SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kysymys naisten masokismista

masochism 3F. ROGER DEVLIN   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan.” Näin kuuluu afrikkalainen sananlasku. Tai joidenkin muiden lähteiden mukaan venäläinen. Tai vielä muiden lähteiden mukaan bolivialainen. Ehkä se on niitä kaikkia. Samankaltainen latinalaisamerikkalainen sanonta ”mitä enemmän lyöt, sitä enemmän rakastan sinua” saa yli 100 000 osumaa Googlella.

On tuskin uusi ajatus, että naisen seksuaalisuudessa on masokistinen ulottuvuus. Se näyttää olevan osa koko maailman kansanviisautta. Toisin sanoen se vastaa monien molempia sukupuolia edustavien ihmisten havaintoja monien sukupolvien ajalta. Aiheesta on kuitenkin vaikea löytää perusteellista analyysia. Kuluneen vuosisadan aikana siitä on kirjoitettu pääosin freudilaisesta näkökulmasta, mikä ei herätä luottamusta. Enemmän toiveita voi herättää laaja feministinen kirjallisuus, joka on pyrkinyt kumoamaan ”myytin naisen masokismista”. Ellei muuta, tuo kirjallisuus osoittaa vastaavan kansanuskomuksen todeksi: kukaan ei polemisoi sellaisia asioita vastaan, joilla ei ole kerrassaan mitään todellisuuspohjaa.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi molempien sukupuolten edustajat ovat vastahakoisia puhumaan naisten masokismista. Kukaan ei halua vaikuttaa siltä, että hyväksyisi naisten pahoinpitelemisen. Eräs maskuliinisuuden tärkeä osa on naisten vaistonvarainen suojeleminen. Eurooppalaisessa perinteessä se on johtanut periaatteeseen, jonka mukaan ”herrasmies ei koskaan lyö naista.” Kuten yleensä, Thomas Fleming vie ritarillisuuden hölmöyden asteelle kirjoittaessaan Chronicles-lehdessä, että ”naisten lyömisessä on jotakin epämiehekästä, epämiehekästä ja kuvottavaa.”

Mutta entä jos ainakin joissakin naisissa on jotakin, mikä saa heidät viehättymään miehisestä väkivallasta? Brittiläinen antifeministi ”Angry Harry” kertoo tällaisen anekdootin:

 

Emma Humphreys (kuuma peruna Britannian feministeille) oli istunut jonkin aikaa vankilassa tapettuaan poikaystävänsä. Mutta eri naisasiaryhmien väitettyä kovaäänisesti, että hän oli puolustanut itseään väkivaltaista poikaystävää vastaan, hänet vapautettiin.

Kun BBC haastatteli Humphreysia, hän oli ollut vapaana vasta kymmenen päivää. Ja siitä huolimatta hän myönsi olevansa jälleen uudessa väkivaltaisessa parisuhteessa miehen kanssa, joka ”läimäytteli” häntä jatkuvasti.

Lisäksi hän totesi, että rakkaus ja väkivalta olivat kuuluivat erottamattomasti yhteen, eikä yhtä voinut saada ilman toista. ”Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan.” [kursivointi minun]

Haastattelu päättyi tämän jälkeen nopeasti, ja erittäin nolostunut naistoimittaja yritti keksiä jotakin ajantäytteeksi.

Toinen esimerkki: Hollywood tekee rahaa vetoamalla yleisönsä, myös naispuolisen, fantasioihin. Jos tuote ei kiihota yleisön mielikuvitusta, se floppaa. Naisyleisön mausta voi oppia jotakin tarkastelemalla Clark Gablen varhaisuraa. Hänet nosti tähdeksi elokuva Vapaa sielu (1931), jossa hän esitti gangsteria, joka kovistelee Norma Sheareria näyttääkseen tälle kaapin paikan.

