Piiska kädessä

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Valtavirran liberaalien keskuuteen laajalti levinnyt tiedostava käsitteistö on paljolti nerokkaan ja häijyn, Austin Powers -elokuvien tri Pahaa muistuttavan ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n (1926-1984) älyllisesti heikentynyttä perintöä. Google Scholarin mukaan Foucault on kaikkien aikojen siteeratuin akateemikko.

Kun vaikkapa Ta-Nehisi Coates sanoo itseään valkoisina pitävien tekevän väkivaltaa mustille kehoille, hän latoo karkeasti päällekkäin epämääräisesti muistamiaan Foucault’n ajatuksia. (Coates onkin tunnustanut: ”Rakastin Foucault’ta, mutten saanut luettua hänen teoksiaan loppuun.”)

Coates kieltäytyy hulvattoman itsepäisesti myöntämästä että valkoiset ovat valkoisia, mutta myöntää pitkin hampain että he saattavat ”uskoa olevansa valkoisia”. Tämä muistuttaa kömpelöllä tavalla epäilyn hermeneutiikkaa, jota kehittelivät Marx, Freud, Nietzsche ja myöhemmin Foucault, joka kykeni panemaan minkä tahansa substantiivin lainausmerkkeihin. Esimerkiksi englanninnetun kirjoitusvalikoimansa Power / Knowledge yhdellä sivulla Foucault on tuntenut tarvetta kirjoittaa ”ruumiista”, ”lapsista”, ”lapsuudesta” ja ”kehitysvaiheesta”.

Viime vuosina kovin yleiseksi käynyt historiaan viittailu, jonka voi havaita Emmett Tillin, New Deal -kauden ja vuoden 1619 jatkuvassa esiin manaamisessa, on osaltaan nyökkäys Foucault’n historismin suuntaan. Tiukan Eurooppa-keskeisellä Foucault’lla oli valtava tietomäärä 1600- ja 1700-luvun Ranskan jokseenkin tylsistä byrokraattisista kiemuroista. Hänellä oli taito paljastaa yksityiskohtia sairaaloiden ja koulujen hallintoa käsittelevistä pölyisistä kuninkaallisista asiakirjoista ja saada ne näyttämään jonkinlaisen salaliittojännärin todistusaineistolta.

Amerikan mustia pidettiin aikoinaan sielukkaina, mutta nyt, 35 vuotta Foucault’n jälkeen, heillä on vain mustat kehot. Foucault rakasti ”ruumiin” käsitettä. Itse asiassa hän rakasti ruumiita, kunhan ne olivat miespuolisia ja joko häntä kohtaan väkivaltaisia tai hänen väkivaltansa kohteina.

Seksuaalinen kidutus oli Foucault’n suosikkiajanviete. Hän oli homoseksuaalinen sadomasokistinen fetisisti, joka vieraili säännöllisesti San Franciscon kylpylöissä ja kuoli AIDSiin vuonna 1984. Ei ole tiedossa, montako miestä hän tappoi tartuttamalla heihin HI-viruksen.

”Valta” oli Foucault’n lempisana. Hänen tiedostavat seuraajansa olettavat, että hän oli marginalisoitujen puolella vallankäyttäjiä vastaan. Mutta tarkkaavainen saattaa huomata, että Foucault’lle valta ei ollut niinkään epäoikeudenmukaista riistoa kuin kykyä saada asioita aikaan.

Valta kiihotti Foucault’ta, kuten hänen vankiloiden historiaa käsittelevän kirjansa nimi, Tarkkailla ja rangaista, vihjaa.

Se, ettei Foucault ollut hyvä ihminen, kävi selväksi ainakin muutamalle vasemmistolaiselle. Väiteltyään julkisesti Foucault’n kanssa aiheesta ”onko synnynnäistä ihmisluontoa olemassa” vuonna 1971 kielitieteilijä Noam Chomsky, joka on poikamainen idealisti, eräänlainen vasemmiston Jimmy Stewart -hahmo, sanoi että Foucault vaikutti hänestä ”täysin moraalittomalta”.

Foucault’ta pidetään usein postmodernin identiteettipolitiikan ja sosiaalisen konstruktivismin edeltäjänä. Muttei ole lainkaan selvää, uskoiko äärimmäisen terävä Foucault niihin asioihin joita hänen tyhmemmät oppilaansa pitävät itsestäänselvyyksinä.

On syytä panna merkille, että sosiaalinen konstruktivismi ja identiteettipolitiikka eivät lainkaan sovi yhteen. Jos vaikkapa väittää ettei rotuja ole olemassa ja vaatii samalla mustien naisten hiusten vapauttamista, kyseessä on selvä ristiriita.

Foucault väisti tämän pulman olemalla radikaalisti identiteettejä vastaan. Hän piti identiteettejä osana vallanpitäjien juonta, jonka tarkoitus oli pakottaa yksilöt kategorioihin.

