan tutkijan Andreas Umlandin mukaan asiaa ei tule kuitenkaan tarkastella pelkästään sotilaallisena yhteistyönä, vaan Intermarium-maat voisivat auttaa toisiaan myös mainituissa kauppapoliittisissa ja diplomaattisissa ponnisteluissa, taloudellisen ja sosiaalisen tutkimustiedon analysoimisessa ja jakamisessa sekä informaatiovaikuttamiseen ja vastapropagandaan liittyvissä toimenpiteissä. Käytännön tasolla voitaisiin luoda vaihto- ja vierailijaohjelmia jäsenmaiden sotilasneuvonantajille, yhteiskuntatieteilijöille, tutkijoille ja opiskelijoille. Tällainen yhteistyö onkin jo käynnistymässä Suomen ja Ukrainan välillä, sillä Jyväskylän yliopisto on lanseeraamassa Turvallisuuden ja strategisen analyysin maisteriohjelmaan liittyvää opintokokonaisuutta myös Ukrainaan. Vaikka Venäjä on sotilaallisesti vahva – maailman toiseksi vahvin – on muistettava, että se ei ole muilla mittareilla mitattuna niin suuri. Sen talous ei ole kovin vahva ja väestö on keskittynyt maan suuresta koosta huolimatta hyvin pienelle alueelle. Teknologinen innovaatiotoiminta on maassa huonoa, eikä se ole onnistunut lanseeraamaan yhtään suurta brändiä kansainvälisille markkinoille USA:n, Kiinan, Saksan, Japanin tai Etelä-Korean tapaan. Onkin ennakoitu, että se tulee jäämään merkittävästi jälkeen seuraavan suuren teknologiahypyn eli tekoälyn osalta, mikäli ei onnistu vakoilun keinoin saamaan sitä haltuunsa muilta. Energiantuotannon osalta maa on sen sijaan suuri, mitä se käyttääkin yhtenä vaikuttamiskeinona. Uusien energiateknologioiden yleistyessä maiden riippuvuus sen öljystä ja kaasusta tulee kuitenkin merkittävästi vähenemään, ja tässä voisi olla jälleen yksi Intermarium-yhteistyön muoto.

Joku saattaa pitää Intermarium-hanketta utopistisena, kun huomioidaan jo olemassa olevat taloudelliset ja sotilaalliset liittoutumat. Sitä se varmasti on nykyisen hallituksemme aikakaudella. Lisäksi on huomautettava, että hanketta aktiivisesti ajaneet Ukrainan nationalistit eivät saavuttaneet hyviä tuloksia vuoden 2019 vaaleissa, joten hanke tuskin tulee etenemään valtiollisella tasolla Ukrainassa. Mutta tilanne Euroopassa muuttuu tällä hetkellä todella nopeasti: vanhat valtarakenteet sortuvat ja uusia syntyy, kun maat yksi toisensa jälkeen ottavat askeleita kohti kansallisen itsetunnon heräämistä pitkän globalisaatiohuuman jälkeen. Koska USA:n halukkuus toimia Naton taustavoimana näyttää epävarmalta, joudutaan monessa sotilasliiton jäsenyyttä pohtivassa maassa miettimään asiaa uudelleen. Lisäksi uuden maan pääseminen Naton jäseneksi edellyttää jokaisen vanhan jäsenmaan hyväksyntää, mikä saattaa olla ongelma kun huomioidaan Turkin ja Venäjän lähentyminen. Suomessa tunnettu termi ”Nato-optio” voi olla pelkkä kuvitelma, sillä tilanteen kiristyessä sodaksi vaikkapa Itämerellä, voisi Turkki veto-oikeudellaan Venäjän pyynnöstä estää Suomen nopean liittymisen Natoon. Myöskään EU-maiden yhteisen armeijan rakentaminen ei ole edennyt ja keltaliivien Ranskasta tuskin on sen selkärangaksi.

Intermarium on visio ja suunnitelma tulevaisuuden varalle. Siinä tulevaisuudessa kansallismieliset puolueet ovat maidensa suosituimpia ja saavuttavat ennen pitkää yhä suurempaa poliittista valtaa. Siinä tulevaisuudessa sen paremmin Nato kuin EU eivät pysty tarjoamaan jäsenmailleen sitä suojaa tai niitä hyötyjä, joita varten ne on alun perin luotu. Osittain se tulevaisuus on jo tätä päivää, ja siksi Intermarium on ajankohtainen hanke juuri nyt, juuri Suomessa.

–

–

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).