Kuten eräs fanisivu asian ilmaisee, aiemmat miesten tähtiroolit olivat olleet ”silkkiä ja samettia, romanttisia ja helliä.” Gablen hahmon

piti olla tarinan konna, paha ja turmeltunut rikollinen, jonka oli tarkoitus herättää inhoa yleisössä – katsojan oletettiin toivovan, että Norma päätyy yhteen Leslie Howardin kanssa – hempeän Leslie Howardin. No, fanit sanoivat mielipiteensä selvästi: vuoden 1931 nainen ei halunnut enää puuteroituja miehiä siisteine kampauksineen ja röyhelöpaitoineen – he halusivat tosimiehen, kovan miehen, joka oli vähän törkyinen eikä pelännyt näyttää naiselle kaapin paikkaa.

gable 1Gablen seuraava rooli oli häijy autonkuljettaja, joka tyrmää Barbara Stanwyckin yhdellä iskulla elokuvassa Night Nurse. Nämä olivat hänen viimeiset sivuosaroolinsa, jotka hän koskaan esitti. Studioon alkoi saapua vakkakaupalla fanipostia. Joidenkin henkeään haukkovien naisten kerrotaan tarjoutuneen Gablen lyötäväksi!

Otetaanpa seuraavaksi tämä tosielämän Hollywood-tarina, jota Steven E. Rhoads lainaa tärkeässä kirjassaan Taking Sex Differences Seriously (Encounter Books, 2005):

 

 

Eddy Fisher ja Debbie Reynolds kertovat talossaan pidetyistä päivälliskutsuista, joilla Mike Todd ja Elizabeth Taylor alkoivat piestä toisiaan. Lopulta Todd raahasi potkivaa ja raapivaa Tayloria hiuksista pitkin lattiaa. Kun Reynolds säikähti ja hyppäsi Toddin selkään saadakseen tämän lopettamaan, sekä Todd että Taylor suuttuivat hänelle. Fisherin mukaan Taylor sanoi: ”Voi Debbie… Älä ole tuollainen partiotyttö. Oikeasti, Debbie, sinä olet tylsimys.”

Todd ja Taylor tappelivat ”tehdäkseen sovinnon” jälkeenpäin. Ei ole tavatonta, että vaimo provosoi miehensä lyömään häntä juuri tästä syystä.

Monilla ”pahoinpidellyillä naisilla”, joita kohtaan meitä kehotetaan olemaan myötätuntoisia, on huomattava taipumus joutua jokaisen miesystävänsä pahoinpitelemäksi. Tammy Wynette, kantrilaulaja joka tuli tunnetuksi laulusta ”Stand By Your Man”, oli naimisissa viiden miehen kanssa ja jätti heistä neljä (hän ehti kuolla viidennen liiton ollessa yhä voimassa). Useimpien aviomiesten kerrotaan pahoinpidelleen häntä tavalla tai toisella, ja yleisölle on tarjottu kyynelehtiviä kertomuksia hänen ”traagisesta” elämästään.

Muistutan lukijaa miesten ja naisten välisten suhteiden pääperiaatteesta: naiset valitsevat. He edustavat tarjontaa, miehet kysyntää. Jos Tammy Wynette ei koskaan ottanut miestä, joka ei kyennyt pahoinpitelemään häntä, asialle voi olla vain yksi selitys: Tammy tykkäsi pahoista pojista.

Jos tällaisen naisen laittaa huoneeseen jossa on kaksitoista miestä, viiden minuutin sisällä hän on valinnut huomionsa ainoaksi kohteeksi häijyimmän, määräilevimmän ja brutaaleimman kaverin. Jotkut naiset, joiden isät ovat olleet alkoholisteja, osaavat yhtä hämmästyttävästi tunnistaa alkoholistin suuresta miesjoukosta, vaikka tämä olisi selvinpäin. ”Naisen vaisto” on todellisuutta: se on kykyä poimia pienen pieniä signaaleja, hienovaraisia kasvonilmeiden sävyjä, jotka jäisivät mieheltä huomaamatta.