Foucault teki kiinnostavan huomion, ettei historiallisten lähteiden valossa ole selvää, oliko meidän ajallemme tyypillistä homoseksuaalisen miehen hahmoa olemassa menneillä vuosisadoilla. Homoseksuaalista käyttäytymistä toki oli, mutta oliko homoseksuaalista identiteettiä? Olen itsekin pannut merkille, ettei Shakespearen hahmojen joukosta löydy ainuttakaan, joka olisi kirjoitettu sellaiseksi kuin vaikkapa Will & Grace -sarjan Jack.

Koska homoseksuaalisuudella ei ole, sikäli kun tiedämme, evolutiivista tarkoitusta, sosiaalisen konstruktivismin teoriat homoseksuaalisuudesta ovat uskottavampia kuin vastaavat teoriat mieheydestä ja naiseudesta.

Tietenkin Foucault’n olettamus, että homot ovat sosiaalisesti konstruoituja, on ristiriidassa Lady Gagan opin kanssa, joka väittää heidän syntyneen sellaisiksi. Foucaultin malli nimittäin antaa ymmärtää, että homot olisivat myös sosiaalisesti dekonstruoitavissa. Mutta sellaista ei nykyään sovi ajatella.

Itse veikkaan, ettei Foucault pitänyt ajatuksesta, että jotkut miehet ovat syntyneet sellaisiksi kuin ovat, koska se olisi tarkoittanut että jotkut toiset miehet ovat syntyneet toisenlaisiksi. Tämä olisi puolestaan tarkoittanut, ettei Foucault olisi koskaan voinut päästä harrastamaan seksiä sellaisten miesten kanssa, mikä olisi hänestä ollut sietämätöntä.

Ajatus synnynnäisistä identiteeteistä asettui Foucault’n polymorfisen perverssiyden ihanteen tielle. Foucault’lle identiteetti oli anonyymin seksin ja sen kumppanin, kuoleman, vihollinen. Foucault’n elämäkerran kirjoittaja James Miller kertoo:

Vuonna 1979 ilmestyneessä esseessään Foucault haaveilee ”itsemurhafestivaaleista” ja ”itsemurhaorgioista”, sekä eräänlaisesta omasta suojapaikasta, josta itsemurhaa suunnittelevat voisivat etsiä ”nimettömiä partnereita, joiden kanssa he voisivat kuolla kaikista identiteeteistä vapautuneina.”

Foucault oli sairas tyyppi.

Hän on kuin homoseksuaalinen versio oikeistolaisesta ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqista, joka on risteytetty Kevin Spaceyn kanssa. Mutta koska Foucault kuului kulttuurisessa etulyöntiasemassa olevaan vasemmistoon, häntä ei toistaiseksi ole yritetty mitätöidä.

Sokkeloisella proosatyylillään Foucault osasi laatia lauseensa sellaisiksi, ettei yhdestäkään niistä voi päätellä hänen lopullista kantaansa. Jos hän olisi elänyt vuoteen 2019 saakka, olisi vaikea kuvitella hänen sanovan vaikkapa: ”Rotuja ei ole olemassa, mutta Rachel Dolezal ei mitenkään voi olla musta, kun taas Caitlyn Jenner on tietenkin nainen.”

Foucault oli paljon liukkaampi. Stanford Encyclopedia of Philosophy kiteyttää hänen käsityksensä sukupuolesta:

Hän arvioi kriittisesti käsitystä luonnollisesta, tieteellisesti määritellystä sukupuolesta paljastamalla tämän ajattelumallin historiallisen kehitystaustan. Hän ei väitä, että käsitys mieheen ja naiseen jakautuvasta sukupuolesta olisi keksitty tiettynä historiallisena aikana. Hän pikemminkin erittelee tapoja, joilla nämä kategoriat rakennettiin ja selitettiin tieteellisinä pidettyjen diskurssien sisällä, ja kuinka tämä oletetusti ”puhdas” selitysmalli todellisuudessa perusti nämä kategoriat siten, että ne käsitettiin ”luonnollisina”. Tällä ajatuksella on ollut suunnaton vaikutus feministisiin filosofeihin ja queer-teoreetikoihin.

Toisin sanoen Foucault varoi päästämästä suustaan mitään ilmeisen typerää, kuten että mieheys ja naiseus ovat sosiaalisesti konstruoituja. Mutta hänelle sopi kyllä, jos joku päätteli hänen ajattelevan niin, kunhan tämä joku oli hänen puolellaan.

Foucault oli suunnattoman älykäs mies, joka käytti älyään edistääkseen typeryyttä oppilaittensa keskuudessa. Tämän hän teki purkamalla erotteluja, muun muassa aikuisten ja ”lasten” välillä. Miller kirjoittaa:

Sadomasokistista erotiikkaa estottomasti tutkimalla tuntui olevan mahdollista läpäistä, vaikka vain hetkellisesti, raja-aidat jotka erottivat tietoista ja tiedostamatonta, järkeä ja järjettömyyttä, nautintoa ja tuskaa – ja lopulta elämää ja kuolemaa. Näin paljastuisi kirkkaasti se, miten totuuden ja valheen väliselle leikille keskeiset erottelut ovat taipuisia, epävarmoja, ehdollisia.