Meitä viehättää vastakkaisessa sukupuolessa se, mitä omalta sukupuoleltamme puuttuu. Monilla naisilla tämä tarkoittaa viehtymystä miehiseen brutaalisuuteen. Tällaiset naiset saattavat väittää haluavansa herkän kaverin joka on kosketuksissa tunne-elämäänsä, mutta heidän tekonsa kertovat toista. Se mitä naiset sanovat miehistä, tulee heidän aivokuorestaan; heidän miesvalintansa puolestaan riippuvat heidän evolutionaarisesti alkukantaisemmasta limbisestä järjestelmästään. Jopa yliopistofeministit valitsevat ”panokavereikseen” ylimielisiä lihapäitä, eivät tunteellisia miesfeministejä. Olen kuullut sanottavan, että paras syy olla lyömättä naista on se, ettei hänestä enää sen jälkeen pääse eroon.

Mikseivät sellaiset naiset vain kerro miehilleen, että he kiihottuvat väkivallasta ja komentelusta? Kenties fantasia menisi pilalle, jos sanoisi: ”Olen sillä tuulella, olisitko kiltti ja läimäyttäisit minua vähän?” Useimmissa tapauksissa naiset luultavasti toimivat vaistonvaraisesti, ymmärtämättä omia vaikuttimiaan. Joka tapauksessa, hyväätarkoittavien aviomiesten olisi selvästikin hyödyllistä ymmärtää tämä naisten seksuaalisuuden ulottuvuus. Se saattaisi ehkäistä vakavampaa väkivaltaa ja jopa pelastaa joitakin avioliittoja.

Aivan ensimmäiseksi nykyajan treffigurut antavat miehille neuvon, ettei kannata olla ”mukava kaveri”. Eikä tämä vastenmielisyys ”mukavuutta” kohtaan rajoitu vain naisten psykologiaan: miehetkin ymmärtävät, että ”harmiton” on sanana väheksyvä.

shadesKenties tärkeämpää kuin koota ilmiötä todistavia esimerkkejä on pohtia hiukan sitä, miksi naisten masokismia esiintyy. Kuten muutkin seksuaalisuuden piirteet, se on tulos evolutiivisesta sopeutumisesta. Otan suuren riskin ja annan ymmärtää, että varhaiset hominidiurokset eivät ehkä olleet aivan niin hienostuneita kuin Tom Fleming, jota ajatuskin naisen lyömisestä kuvottaa. Afrikkalaiset miehet ovat kaikesta päätellen nopeita nyrkeistään vielä tänäänkin. Ritarillisuus on sivilisaation aikaansaannos, ei osa primitiivistä luontoamme.

Meidän ”evolutiivisessa sopeutumisympäristössämme” naiset tarvitsivat miehiä parittelukumppaneiksi, suojelijoiksi ja ravinnonhankkijoiksi. Nämä miehet olivat naisia isompia ja vahvempia, ja saattoivat helposti satuttaa heitä ollessaan vihaisia tai tyytymättömiä. Jos naispuoliset edeltäjämme olisivat olleet hauraita lumihiutaleita, jotka eivät kykene elämään moisten raakalaisten kanssa, emme olisi täällä tänään. Toisin sanoen naiset sopeutuivat miehiseen brutaalisuuteen, myös satunnaiseen väkivaltaan, oppivat tulemaan toimeen sen kanssa.

Miehet, miettikääpä hetken ajan, kuinka itse käyttäytyisitte, jos henkiinjäämisenne riippuisi arvaamattomista ja usein väkivaltaisista, teitä paljon isommista ja vahvemmista olennoista. Joutuisitte oppimaan, että ette voisi vain ottaa haluamaanne. Oppisitte toimimaan olennon selän takana, käyttämään epäsuoria keinoja, hämäämään, manipuloimaan. Oppisitte kätkemään todelliset ajatuksenne ja kätkemään todelliset tarkoitusperänne Isolta Pojalta. Lyhyesti sanottuna oppisitte käyttäytymään kuin nainen.

Sukupuolten välinen taistelu käydään voiman ja viekkauden välillä. Kyllä, sivilisoituneet miehet osaavat kontrolloida aggressiivisia impulssejaan eivätkä hakkaa naisia joka kerta kun ärsyyntyvät heihin. Modernissa lännessä miehet ovat pitkälti luopuneet luontaisesta keinostaan hallita naisia, ts. voimasta. Ovatko naiset luopuneet omista keinoistaan hallita miehiä? Emme varmastikaan voi odottaa naisten heittävän menemään vuosituhansien aikana kehittyneitä evolutiivisia sopeutumiaan heti kun miehet oppivat käyttäytymään.

Naisten perusstrategia kosintamenojen aikana on edelleen on pitää tarjokkaat epätietoisina. Heidän tärkein menetelmänsä tahtonsa läpi saamiseksi on edelleen miehiin vaikuttaminen. Kun he ilmaisevat aggressiota, se on edelleen useimmiten passiivista aggressiota. Ja he valehtelevat edelleen sekä useammin että paremmin kuin miehet.

Naisille suunnattujen elämäntaito-oppaiden perusteella kumppanin löytäminen tarkoittaa useimmille ”miehen imartelemista, viekoittelemista, huijaamista ja manipuloimista avioliittoon.” (Rhoads, s. 120) Tuleeko naisille koskaan mieleen, että jos he todella olisivat uskollisia, rehellisiä ja naisellisia, miehiä ei tarvitsisi huijata vihille heidän kanssaan?

Vaikken laskekaan sen varaan, että feminismi alkaisi vaatia loppua naisellisille paheille, mielestäni naisten on mahdollista voittaa luontonsa rumempi puoli samalla tavoin kuin miehet oppivat hallitsemaan aggressiivisia vaistojaan. Naisia, jotka turvautuivat temppuihin ja petokseen suhteissaan vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli tapana nimittää halventavasti ”petollisiksi naisiksi” – ilmaus, joka on pitkälti kadonnut kielestämme.

Lyhyesti sanottuna tukisin kaikkia ”naisiin kohdistuvan väkivallan” vastaisia kampanjoita paljon mieluummin, jos niiden ohella vastustettaisiin ”miehiin kohdistuvia petoksia”.

Toinen kiintoisa aspekti perheväkivallan vastaisissa kampanjoissa on: miksi juuri nyt? Onko miehistä tullut entistä väkivaltaisempia? Siitä ei näytä olevan todisteita. Jo vuonna 2000 Massachusettsin käräjäoikeuden tuomari Milton H. Raphaelson julisti, että ”ei ole olemassa perheväkivallan epidemiaa, vaan perheväkivaltaa koskevan hysterian epidemia.” Sikäli kun naisten pahoinpiteleminen ylipäätään on todellinen ongelma länsimaissa, se koskettaa pääosin uusia ei-länsimaalaisia maahanmuuttajapopulaatioita – tosiasia, jonka feministit systemaattisesti jättävät huomiotta tai pimittävät.

Julkisilla huolenaiheilla on yleensä omituisen vähän tekemistä todellisten olosuhteiden kanssa. Vasta 1960-luvulla, yläasteen ja lukion kesken jättäneiden amerikkalaisten määrän laskettua vuosikymmeniä ja saavutettua historiallisen alhaisen tason, maassamme keksittiin ”koulutuksesta pudonneiden” ongelma. Ranskan poliittiset ja taloudelliset olot kehittyivät tasaisesti Ranskan vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä; kuten Tocqueville selitti, odotukset kohosivat nopeammin kuin olot saattoivat kehittyä, joten hallinnon muuttuessa humaanimmaksi tyytymättömyys ”despotiaa” kohtaan kasvoi yhtä lailla. Samanlainen kehityskulku voi piillä tämänhetkisen ”parisuhdeväkivaltaa” koskevan hysterian taustalla.

Monet ovat panneet merkille ”ironian”, että kaikkien aikojen hemmotelluimmat naiset valittavat eniten sorrosta. Kenties kyseessä ei olekaan ironia, vaan suora kausaalisuhde: kenties moderni nainen valittaa osaansa sen vuoksi – eikä siitä huolimatta – että se on niin hyvä.

Kirjailija Jack Donovan on esittänyt etologisen argumentin tällaisen tulkinnan tueksi. Bonobot, toiselta nimeltään kääpiösimpanssit, eivät eroa fysiikaltaan kovin paljon muista simpansseista, mutta niitä pidetään eri lajina, koska niiden käyttäytyminen on radikaalisti erilaista. Bonobourokset eivät ole kovin aggressiivisia. Ne kilpailevat statuksesta vähemmän kuin urossimpanssit, eivätkä kilpaile parittelukumppaneista lainkaan. Seksi on summittaista eivätkä urokset ole omistushaluisia. Homoseksuaalinen parittelu on yleistä. Naaraat huolehtivat kaikesta poikastenhoidosta. Naisten väliset siteet ovat vahvempia ja kestävämpiä kuin urosten väliset. Lyhyesti sanottuna bonoboyhteisö on feministinen paratiisi.