Osoittautui kuitenkin, ettei kuolema ollut edes Foucault’lle taipuisa, epävarma, ehdollinen.

Foucault ei ollut ranskalaisen älymystön mittapuulla poliittisesti kovinkaan aktiivinen. Hän oli katolilaisen kirurgin poika, joka oli nuorena kuulunut kommunistipuolueeseen mutta kääntynyt antikommunistiseksi gaullistiseksi teknokraatiksi 60-luvun alussa. Hän ei päässyt mukaan toukokuun ’68 ilonpitoon koska oli tuolloin ulkomailla, mutta muovasi itsensä uudelleen vasemmistolaiseksi 60-lukulaiseksi.

Myöhemmällä iällä hän näytti siirtyvän oikealle, ja puolusti Puolan Solidaarisuus-liikettä ja ylisti vapaita markkinoita kannatavaa taloustieteilijä Gary Beckeriä. Viettäessään aikaa taipumustensa parissa San Franciscon lahden alueella hän kenties huomasi, etteivät kapitalismi ja hänen dekadentti hedonisminsa suinkaan hylkineet toisiaan.

Yksi Foucault’n sydäntä lähellä olleista poliittisista aiheista oli sosiologi Erving Goffmanin onnistunut ristiretki mielisairaaloiden sulkemiseksi. Se vapautti mielipuoliparat nukkumaan jalkakäytävillä. (Ervingin tytär Alice Goffman johtaa nykyään ristiretkeä ”joukkovangitsemisia” vastaan, ja se varmastikin menestyy yhtä hyvin.)

Foucault otti myös asiakseen vapauttaa lapset harrastamaan seksiä aikuisten kanssa. Vuonna 1977 seksin suojaikäraja Ranskassa oli vain 15 vuotta, mutta siitä huolimatta Foucault allekirjoitti pedofilian laillistamista vaativan vetoomuksen yhdessä Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin ja Jacques Derridan kanssa.

Vuonna 1978 Foucault vaati radiohaastattelussa suojaikärajaa koskevien lakien poistamista Ranskassa. On huomionarvoista, kuinka kitkattomasti Foucault’n tavanomaiset muita aiheita koskevat argumentit palvelevat tätä kampanjaa.

Foucault esimerkiksi aloittaa tavanomaiseen tapaansa väittämällä, että jokin terveen järjen mukaiselta näyttävä (kuten lasten hyväksikäytön kieltäminen) on historiallisesti hyvin nuori ilmiö, ja näin ollen se voidaan (ja siis pitää) purkaa:

Tämä käytäntö ei ole mitenkään vanha; vuoden 1810 rikoslaissa ei juurikaan puhuta seksuaalisuudesta, ikään kuin seksuaalisuus ei kuuluisi lain piiriin…

Mistä tiedämme, Foucault jatkaa, ettei lapsi halua olla laissa määritellyn hyväksikäytön uhri?

Saattaahan olla, että lapsi on itse halunnut seksuaalisesti kyseistä aikuista, hän on saattanut antaa suostumuksensa, hän on saattanut jopa tehdä aloitteen. Voimme tulla jopa siihen johtopäätökseen, että hän vietteli aikuisen.

Ja kuka määrittelee, ketkä ovat lapsia?

Oli miten oli, lain määrittämässä ikärajassa ei juuri ole järkeä.

Argumentoidessaan poikien hyväksikäytön laillistamisen puolesta Foucault ei missään vaiheessa suoraan väitä, että ikä on pelkkä sosiaalinen konstruktio, mutta tällainen pohjavire löytyy helposti.

Kuinka suuri osa Foucault’n laajasta älyllisestä kamppailusta yksilöiden kategorisointia ja erillisiä identiteettejä vastaan oli tarkoitettu horjuttamaan juridista käsitystä, että lapset ovat liian nuoria antaakseen suostumusta seksiin? Kehittikö Foucault ideansa ensin ja tajusi vasta sitten, että hänen logiikkansa mukaan hän saisi harrastaa seksiä nuorten poikien kanssa? Vai halusiko hän ensin harrastaa seksiä poikien kanssa ja sitten kehitti halulleen monimutkaisen oikeutuksen?

Foucault itse sanoi:

Tavallaan olen koko elämäni ajan yrittänyt kehitellä älyllisiä juttuja, jotka houkuttelisivat kauniita poikia.

Foucault oli paha mies.

Mutta hän oli oikeassa siinä, että valta auttaa hallitsemaan keskustelua ja keskustelun hallitseminen auttaa hankkimaan valtaa.

Tosin tällä hetkellä Foucault’n fanit ovat ne, joilla on piiska kädessä.

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin Taki’s Magazinessa 25.9.2019.