Simpanssien käyttäytyminen eroaa bonobojen käyttäytymisestä melkein joka suhteessa. Urossimpanssit muodostavat hierarkkisia jengejä ja kilpailevat jatkuvasti statuksesta ja naaraiden huomiosta. Ne ovat väkivaltaisia ja reviiritietoisia, liittoumia muodostetaan sekä oman reviirin puolustamiseksi että muiden simpanssijoukkioiden reviirille hyökkäämiseksi. Ne tappavat muiden simpanssiyhteisöjen yksinäiset urosjäsenet tilaisuuden tullen. Homoseksuaalisuus on niiden keskuudessa epätavallista. Simpanssien laumakäyttäytyminen on feministien pahin painajainen.

Evoluutioteoria johdattaa etsimään eroja bonobojen ja simpanssien elinympäristöistä, sillä niiden radikaalisti erilaiset käyttäytymistavat saattavat johtua sopeutumisesta erilaisiin oloihin. Nisäkästutkijat ovatkin löytäneet eron: simpanssien on kilpailtava muiden lajien, erityisesti gorillojen, kanssa ravinnosta. Bonobot elävät runsasravintoisessa, gorillattomassa ympäristössä, missä elämä on helppoa. Juuri tämä kilpailijoiden puute tekee väkivallasta, hierarkiasta, kilpailusta ja male bondingista tarpeetonta bonoboille.

Länsimainen mies on kuin simpanssi, joka on hoitanut työnsä liian hyvin. Päihitettyään lähes kaikki vaaralliset kilpailijansa hän huomaa jääneensä lähes tarpeettomaksi vauraassa yhteiskunnassa, jota ei enää tarvitse puolustaa. Sitä sopiikin odottaa, että hänen naisensa alkavat nalkuttaa, että miehen pitäisi olla enemmän bonobon kaltainen. Feminismi on rauhan ja vaurauden sivutuote, ei reaktio patriarkaattiin ja sortoon.

Jotkut nykynaisten käyttäytymismallit, sellaiset joita Michelle Langley on luetteloinut, näyttää olevan lähempänä sadismia kuin masokismia. Mutta tämä ei välttämättä ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa: sadismi on vain masokismin kääntöpuoli. Voisin sanoa, että naisten sadismia voi olettaa esiintyvän yhteiskunnassa, jossa miehet kieltäytyvät tai heitä estetään hallitsemasta. Koko yhteiskunnan kattava miesten kyvyttömyys hallita naisia luultavasti aiheuttaa naisille valtavan määrän tietoista tai tiedostamatonta seksuaalista turhautumista, joka voi ilmetä sadismina.

Ovatko naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiset lait yritys kostaa miehille heidän kyvyttömyytensä näyttää naisille kaapin paikka? Epäilemättä naiset ottaisivat mieluummin Clark Gablen kuin säätäisivät lisää rajoittavia lakeja, pakottaisivat miehet yhä uusille vihanhallintakursseille, saisivat poliisivaltion suojelemaan heitä miehiltä, jotka ovat yhä nössömpiä.

En tiedä, aiheuttavatko turhautuneet masokistiset vaistot todellisuudessa sadismia naisissa – se on vain arvaukseni. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että naisten masokismi on olennaisen tärkeä aihe, jota ei feministien torjunta eikä kristittyjen traditionalistien hurskasteleva ritarillisuus saa estää tarkastelemasta.

F. Roger Devlin on kirjoittanut teoksen ”Alexandre Kojève and the Outcome of Modern Thought” ja avustanut useita aikakausi- ja verkkolehtiä. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alunperin Counter-Currents -sivustolla syyskuussa 2014.

Information

This entry was posted on lokakuu 24, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: